Wikipedia

Georges Perec

ranskalainen kirjailija

Georges Perec (7. maaliskuuta 1936 Pariisi – 3. maaliskuuta 1982 Pariisi) oli ranskalainen kirjailija ja elokuvantekijä. Hän oli kokeellisen eli potentiaalisen kirjallisuuden työpajan (Oulipo) kantava voima.

Elämä muokkaa

Georges Perecin vanhemmat olivat puolanjuutalaisia. Perhe muutti 1920-luvulla Ranskaan. Perec jäi orvoksi isän kuoltua rintamalla ja äidin menehdyttyä Auschwitzin keskitysleirillä. Ottovanhempina toimivat isän sisar ja tämän aviomies. W eli Lapsuudenmuisto -teos kertoo kirjailijan traumaattisesta varhaislapsuudesta, josta hän on todennut, ettei hänellä ole lapsuusmuistoja.

Hän avioitui vuonna 1959 Paulette Petrasin kanssa, mutta liitto päättyi eroon. Elämänsä kuusi viimeistä vuotta Perec eli elokuvantekijä Catherine Binet’n kanssa, joka on tehnyt Perecistä dokumenttielokuvan Te souviens-tu de Gaspard Winckler? (1990).

Perec asui lähes koko elämänsä Pariisissa. Hän aloitti historianopinnot, mutta jätti ne kesken. Sosiologian tutkinnon hän suoritti Tunisissa, jossa hänen vaimonsa työskenteli vuoden ajan. Hän työskenteli arkistonhoitajana vuosina 1961–1978. Ajoittain hän elätti itsensä myös laatimalla sanaristikkoja. Hän olisi halunnut ryhtyä myös kuvataiteilijaksi.

Vuonna 1967 Perec tutustui Raymond Queneauhon, joka oli potentiaalisen kirjallisuuden työpajan Oulipon toinen perustaja. Perec toimi aktiivisesti Oulipossa ja kehitti Oulipo-kirjallisuuden virtuoosimaisiin suorituksiin, josta on osoituksena varsinkin hänen pääteoksensa La vie mode d’emploi (1978, Elämä Käyttöohje), jonka hän omisti Queneaun muistolle.

Perec kuoli keuhkosyöpään 3. maaliskuuta 1982. Hänet haudattiin toiveidensa mukaisesti Père-Lachaisen hautausmaalle. David Bellos julkaisi vuonna 1993 Perec-elämäkerran A Life in the Words, joka käännettiin ranskaksi Une Vie dans les mots vuonna 1994. Bellos sai elämäkerrasta Goncourt-palkinnon. Teosta pidetään kuitenkin kiistanalaisena. Sen jälkeen on ilmestynyt kaksi elämäkertaa, joista toisessa oikaistaan Bellosin kirjoituksia.

Elämä sanoissa muokkaa

Kirjoittajan kutsumukselleen Perec sai tukea Maurice Nadeaulta ja Roland Barthes’ilta, jotka olivat vakuuttuneita hänen kirjallisista kyvyistään. Ensimmäisestä romaanistaan Les Choses Perec sai Renaudot-palkinnon vuonna 1965.

La Disparition (1969, Häviäminen) -romaanin kirjoittamiseen osallistuivat monet Oulipo-ryhmän jäsenet. Perec pyysi heiltä ilman e-vokaalia kirjoitettuja tekstejä, jotka hän sitten yhdisti kuuluisaan lipogrammi-romaaninsa.lähde? Tässä yli 300-sivuisessa romaanissa ei esiinny yhtään e-kirjainta[1]. Pereciä huvitti se, ettei edes kirjan kustantaja huomannut, mitä romaanista puuttuulähde?.

La Disparition -romaanin henkilö Anton Voyl (ranskan voyelle tarkoittaa vokaalia) katoaa salaperäisesti viidennessä luvussa. Romaanista puuttuu luku viisi, sillä e on aakkosten viides kirjan ja romaanissa on yhtä monta lukua kuin aakkosissakin. Ystävät yrittävät etsiä Voylia, mutta aina, kun he ovat lähestymässä arvoituksen ratkaisua, katoavat he vuorostaan. Lipogramminsa vastapainoksi Perec kirjoitti toisen romaanin, Les Revenentes (1972), jossa puolestaan ei ole käytetty muita vokaaleja kuin e-kirjainta.

Omaelämäkerrallinen W eli Lapsuudenmuisto -kirja on omistettu E:lle (”pour E”), jonka on katsottu viittaavan ”pour eux” eli ”heihin”, vanhempiin, jotka Perec menetti jo lapsena. Luvun 11 jälkeen on paljonpuhuva lähes tyhjä sivu, jonka keskellä lukee vain: (…).

