Haavikko
Haavikko[1] (ven. Кейкино, Keikino) on kylä Leningradin alueen Jaaman piirin Narvusin kunnassa Venäjällä. Se sijaitsee Laukaanjoen vasemmalla rannalla[2] 15 kilometriä Suuresta-Narvusista[3] etelään. Kylässä on 90 asukasta (vuonna 2010)[4].
| Haavikko Кейкино, Keikino |
|
|---|---|
  Haavikko |
|
|
Koordinaatit: |
|
| Valtio | Venäjä |
| Alue | Leningradin alue |
| Piiri | Jaaman piiri |
| Kunta | Narvusi |
| Ensimmäinen maininta | 1571 |
| Hallinto | |
| – Asutustyyppi | kylä |
| Väkiluku (2010) | 90 |
Kylä mainitaan ensimmäisen kerran Novgorodin Šelonin viidenneksen verokirjassa vuonna 1571 nimillä Kekino ja Kikino. 1580-luvun ruotsalaismiehityksen aikana esiintyy myös sen itämerensuomalainen nimitys muodoissa Apakyle, Apakylla, Happekylla, Hapekylle.[5][6] Vuonna 1848 Haavikon kylässä asui 207 inkerikkoa ja 22 Kosemkinan luterilaiseen seurakuntaan kuulunutta inkerinsuomalaista. Haavikon kartanossa eli Iittovassa oli lisäksi 16 inkerikkoa.[7] Paikalliset talonpojat olivat Iittovan kartanon maaorjia. Kartanon omistanut Karl Robert von Nesselrode luovutti heidät vuonna 1848 velkojensa korvauksena valtiolle.[8] Vuonna 1862 kylässä oli 38 taloa, 303 asukasta, ortodoksinen kirkko ja markkinat[9]. Vuonna 1899 Haavikko kuului kyläkuntana Narvusin volostiin. Kylän 365 asukasta olivat väestönlaskennan mukaan kaikki ”suomalaisia”. Luterilaisia heistä oli kuitenkin vain yksi henkilö.[10]
Haavikon ortodoksisen seurakunnan ensimmäinen puukirkko oli rakennettu vuonna 1718. Agostino Camuzzin suunnittelema Pietari-Paavalin kivikirkko vihittiin käyttöön vuonna 1848. Vanhan kirkon paikalle pystytettiin vuonna 1870 puinen tsasouna. Vuonna 1874 Haavikon seurakunnasta erotettiin Joenperän seurakunta, minkä jälkeen siihen kuuluivat Iittovan ja Priretšjen kartanot sekä Haavikon, Kallivierin, Karstalan, Kotkon, Krikin, Kukkosin, Mannakan, Ropsun, Sutelan, Tiensuun, Vanhankylän ja Vyötermaan kylät. 1880-luvulla seurakunnassa oli noin 2 500 jäsentä, joista osa oli inkerikkoja ja osa venäläisiä. Haavikon kirkko suljettiin vuonna 1938, mutta saksalaismiehityksen aikana vuosina 1942–1944 se oli jälleen käytössä. Rakennus paloi vuonna 1980.[11][12]
Paavali I lahjoitti vuonna 1797 Iittovan kartanon ja siihen kuuluneet 13 kylää lapsuudenystävälleen Aleksandr Kurakinille. Myöhemmin kartano vaihtoi omistajia, ja vuonna 1848 von Nesselrode myi sen Baikovin kauppiassuvulle. Laukaanjoen vastarannalla sijainneessa kartanossa oli vuonna 1874 kivinen päärakennus, viinatehdas, kestikievari, kapakka ja kauppa. Haavikon eteläpuolella toimi kartanoon kuulunut tiilitehdas.[8] Iittovan kartanon ja Mannakan kylän välillä Laukaanjoen rannalla on sijainnut ”Ruotsin hautoina” tunnettu kivikehyshautaryhmä, joka ei ole säilynyt[13].
