Geenikeskeinen evoluutionäkemys

Geenikeskeinen evoluutionäkemys eli itsekkään geenin teoria korostaa geenien asemaa evoluutiossa ja sen mekanismeissa. Oleellista on geenin asema luonnonvalinnassa perinteisemmän lajin, populaation, yksilön tai ryhmän sijaan. Geenikeskeisen evoluutionäkemyksen mukaan luonnonvalinta toimii kilpailevien geenien tasolla, lisäten niiden alleelien taajuuksia, joiden fenotyyppiset vaikutukset parantavat niiden eloonjäämiskykyä. Geenikeskeinen näkemys ei kuitenkaan väitä, että luonnonvalinnan pienin yksikkö olisi geeni, vaan se erottaa toisistaan "kopioitujan" ja "kulkuvälineen". Varsinkin Richard Dawkinsin käyttämät käsitteet, kuten "geenin itsekkyys", ovat metaforia.

Geenikeskeistä näkökulmaa evoluutioon ovat esittäneet ensimmäisinä George C. Williams 1966 kirjassaan Adaptation and Natural Selection ja Richard Dawkins kirjoissa The Selfish Gene (suom. Geenin itsekkyys) ja The Extended Phenotype. Heidän lisäkseen teoriaa ovat laajentaneet ja jalostaneet monet biologit ja filosofit, kuten John Maynard Smith, Robert Trivers, David Haig, Helena Cronin, David Hull, Philip Kitcher ja Daniel C. Dennett.

Richard Dawkinsin kansantajuinen esitys teoriasta

Laajimmassa muodossaan luonnonvalinnan katsotaan tarkoittavan yksiköiden erilaista eloonjäämiskykyä. Geenillä tarkoitetaan geneettistä yksikköä, joka on niin pieni, että se säilyy läpi sukupolvien ja leviää monina kopioina. Pienet geneettiset yksiköt elävät pitkiä aikoja, jotka voidaan laskea vuosituhansissa ja -miljoonissa. Geenikeskeisen evoluutionäkemyksen mukaan kaikki yksilöt ovat vain geenien "eloonjäämiskoneita".

Suvullisesti lisääntyvissä lajeissa yksilö on näkemyksen mukaan liian suuri ja lyhytikäinen geneettinen yksikkö, jotta sen voitaisiin katsoa olevan luonnonvalinnan kannalta merkittävä. Myös yksilöiden ryhmä on näkemyksen mukaan liian suuri yksikkö. Populaatio ei ole näkemyksen mukaan riittävän erillinen yksikkö, jotta se voisi olla luonnonvalinnan yksikkö, eikä se myöskään ole riittävän vakaa eikä yhtenäinen, jotta se "valittaisiin" jonkin toisen populaation kustannuksella. Näkemys korostaa geenien ja niiden kopioiden lähes "kuolemattomuutta", kun taas yksilöt ovat ainutlaatuisia ja niiden elämä on lyhyt.

Geenin voidaan väittää elävän jopa miljoonia vuosia; tosin monet geenit eivät selviydy edes ensimmäisestä sukupolvesta eteenpäin.

Geenien menestyksen oletetaan johtuvan siitä, että ne voivat tuottaa hyviä eloonjäämiskoneita. Nämä geenit vaikuttavat eloonjäämiskoneen yksilönkehitykseen siten, että se voi hieman suuremmalla mahdollisuudella elää ja tuottaa jälkeläisiä, kuin jos sillä olisi jonkin kilpailevan geenin tai alleelin ominaisuudet.

Universaalia "hyvän" geenin ominaisuutta ei periaatteessa ole tai sitä on vaikea osoittaa, mutta on ehdotettu, että geenien tasolla altruismin pitäisi olla "huonoa" ja itsekkyyden "hyvää". Näin siksi, että geenien alleelit käsitetään kilpailevan suoraan eloon jäämisestä, koska geenivaraston alleelit kilpailevat paikasta tulevien sukupolvien kromosomeissa. Jokaisella geenillä, joka käyttäytyy siten, että sen eloonjäämiskoneen mahdollisuudet geenivarastossa kasvavat sen alleelien ansiosta, on tämän määritelmän mukaan taipumus jäädä eloon.

Lähteet

• Richard Dawkins (1976) The Selfish Gene. Oxford University Press, Oxford. ISBN 0-19-286092-5 (Suom. laitos: Geenin itsekkyys. Suomentanut Kimmo Pietiläinen. Helsinki: Art House, 1993. Suomennettu vuoden 1989 2. laajennetusta laitoksesta. ISBN 951-884-107-1 )