Wikipedia

Fasismi

poliittinen aatesuuntaus

Fasismi (aiemmin myös fašismi tai fascismi[1]) on Italiassa ensimmäisen maailmansodan jälkeen syntynyt kansallismielinen totalitaristinen liike.[2] Fasistisiksi on kutsuttu myös italialaisen fasismin kanssa samansuuntaisia liikkeitä.[2] Jotkut tutkijat pitävät natsi-Saksan kansallissosialismia fasismin ilmentymänä, joka vei fasismin äärimmäisyyksiin, mutta joidenkin mukaan ne ovat eri ideologioita. Lisäksi esimerkiksi Francisco Francon ja Juan Perónin autoritaarisissa diktatuureissa on nähty fasistisia piirteitä. Useimmissa Euroopan maissa oli maailmansotien välillä vähintään jonkinlaista fasistista liikehdintää.

Kahden vahvimman fasistisen valtion johtajat, Italian Benito Mussolini ja Saksan Adolf Hitler.

Fasismia on vaikea määritellä ja rajata, koska se on aina ollut teoreettisesti ja käytännöltään hyvin hajanainen, muuttuva ja paikallisesti sitoutunut ilmiö, eikä se pohjaudu mihinkään ideologiseen perusteokseen. Fasismissa autoritaarinen äärinationalismi ja johtajavaltaisuus yhdistyivät korporatistiseen järjestelmään, joka nähtiin ”kolmantena tienä sosialismin ja kapitalismin välillä”.[3] Fasistit vastustivat sekä liberaalidemokratioita että kommunismia. Tutkimuskirjallisuudessa fasismi luetaan äärioikeistoon. Fasismia on myös käytetty ja väärinkäytetty poliittisesti latautuneena iskusanana eri poliittisten suuntausten leimaamiseen.

Etymologia muokkaa

 
Italian fasistipuolueen tunnus, jonka keskellä on vitsakimppu (fasces) ja kirves.

Sana fasismi tulee antiikin Roomasta: korkeiden henkilöiden henkivartijat eli liktorit kantoivat mukanaan vitsakimppuja (lat. fasces), joiden keskellä oli kirves. 1800-luvun lopulla italialaiset sosialistit perustivat toimintaryhmiä (ital. fasci), joille otettiin vitsakimpusta nimitys symboloimaan työväen yhtenäisyyden voimaa, tukea ja järjestäytymistä. Liikkeen aktiiveihin kuulunut Benito Mussolini vei sanan mukanaan perustaessaan ensimmäisen maailmansodan aikana oman puolueen ja ideologian. Fasismi-sana jäi lähinnä italialaiseen käyttöön, eikä mikään muu autoritaarinen hallinto ole nimittänyt itseään suoraan fasistiseksi, vaikka ulkopuolelta näin on luokittelun tarpeessa monen kohdalla tehtykin.[4]

Määrittely muokkaa

Fasismia on vaikea määritellä tarkasti ideologiana. Fasismi peri ideoita edeltäneistä ideologioista ja kehitti omia. Se on aina ollut teoreettisesti ja käytännöltään hyvin hajanainen ja paikallisesti sitoutunut ilmiö.[5] Fasismi ei pohjaudu mihinkään ideologiseen perusteokseen, eivätkä sen puolueohjelmatkaan sanelleet fasististen puolueiden toimintaa kovin tarkasti. Italian fasistit muotoilivat aatteensa pääperiaatteet ja tavoitteet vasta noustuaan valtaan, ja ohjelmat voitiin hylätä tarpeen vaatiessa. Saksan kansallissosialistit tosin pystyivät säilyttämään ensimmäisen puolueohjelmansa tavoitteet loppuun asti. Fasistisia liikkeitä ja puolueita on ollut useita erityyppisiä, ja niiden luonteet on sidottu kunkin maan kulttuuriin ja olosuhteisiin. Mussolinin mukaan fasismi oli luonteeltaan yhtä paljon käytännöllinen kuin teoreettinenkin – ”Meidän ohjelmamme on teko” – ja että fasismin on kehityttävä kunkin maan poliittisten ja kulttuuristen olojen pohjalta.[6]

