Francesco Gennaro Giuseppe Saverio Giovanni Battistan vanhemmat olivat Napolin ja Sisilian kuningas Ferdinand I ja Itävallan arkkiherttuatar Maria Karoliina.[1][2] Hänen äidinäitinsä oli Itävallan arkkiherttuatar ja keisarinna Maria Teresia ja hänen tätinsä Ranskan kuningatar Marie Antoinette. Hänellä oli 15 sisarusta, joista nuorin sisar prinsessa Maria Antonia (1784–1806) avioitui hänen toisen puolisonsa, kuningatar María Isabellan vanhemman veljen, tulevan Espanjan kuninkaan Ferdinand VII:n kanssa. Hänen nuorempi sisarensa Maria Amalia (1782–1866) oli Ranskan kuningas Ludvig Filip I:n puoliso.
Frans esiintyi nuorempana liberaalin ajatusmaailman kannattajana. Hän toimi isänsä neuvonantajana, kun koko Bourbon-sukuinen hallitsijaperhe oli Napoleonin sotien aikana vuonna 1806 joutunut pakenemaan Napolista Italian mantereelta Sisilian saarelle. Frans kannatti Sisilian säätykokouksen vuonna 1812 hyväksymää perustuslakia, joka oli muotoiltu brittiläisenparlamentaarisen mallin mukaiseksi.[3][1] Perustuslain hyväksymisen jälkeen hänet nimitettiin sijaishallitsijaksi (vicario) Napoliin.[1]
Kuningas Ferdinand sai valtansa takaisin Napoleonin hävittyä sodan vuonna 1815, ja seuraavana vuonna Frans nimitettiin Sisilian käskynhaltijaksi.[3] Ferdinand tukahdutti Sisilian perustuslain ja autonomian liittämällä kaksi valtakuntaansa, Napolin ja Sisilian Molempain Sisiliain kuningaskunnaksi vuonna 1816, Frans otti itselleen uudelleenelvytetyn Calabrian herttuan tittelin.[2]
Carbonari-salaseuran vuonna 1820 johtaman vallankumouksellisen kansannousun jälkeen kruununprinssi Frans ryhtyi jälleen valtakunnan sijaishallitsijaksi ja kutsui koolle parlamentin, joka sai tehtäväkseen säätää uuden perustuslain. Hän vastusti Laibachin kongressin vuonna 1821 tekemää päätöstä, jonka nojalla itävaltalaiset joukot lähetettiin Napoliin kukistamaan vallankumous ja palauttamaan Bourbonien yksinvalta. Itävallan sotilaallisen väliintulon jälkeen hän oli muutaman vuoden syrjässä kuningaskunnan johdosta.[1][3]
Kun Frans tuli isänsä kuoleman myötä hallitsijaksi 4. tammikuuta 1825, hän irtisanoutui aiemmasta liberaalista politiikastaan. Hallitsijana hän tuki Itävallan konservatiivista politiikkaa ja osoittautui jopa taantumuksellisemmaksi kuin isänsä.[1][3] Hän lakkautti kansalliskaartin, pyysi Itävallan armeijan joukkojen oleskelua Napolissa jatkettavan vuoteen 1827 ja tukahdutti rajusti, markiisi Guglielmo del Carretton, entisestä liberaalista taantumukselliseksi muuttununeen kannattajansa avulla, vuonna 1828 Cilentossa puhjenneen kapinan.[1][4] Hän osallistui vain vähän valtakuntansa hallitsemiseen, vaan jätti sen suosikkiensa ja poliisiviranomaisten käsiin, ja asui rakastajattariensa kanssa sotilaiden ympäröimänä jatkuvasti salamurhaa peläten.[2]
Arkkiherttuatar Maria Clementina, Joseph Hickel 1796
Frans I avioitui kaksi kertaa.
Hänen ensimmäinen puolisonsa vuonna 1797 oli keisari Leopold II:n ja Espanjan kruununprinsessa, infanta Maria Luisan toiseksi nuorin tytär ja hänen kaksinkertainen serkkunsa arkkiherttuatar Maria Clementina (1777–1801),[2] jonka kanssa hän ei saanut eloon jäänyttä poikaa. Ferdinand, Noton herttua (1800–1801) kuoli alle yksivuotiaana. Heidän esikoistyttärestään Maria-Carolinasta tuli Berryn herttuanCharles-Ferdinandin puoliso.[3] Heidän poikansa oli kruununtavoittelija Chambordin kreivi Henri. Toisen kerran Maria-Carolina avioitui kreivi Ettore Lucchesi-Pallin kanssa.
Kuningas Frans I ja kuningatar Maria Isabella lapsineen, Giuseppe Cammarano 1820
Vuonna 1802 Frans avioitui toisen kerran Espanjan kuningas Kaarle IV:n ja kuningatar Maria Luisan tyttären, serkkunsa infanta Maria Isabella de Bourbonin (1789–1848) kanssa.[3] Fransille ja María Isabelille syntyi 12 lasta,[5] jotka ajalle poikkeuksellisesti kaikki elivät aikuisiksi:
Kuningatar Maria Isabella, Vicente López Portaña 1831Luisa Carlotta (1804–1844), avioitui vuonna 1819 äitinsä nuorimman veljen, Espanjan infante Francisco de Paulan kanssa
Ferdinand II (1810–1859), Frans I:n seuraaja,[3] avioitui 1. vuonna 1832 Sardinian ja Savoijin prinsessa Maria Cristinan (1812–1836) kanssa, heille syntyi yksi poika, tuleva kuningas Frans II; avioitui 2. vuonna 1837 Itävallan arkkiherttuatar Maria Teresan (1816–1867), arkkiherttua Kaarlen tyttären kanssa. He saivat yhdeksän poikaa ja neljä tytärtä
Carlo Ferdinando, Capuan prinssi (1811–1862), avioitui 1836 morganaattisesti irlantilaisen Penelope Smythin kanssa, joutui elämään loppuelämänsä Lontoossa maanpaossa, heillä oli kaksi lasta
Leopoldo Beniamino, Syrakusan kreivi (1813–1860), avioitui Savoiji-Carignanin prinsessa Marian kanssa, ei jälkeläisiä
Antonio Pasquale, Leccen kreivi (1816–1843), kuoli 26-vuotiaana naimattomana väkivaltaisesti
Maria Amalia (1818–1857), avioitui Portugalin ja Espanjan infante Sebastiãon (1811–1875) kanssa, heillä ei ollut jälkeläisiä
Maria Carolina (1820–1861), avioitui vuonna 1850 Montemolinin kreivin Carlos Luis de Bórbonin (1818–1861) kanssa, joka oli Espanjan valtaistuimen perimyksessä karlistien ehdokas, molemmat kuolivat lähekkäin lavantautiin, heillä ei ollut jälkeläisiä
Teresa Cristina (1822–1889), avioitui Brasilian keisari Pedro II:n kanssa, heillä oli jälkeläisiä
Luigi Carlo, Aquilan kreivi (1824–1897), avioitui Brasilian prinsessa Januárian (1822 –1901) kanssa, joka oli keisari Pedro I:n ja Maria Leopoldinan tytär ja keisari Pedro II:n ja Portugalin Maria II:n sisar, heillä oli jälkeläisä
Francesco di Paola, Trapanin kreivi (1827–1892), avioitui sisarensa Maria Antonian tyttären, Itävallan arkkiherttuatar Maria Isabellan, Toscanan prinsessan (1834–1901) kanssa ja heillä oli jälkeläisiä
.jpg)
Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Frans I Wikimedia Commonsissa
.svg){kind=small}