Neuvostoaikana Haavikko muodosti aluksi oman kyläneuvoston. Vuonna 1924 se liitettiin Kotkon, vuonna 1927 Kukkosin, vuonna 1950 Tiensuun, vuonna 1954 Koskinan ja vuonna 1958 jälleen Kukkosin kyläneuvostoon. Vuonna 1928 kylässä oli 324 ja vuonna 1958 92 asukasta.[14]
Haavikko koostuu puutarhapalstojen ympäröimistä omakotitaloista ja yhdestä kaksikerroksisesta asuintalosta. Lähistöllä sijaitseva karjatila on vailla käyttöä. Kesäasukkaiden määräksi arvioidaan sata henkeä. Kylän kautta kulkee Luutsan ja Kopolan (ven. Pervoje Maja) välinen asfaltoitu maantie. Sieltä on linja-autoyhteydet Jaamaan, Ivangorodiin ja Laukaansuuhun. Palveluihin kuuluu kauppa.[2]
Lähteet muokkaa
- ↑ EKI kohanimeandmebaasi eki.ee. Viitattu 17.10.2015.
- ↑ a b Materialy po obosnovaniju projekta generalnogo plana munitsipalnogo obrazovanija Kuzjomkinskoje selskoje poselenije munitsipalnogo obrazovanija Kingiseppski munitsipalnyi raion Leningradskoi oblasti fgis.economy.gov.ru. 2013. Arkistoitu 2.2.2016. Viitattu 17.2.2017.
- ↑ Administrativno-territorialnoje delenije Leningradskoi oblasti, s. 94. Sankt-Peterburg: Komitet po vzaimodeistviju s organami mestnogo samoupravlenija Leningradskoi oblasti, 2007. Teoksen verkkoversio. (Arkistoitu – Internet Archive)
- ↑ Itogi Vserossijskoi perepisi naselenija 2010 goda: Leningradskaja oblast (taulukko Tšislennost LO) petrostat.gks.ru. Arkistoitu 15.6.2018. Viitattu 17.2.2017.
- ↑ Andrijašev, A. M.: Materialy po istoritšeskoi geografii Novgorodskoi zemli, s. 453. Moskva: Imperatorskoje obštšestvo istorii i drevnostei rossijskih pri Moskovskom universitete, 1914.
- ↑ Dmitrijev, A. V.: Toponimija Ivangorodskogo lena 1580-h godov. Material dlja istoriko-toponimitšeskogo slovarja Ingermanlandii. Linguistica Uralica, 2016, 52. vsk, nro 4, s. 247–265. Artikkelin verkkoversio.
- ↑ v. Köppen, Peter: Erklärender Text zu der Ethnographischen Karte des St. Petersburger Gouvernements, s. 40, 87. St.-Petersburg: , 1867. Teoksen verkkoversio.
- ↑ a b Murašova, N.V. & Myslina, N.P.: Dvorjanskije usadby Sankt-Peterburgskoi gubernii: Kingiseppski raion, s. 197–199. Sankt-Peterburg: Informatsionnyi tsentr ”Vybor”, 2003. ISBN 5-93518-028-6.
- ↑ Spisok naselnjonnyh mest po svedenijam 1862 goda: Peterburgskaja gubernija, s. 212. Sankt-Peterburg: Tsentralnyi statistitšeski komitet ministerstva vnutrennyh del, 1864. Teoksen verkkoversio. (Arkistoitu – Internet Archive)
- ↑ Materialy k otsenke zemel v S.-Peterburgskoi gubernii. Tom I: Jamburgski ujezd, vypusk II, s. 2, 7–8. Sankt-Peterburg: Otsenotšno-statistitšeskoje bjuro S.-Peterburgskogo gubernskogo zemstva, 1904. Teoksen verkkoversio.
- ↑ Istoriko-statistitšeskije svedenija o S.-Peterburgskoi jeparhii, vypusk 10, s. 311–314. S.-Peterburg: S.-Peterburgski jeparhialnyi istoriko-statistitšeski komitet, 1885.
- ↑ Demina, V. V.: Nasledije. Hramy Jamburgskoi zemli. Krajevedtšeski bibliografitšeski spravotšnik, s. 50. Kingisepp: , 2013. Teoksen verkkoversio.
- ↑ Lapšin, V. A.: Arheologitšeskaja karta Leningradskoi oblasti. Tšast I: zapadnyje raiony, s. 106. Leningrad: LVVISU, 1990.
- ↑ Spravotšnik istorii administrativno-territorialnogo delenija Leningradskoi oblasti classif.spb.ru. Arkistoitu 12.4.2016. Viitattu 17.2.2017.