Termin merkitystä on hämärtänyt entisestään se, että fasismin käsitettä käytetään usein lyömäaseena tai pilkkanimenä asioille, jotka eivät kuitenkaan ole fasistisia.[7]

Toisen maailmansodan jälkeen fasistisiksi on kutsuttu äärioikeistolaisia, kommunismia vastustavia liikkeitä, jotka pyrkivät eristäytymään kansainvälisestä yhteistyöstä ja säännöstelevät tiukasti omaa talouselämäänsä.[8]

Italian fasismin ja Saksan natsismin eli kansallissosialismin eroista ja yhtäläisyyksistä on kirjoitettu paljon. Jotkut tutkijat pitävät natsismia ja fasismia eri ideologioina. Toiset pitävät natsismia fasismin saksalaisena ja monessa suhteessa kaikkein pisimmälle vietynä versiona. Näiden lisäksi myös muun muassa Francisco Francon Espanja, Juan Perónin Argentiina tai sodanaikainen Japani on nähty joskus fasistisina, vaikka ne eivät kaikkia fasismin kriteereitä täyttäneetkään.[9]

Tavoitteet muokkaa

Fasismin sovellutuksilla eri puolilla maailmaa on ollut erilaisia tavoitteita. Joskus ideologia ja käytäntö eivät ole vastanneet toisiaan, vaan ideologisesti vastustettavat asiat olivat käytännössä hyödyllisiä ja tavoitteet käytännössä mahdottomia.[10]

Fasismi on nationalistista, ja siinä vaalitaan ja ihannoidaan oman maan historiaa, kulttuuria ja ominaispiirteitä. Ulkomaita pidetään usein alempiarvoisina ja potentiaalisina vihollisina.[10] Voimakkaimmat fasistiset valtiot pyrkivät valloittamaan vieraita alueita joko taloudellisesta pakosta, maailmankatsomuksen vuoksi, naapurimaiden uhan edessä tai elintilan valloittamiseksi. Sota nähtiin aina kansakuntaa yhdistävänä voimana.[10] Poliittinen valta ei kuitenkaan ollut armeijalla vaan puolueella, Francon Espanjaa ja Pinochetin Chileä lukuun ottamatta.[10]

Fasistit tavoittelivat totalitaristista, valtion kontrolloimaa ja puolueen johtamaa valtiota, missä heistä varsinaisesti onnistui vain Adolf Hitler. Muissa fasistisissa maissa puolue-eliitti valvoi kansaa yhdessä armeijan ja poliisin kanssa.[10] Fasistiset puolueet liittoutuivat porvarillisen eliitin: suurteollisuuden, pankkien, virkamiesluokan ja armeijan kanssa. He sopeutuivat vallankumouksellisuudestaan huolimatta perinteisiin valtarakenteisiin käytännön syistä ja saivat asemastaan epävarman yläluokan kesytettyä tuekseen. Fasistinen talous perustui korporatistiseen kapitalismiin, joka oli valtion valvonnassa. Talous oli usein tähdätty sotaan tai vahvojen asevoimien ylläpitoon.[11]

Piirteet muokkaa

Fasismiin kuuluvista ominaisuuksista on laadittu useita listoja, mutta yhteisesti hyväksyttyä yleisen fasismin käsitettä ei ole olemassa.[12] Joidenkin tutkijoiden mukaan kaikki fasismin ilmentymät ovat yksittäistapauksia, eikä yleistä fasismin teoriaa siksi voi muotoilla.[13] Eri valtioilla ja hallinnoilla on ollut enemmän tai vähemmän fasistisiksi luokiteltavia piirteitä, mutta yhdessäkään ei ole ollut ideaalityyppisen fasismin vastinetta.[14]

Tutkija Ernst Nolten mukaan fasismin ”minimit” ovat antimarxismi, antiliberalismi, antikonservatismi, johtajaperiaate, puoluevalta ja totalitarismi.[15]

Nykyhistorian tutkija Roger Griffinin mukaan fasismi on vallankumouksellista nationalismia, joka on antiliberaalia ja jopa antikonservatiivista.[16]

Blamiresin ja Jacksonin (2006) mukaan 2000-luvulla muotoutuva konsensus määrittelee yleismaailmallisen fasismin näin:[17]