Perecin pääteos La vie mode d'emploi (1978, Elämä: Käyttöohje)[2] rakentuu monista toisiinsa limittyvistä kertomuksista. Alaotsikkona on monikollinen Romans (Romaaneja). Lukuja ei ole aivan sataa, vaan yhdeksänkymmentäyhdeksän, mikä jättää tietoisesti pienen raon keskeneräisyydelle. Italo Calvino luonnehti teosta viimeiseksi suureksi tapaukseksi romaanin historiassa. Perec sai teoksesta Médicis-palkinnon

Arte-TV-kanava esitti vuonna 1999 Bernard Queysannen dokumenttielokuvan Georges Perec, lire traduire. La vie mode d’emploi -romaanin saksantaja Eugen Helmlé keskustelee filmissä David Bellosin kanssa, joka on kääntänyt Perecin teoksia englanniksi ja kirjoittanut elämäkerran. He kertoivat Perecin kielipelien, lainausten ja nokkelien sanankäänteiden kääntämisen synnyttämistä ongelmista.

Un cabinet d’amateur käsittelee Guillaume van Haechtin maalausta, joka esittää Corneille van der Geestin taidegalleriaa[3]. Novelli muodostaa eräänlaisen kirjaparin La vie mode d’emploi’lle. Se on samalla ”mise en abyme” eli taulu taulussa. Kaikki Perecin teokset ovat metafiktiota eli ne käsittelevät omaa syntyhistoriaansa.

Perecin viimeiseksi teokseksi jäi elokuva Récits d’Ellis Island, joka kertoo amerikkalaisen unelman perässä Yhdysvaltoihin muuttaneista siirtolaisista. New Yorkissa, kivenheiton päässä Vapaudenpatsaasta, on Ellis Island -saari, jonne väki ohjattiin. Tulokkaat eroteltiin. Sairaat, vammaiset ja mielenterveysongelmista kärsivät merkittiin valkoisella liidulla. Dokumentin kautta Perec saattoi puhua omasta tapauksestaan. Nykyisin Ellis Island on siirtolaismuseo.[4]

Suomennetut teokset muokkaa

Lyhytproosaa
  • Ellis Island. Projektin kuvaus, essee, Parnasso 6–7/2017 s. 40–43 suom. Päivi Kosonen (sis. lyhyen taustoituksen)
  • Suuntaa-antava luettelo, novelli, suom. Maija Kauhanen, julkaisussa Granta 1: Ruoka, Otava 2013 ISSN 2341-8559


Kaikki teokset muokkaa

  • Les Choses: Une histoire des années soixante, 1965
  • Quel petit vélo à guidon chromé au fond de la cour ?, 1966
  • Un homme qui dort, 1967
  • La Disparition, 1969 Häviäminen. Suomentanut Ville Keynäs. Teos, 2023. ISBN 9789523633612.
  • Petit traité invitant à la découverte de l’art subtil du go, 1969 (yhdessä Pierre Lussonin ja Jacques Roubaud’n kanssa)
  • Les Revenentes, 1972
  • Die Maschine, 1972
  • Oulipo. Créations, Re-créations, récréations, 1972 (yhdessä Raymond Queneaun, Paul Fournelin ja muiden Oulipon jäsenten kanssa)
  • La Boutique obscure, 1973
  • Espèces d’espaces, 1974 (Tiloja/Avaruuksia, suom. Ville Keynäs. Helsinki: Lokikirjat', 1992)
  • Ulcérations, 1974
  • W ou le souvenir d’enfance, 1975 (W eli Lapsuudenmuisto, suom. Päivi Kosonen. 1991)
  • Alphabets. Cent soixante-seize onzains hétérogrammatiques, 1976
  • Je me souviens, 1978
  • La Vie mode d’emploi. Romans, 1978 (Elämä: Käyttöohje, suom. Ville Keynäs. Helsinki: Lokikirjat, 2006)
  • Les mots croisés, 1979
  • Un Cabinet d’amateur, 1979
  • La Clôture et autres poèmes, 1980
  • Récits d’Ellis Island, 1980
  • Théâtre, 1981

Elokuvat muokkaa

  • A Man Asleep, 1973
  • Un homme qui dort, 1974
  • Les Lieux d’une fugue, 1978
  • Ellis Island, 1980

Lähteet muokkaa

  • Bellos, David (1993/1994) Georges Perec. Une vie dans les mots. Biographie. Paris: Seuil.
  • Burgelin, Claude (1988) Georges Perec. Paris: Seuil.
  • Chassay, Jean-François (1992) Le Jeu des coïncidences dans la Vie mode d’emploi de Georges Perec. Montréal: Le Castor Astral.
  • Kosonen, Päivi (2000) Elämät sanoissa. Eletty ja kerrottu epäjatkuvuus Sarrauten, Durasin, Robbe-Grillet’n ja Perecin omaelämäkerrallisissa teksteissä. Tampere: Tampereen yliopisto.
  • van Montfrans, Manet (1999) Georges Perec. La Contrainte du réel. Amsterdam: Rodophi.
  • Rotkirch, Kristina (1996) "Toinen tapa noutaa vettä". Suom. Martti Puukko. Parnasso 1996: 2, ss. 179-184.

Viitteet muokkaa

  1. ↑ Elia Lennes, Ylintä_-ryhmää. Teos. Kevät 2023 s. 3, 10
  2. ↑ Lokikirjat (Arkistoitu – Internet Archive)
  3. ↑ Manet van Montfrans / Georges Perec: visite au cabinet du falsificateur (ranskaksi)
  4. ↑ Ellis Island (Arkistoitu – Internet Archive)

Aiheesta muualla muokkaa

Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Georges_Perec&oldid=21602826”