Fonotaksi

äänteiden ryhmittyminen ja niiden rajoitteet kielissä

Fonotaksi on oppi äänteiden ryhmittymisestä kielessä.[1] Siihen kuuluu mahdollisten foneemiyhtymien esiintymisrajoituksia.[2][3] Fonotaktinen säännöstö on kieli- tai kieliperhekohtainen säännöstö, jonka mukaan äänteet liittyvät tai voivat liittyä toisiinsa. Fonotaksin tavoite on lähinnä ääntämisen helpottaminen tai optimointi.

Kielijärjestelmän suhteet jaetaan vaihtoehtoisuutta koskeviin eli paradigmaattisiin ja jonoamista koskeviin eli syntagmaattisiin suhteisiin. Fonotaksissa tutkimuksen kohteena ovat syntagmaattiset suhteet, kun taas fonologiassa keskitytään paradigmaattisiin suhteisiin.

Suomessa ehkä leimaa antavin fonotaktinen sääntö on vokaalisointu, joka säätelee taivuttamista ja uusien sanojen muodostamista kielessämme.

Suomen fonotaksi säätelee myös pitkälti affiksien liittymistä vartaloon. Tämän vuoksi esimerkiksi useilla sijamuodoilla on useampia variantteja. Esimerkiksi kun sanaan askel liitetään partitiivin pääte, valitaan muoto -tA (askel|ta) eikä sen yleisempää varianttia -A (esimerkiksi koira|a). Muotojen /tA/ ja /A/ välinen suhde on paradigmaattinen, mutta valintaa ohjaa kielen fonotaksi, jonka juuret ovat kielen historiassa.

Lähteet muokkaa

  • Wiik, Kalevi: Fonetiikan perusteet. Oppikirja. Helsinki: WSOY, 1981. ISBN 951-0-10324-1.

Viitteet muokkaa

  1. fonotaksi YSA - Yleinen suomalainen asiasanasto. Viitattu 13.10.2020.
  2. Häkkinen, Kaisa: Kielitieteen perusteet, s. 108–109. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2014 (1. painos 1994). ISBN 978-951-717-820-4.
  3. fonotaksi Tieteen termipankki. Viitattu 13.10.2020.
Tämä kieliin tai kielitieteeseen liittyvä artikkeli on tynkä. Voit auttaa Wikipediaa laajentamalla artikkelia.