»Ultranationalismin vallankumouksellinen muoto, joka pyrkii mobilisoimaan kaikki ”terveet” yhteiskunnalliset ja poliittiset energiat vastustamaan rappion oletettua uhkaa sekä saavuttamaan uudistuneen kansallisen tai etnisen yhteisön. Tähän hankkeeseen kuuluu sekä poliittisen kulttuurin että sitä tukevan yhteiskunnallisen ja eettisen kulttuurin elvyttäminen. Joissain tapauksissa siihen liittyy myös eugenistinen rotuopillinen uudistumisen käsite.»
(World Fascism: A Historical Encyclopedia)

Määritelmien ryhmittely muokkaa

Fasismin määritelmiä on tutkija Leif Sundströmin (2007) mukaan neljäntyyppisiä. Ensimmäinen ryhmä käsittää fasismin määritelmät siltä kannalta, mitä vastaan fasismi asettuu. Fasismi on antimarxilaista, antiliberaalista, antikonservatiivista, antidemokraattista ja antisemitististä. Lisäksi se kieltää yleiset kansalaisoikeudet, yhteiskunnan moniarvoisuuden ja kansainvälisen oikeuden normit.[18] Tällaiset fasismin negatiiviset määritelmät ovat enimmäkseen ajallisesti sidottuja, kuten marxismin vastustus, joka ei ole enää kovin ajankohtaista.[19]

Toinen määritelmäluokka on fasismin ideologiaa ja päämääriä koskevat analyysit. Fasismiin liittyvät autoritarismi, imperialismi, totalitarismi, valtion säätelemä kansantalous sekä uudenlainen kulttuuri-ilmapiiri. Fasismi vastustaa esimerkiksi luokkataistelua, parlamentaarista järjestelmää, ammattijärjestöjä sekä poliittisia puolueita. Natsismi vastusti erityisesti juutalaisuutta, kommunismia ja Versailles’n rauhansopimusta. Fasismiin kuuluu nationalismi, rasismi, ekspansionismi, kommunitarismi eli yhteisöideologia sekä johtajuusaate.[18]

Kolmas määritelmäluokka tarkastelee fasismia sen tyylin ja organisaation kannalta. Fasismiin kuuluu erityisen ideologiaan sopivan estetiikan suosiminen, massojen integroiminen politiikkaan, väkivallan ihannointi ja sen käyttö, maskuliinisuuden korostaminen, nuorison merkityksen korostaminen sekä henkilökohtaisen kutsumuksen painottaminen järjestelmän osana.[18]

Neljännessä ryhmässä ovat erilaiset fasismin nousun selitykset.[20]

Oikeisto–vasemmisto-akselilla muokkaa

Fasismi on tutkimuskirjallisuudessa luettu äärioikeistoon yhdessä kansallissosialismin ja uusnatsismin kanssa. Tämän pohjana on fasismin ytimeen kuuluva vieraat ainekset ulos sulkeva, militantti nationalismi, kansallisten traditioiden korostaminen ja tasa-arvoajattelun hylkääminen. Lisäksi aatteeseen sisältyvän sosialismin on katsottu vain palvelevan kansallisen yhtenäisyyden ideaa.[21]

Fasistiset liikkeet ovat liittoutuneet yleensä oikeiston kanssa, mutta sen aatteessa on Stanley G. Paynen mukaan perustavanlaatuisia eroja muihin oikeistoliikkeisiin nähden.[22] Yksiulotteiselle oikeisto–vasemmistoasteikolle (vrt. Nolanin kartta) fasismi sopii huonosti; sitä pidetään joskus myös vallankumouksellisena keskustalaisuutena tai vasemmisto- ja oikeistoaatteiden sekoituksena.[23][24][25]

Suhde marxismiin muokkaa

Fasismi ja marxilaisuus olivat aatteellisella tasolla hyvin erilaiset, mutta niiden käytännön sovellutukset muistuttivat toisiaan. Marxismin alalajeista etenkin stalinismi ja maolaisuus muistuttivat fasismia. Fasismia ja kommunismia yhdistivät esimerkiksi yksi massapuolue, vahva johtajakultti ja eliitin valta, militarismi, suurisuuntainen suunnittelu talouden, tieteen ja kulttuurin alalla, omien kansalaisten valvonta ja kontrolli, sekä keskitetty korporatiivinen talousjärjestelmä.[26] Zeev Sternhellin mukaan fasismi on ei-marxilaista sosialismia.[27] Stalinismia kutsuttiin ”punafasismiksi” 1930-luvulla, ja toisen maailmansodan päätyttyä Stalinin Neuvostoliittoa kutsuttiin punafasistiseksi erityisesti Yhdysvalloissa.[28]

Talouspolitiikka muokkaa

Taloudellisesti fasismi oli sosialismin ja kapitalismin sekä markkinatalouden ja komentotalouden synteesi. Fasistit esiintyivät ideologisesti yhtä lailla sosialisteina kuin kapitalisteinakin. Fasististen talousjärjestelmien ydin oli puolueen ja valtion ylivalta. Työväestö ja työnantajat järjestettiin omien ammattikuntiensa ja elinkeinoalojensa mukaan saman organisaation alle varsinkin Italiassa, mutta myös Saksassa ja muissa fasistisissa maissa. Niin Saksassa kuin Italiassakin fasistit onnistuivat nujertamaan massatyöttömyyden. Saksassa tämä tapahtui julkisilla hankkeilla ja yksityisen yritteliäisyyden elvyttämisellä.[29]

Italiassa fasistit harjoittivat melko vapaata markkinataloutta, ja valtion alaisia olivat vain poliisi, armeija, veronkanto ja oikeuslaitos. Mussolinin mukaan valtion kuului vastata vain organisaatiosta, mutta ei tuottamisesta, ja talouselämän kuului olla valtiosta irrallaan. Italialaisen fasisti-ideologi Giovanni Gentilen mukaan fasistisen valtion talousjärjestelmä oli korporatistinen, mikä merkitsi valtion valvomaa mutta keskittymätöntä ja eri sektoreille hajautettua talousjärjestystä, joka salli yksityisomistuksen. Italiassa toimi talouden sektoreista koostuva korporatiivinen parlamentti Consiglio Nazionale delle Corporazione, jossa korkein valta oli suoraan Mussolinin alaisuudessa toimivalla keskuskorporaatiokomitealla.[29]

Natsi-Saksassa talousjärjestys oli eräänlaista autoritaarista kapitalismia, jossa työväestö oli alistettu ja valtio kontrolloi kaikkea taloudellista toimintaa. Ennen valtaannousuaan natsit olivat olleet avoimesti suurpääomaa ja yläluokkaa vastaan, ja he olivat korostaneet työväestön etuja. Natsien valtakaudella suurpääoma ja porvaristo menettivät lopulta vain sen verran vapauttaan, kuin mikä valtion etujen kannalta oli tarpeen. Hitlerin mukaan talouden tuli palvella sodan tarkoitusta.[29]

Uusfasistit ovat 1900-luvun lopulla tapahtuneen kommunismin romahduksen ja liberaalikapitalismin kiihtymisen jälkeen vastustaneet nykykapitalismin pääomakeinottelua ja puhua vahvan valtion aseman puolesta talouspolitiikassa.[30]

Kannattajakunnat muokkaa

Fasismin kannattajakuntien koostumus vaihteli maittain. Yleisesti ottaen fasismi oli suosituinta alemman keskiluokan piirissä, etenkin suuresta lamasta eniten kärsineiden joukossa. Kansallissosialismi saavutti myös talonpoikien ja keskiluokan suosiota, sillä nämä ryhmät olivat kärsineet eniten inflaatiosta. Italian fasistit saivat tukea syrjäytyneiltä sotaveteraaneilta ja vastavalmistuneilta opiskelijoilta, jotka eivät olleet saaneet työtä. Italiassa fasismi levisi pohjoisesta etelään, missä se lopulta nousi suositummaksi kuin pohjoisessa. Saksassa kansallissosialismi sai suurempaa suosiota pienissä kuin suurissa kaupungeissa. Muualla Länsi-Euroopassa fasismi ei saavuttanut juurikaan suosiota maaseudulla, ja Britanniassa sen suosio rajoittui Lontooseen. Itä-Euroopassa fasistit saivat kannatusta myös maaseudulla, kuten myös Suomessa Lapuanliike. Espanjassa ja Romaniassa fasistien riveissä oli erityisen paljon opiskelijoita. Kansallissosialistien ja Italian fasistien johtoporras oli sen sijaan intellektualismin vastainen, ja harva länsieurooppalainenkaan intellektuelli ryhtyi fasistiksi vaikka saattoikin pitää fasismia Saksaan ja Italiaan sopivana.[31]

Estetiikka muokkaa

 
Natsien spektaakkelimainen puoluekokous Nürnbergissä 1938.

Fasismin arvoja ja maailmankuvaa ilmaistiin erityisen voimakkaasti sen estetiikassa, johon kuuluivat kulkueet, univormut ja symbolit. Propagandan ja manipulaation kautta massojen tyytymättömyys ja turhautuminen käännettiin pois niiden objektiivisista kohteista. Etenkin natsi-Saksassa propaganda, spektaakkelimaiset puoluekokoukset ja lukuisat kansalliset juhlat olivat tärkeässä osassa. Suurten massojen joukkokokousten järjestely oli mahdollista Saksan kaupungistumisen sekä liikenneyhteyksien paranemisen ansiosta, ja mediakontrolli tiedotusvälineiden ja tekniikan kehityksen ansiosta. Natsimytologia otti Saksassa myös osittain uskonnon paikan.[32]

Natsi-Saksassa arvostettiin uusklassistista taidetta ja leimattiin ideologialle vastakkainen taide ”rappiotaiteeksi”. Fasistisessa Italiassa suosittiin kuitenkin myös modernismia.[33]

Kansalaisten valvonta muokkaa

Fasistisen Italian ja kansallissosialistisen Saksan yhteiskunnat olivat totalitaristisia, etenkin Saksassa, ja päivittäinen elämä oli politisoitunutta. Valtio harjoitti suurimittaista propagandaa ja asetti lukemattomia määräyksiä ja ohjeita kansalaisilleen. Samalla vallanpitäjät kuitenkin välttivät ylimitoitettua kansalaisten elämän kontrolloimista, sillä he katsoivat sen voivan kääntyä itseään vastaan. Saksassa kansallissosialistinen hallinto saattoi myös luottaa järjestelmänsä kansansuosioon. Kansalaiset saivat vapaa-aikanaan pitkälti tehdä mitä halusivat, ja monia määräyksiä noudatettiin melko löyhästi. Saksalaiset lukivat edelleen paljon natsien halveksumaa kirjallisuutta ja kuuntelivat yhdysvaltalaista jazzia. Valtion ja natsipuolueen arvostelu oli kuitenkin kiellettyä ja johti etenkin Saksassa ankariin rangaistuksiin tai vähintäänkin epäilyttäväksi merkitsemiseen. Myös tiettyjen suurten järjestöjen jäsenyyden ulkopuolelle jättäytyminen katsottiin epäilyttäväksi.[34]

Rasismi muokkaa

Tutkija Leif Sundströmin mukaan fasismi ei välttämättä ole luonteeltaan antisemitististä kuten natsi-Saksassa, mutta kylläkin rasistista: vähemmistöön kohdistuvaa syntipukkifilosofiaa, joka on tilanne- ja kulttuurisidonnaista.[35] Fasismiin yhdistetään voiman ihannointi, joskus myös vahvojen sosiaalidarvinistinen selviytyminen. Mussolinilla oli joitain rotulausuntojakin, mutta vuonna 1933 hän totesi: ”Rotu! Se on tunne, ei realiteetti: 95 %, ainakin, on tunnetta. En voi koskaan uskoa, että biologisesti puhtaita rotuja voitaisiin osoittaa olevan nykyään olemassa. - - Kansallinen ylpeys ei tarvitse rotuhourailua.”[36]

Syksyllä 1938 Italiassa säädettiin juutalaisvastaiset rotulait todennäköisesti tarkoituksella miellyttää Hitleriä. Fasistisen liikkeen varhaisvaiheessa monet fasismin suurimmista nimistä olivat olleet juutalaisia, ja heillä oli hierarkian alimmilla portailla jopa suhteellinen yliedustus verrattuna Italian vähäiseen juutalaismäärään (n. 47 000).[37] Toisen lähteen mukaan juutalaisia fasistien johdossa ja riveissä oli suhteellisesti yhtä paljon kuin muitakin italialaisia.[38]

On myös huomioitava fasistisen Italian ja natsi-Saksan suurvaltapolitiikkojen ero: siinä missä Italia pyrki Rooman kaltaiseen useita kansoja käsittävään valtakuntaan, pyrki Saksa nimenomaan saksalaisen kansan elintilan laajentamiseen.lähde?

Suhde uskontoon muokkaa

Fasismin suhde järjestäytyneeseen uskontoon vaihteli läheisestä yhteistyöstä torjuntaan ja vainoihin. Yleisesti ottaen fasistit välttelivät joutumasta törmäyskurssille yhteiskunnassa vaikutusvaltaisen kirkon kanssa. Kirkosta vaikutteita ottivat esimerkiksi Belgian rexistit ja Romanian Rautakaarti sekä Slovakiaa ja Kroatiaa toisen maailmansodan aikana hallinneet puolueet. Italian fasistien ja Saksan kansallissosialistien suhde kirkkoon oli ongelmallisempi, ja puolueiden sisälläkin oli vastakohtaisia käsityksiä. Mussolini oli alun perin vakaumuksellinen ateisti ja katolisen kirkon vastustaja. Myöhemmin hän joutui kuitenkin tunnustamaan kirkon valtavan merkityksen Italian yhteiskunnassa. Lateraanisopimuksissa vuonna 1929 Mussolini tunnusti Vatikaanin aseman ja myönsi katolilaisuuden valtauskonnoksi vastineeksi siitä, että kirkko teki fasistien kanssa yhteistyötä ja pidättäytyi toimimasta liian laajasti yhteiskunnassa. Nimellisesti katolilainen Hitler kannatti aluksi ajatusta ”positiivisesta kristillisyydestä” eikä hakenut konfliktia kirkon kanssa. Natsien valtaannousun jälkeen 1930-luvulla puolueen suhde kirkkoon heikkeni niin doktriiniin liittyvistä kuin käytännönkin syistä. Natsit eivät pitäneet kirkon tavoitteesta siunata kaikki kansat rodusta välittämättä. Natsit myös näkivät kansallissosialismin ”poliittisena uskontona”, ja kristillisen kirkon täytyi tunnustaa puolueen ja valtion auktoriteetti. Protestantismi sopi kansallissosialismin kanssa paremmin yhteen kuin katolisuus, ja vuoden 1933 jälkeen protestanttiseen kirkkoon syntyi suuri natsimyönteinen ”Saksalaiset kristityt” -ryhmittymä. Natsien pidemmän tähtäimen tarkoituksena oli lakkauttaa niin kirkko kuin kristinuskokin. Johtavista natseista Alfred Rosenberg pyrki jo 1930-luvulla nostamaan uutta pohjoismaista uskontoa kristinuskon tilalle. Kirkko joutui vuosi vuodelta ahtaammalle ja papistoa vangittiin. Kirkko tuki natsien ulkopolitiikkaa eikä noussut vastustamaan juutalaisten vainoja, mutta se vastusti esimerkiksi natsien eugeniikkapolitiikkaa.[39]

Marxilainen käsitys fasismista muokkaa

Marxilaisen yhteiskuntateorian mukaan fasismi on vastavallankumouksen muoto, mutta jokainen vastavallankumous tai taantumuksellinen diktatuuri ei ole fasismia. Kominternin työvaliokunnan tekemässä erittelyssä vuodelta 1923 sanotaan: ”Fasismi on tyypillinen rappioilmiö, kapitalistisen talouden lisääntyvän hajoamisen ja porvarillisen valtion rappeutumisen heijastuma.” Vuonna 1933 Kominternin työvaliokunta antoi seuraavan määritelmän fasismille: ”Fasismi on finanssipääoman kaikkein taantumuksellisimpien, kaikkein sovinistisimpien ja imperialistisimpien ainesten avoimesti terroristinen diktatuuri.”[40]

Historia muokkaa

Synty muokkaa

Fasismi syntyi Euroopassa 1900-luvun vaihteessa. Fasismin syntyyn vaikuttivat ajan monista taloudellisista ja kulttuurisista muutoksista etenkin feodalismin murtuminen ja kapitalismin nousu, teollistuminen, kaupungistuminen, sosiaalinen liikehdintä sekä modernisaation eri muodot. Nämä yhteiskunnalliset uudistukset sekä uudet aatteet nakersivat perinteisen konservatiivisen yläluokan valtaa.[41]

Vuoden 1890–1914 välillä Manner-Euroopassa ja etenkin Keski-Euroopassa nousi useita uusia aatteita, teorioita ja kulttuurisia painotuksia, jotka edesauttoivat autoritaarisen nationalismin kasvua. Usko rationalismiin ja positivismiin sekä materialismin palvonta menettivät suosiotaan, ja byrokratian, parlamentarismin ja tasa-arvopyrkimysten vastaisuus lisääntyi. Nietzschen, Bergsonin, Freudin, Le Bonin ja Sorelin ajatukset ja teoriat nousivat esiin, kuten myös uusidealismi ja vitalismin uudet teoriat, joihin liittyi suoran toiminnan ja voiman julistaminen perinteisen etiikan ja moralismin sijaan. Uudenlainen skientismi kuten sosiaalidarvinismi rohkaisi rodun, elitismin ja hierarkian doktriineja sekä glorifioi sotaa ja väkivaltaa. Luonnon ykseyden etsintä voimisti käsitystä biologisesti määräytyvästä kansakuntaidentiteetistä. Tämä vuorostaan lisäsi kurin ja auktoriteetin painotuksia yksilöllisyyden sijaan. Karismaattisen johtajuuden kaipuu lisääntyi yhteiskuntatieteellisissä kirjoituksissa Euroopassa, joka oli ajautumassa ensimmäiseen maailmansotaan.[42]

Ranska muokkaa

Ensimmäiset fasistiset liikkeet syntyivät Ranskassa. Yksi fasismin esiaste oli Louis Napoleonin valtakausi 1851–1870. Vuosisadan lopulla maan älymystössä syntyi vetoa ääriliikkeisiin, ja fasismin teoreettisia perusteita muotoiltiin. Tietä fasismille raivasi etenkin markiisi de Morès’n piiri. Maurice Barrès puhui kansallissosialismista vaalikampanjassaan 1898, ja Ranskan kansallissosialistinen puolue perustettiin 1903 puheenjohtajanaan François Biétry. Se peräänkuulutti kansallista solidaarisuutta luokkataistelun sijaan ja oli katolinen, antisemiittinen ja antimarxilainen.[43] Myös vuonna 1898 perustettu Charles Maurras’n johtama Action française oli fasismin esitaistelijoita.[44][45] Action française on nähty perinteisen konservatismin ja fasismin välimuotona. Ennen ensimmäisen maailmansodan radikalisoivaa vaikutusta syntyneet fasismin edeltäjät eivät olleet yhtä jyrkkiä ja muutoshaluisia kuin sotaa seurannut fasismi, ja ne hyväksyivät vielä vallan jakamisen periaatteen.[46]

Fasismi ei koskaan uhannut Ranskan demokratiaa, mikä johtui maan antiautoritaarisesta kulttuuriperinnöstä, Dreyfusin tapauksen aiheuttamasta heräämisestä, sekä siitä, että Ranska oli maailmansodassa kunniakkaasti voittajien puolella. Fasismi tukahdutettiinkin maassa fasistisluonteisiksi pienliikkeiksi, jotka olivat kuitenkin lukuisampia kuin missään muussa Euroopan maassa.[43]

Italia muokkaa

Valtiofasismin synty muokkaa

Italiasta alkoi valtiollisen fasismin historia. Mussolini oli kuulunut Italian sosialistipuolueeseen 1910-luvulla, mutta hänet erotettiin hänen kannatettuaan ensimmäistä maailmansotaa. Marraskuussa 1919 Mussolini perusti kannattajineen Milanossa Italian fasistipuolueen edeltäjän, fasistisen taistelujärjestön Fasci Italiani di Combattimenton. Liike perustui voimakkaalle nationalismille ja militarismille, vaikka se olikin yhä kallellaan vasemmistolaisuuteen. Ajan myötä Mussolini kuitenkin hylkäsi sosialismin nationalismin tieltä.[47]

Italia oli sodan jäljiltä taloudellisissa ongelmissa, joita valtio ei kyennyt ratkaisemaan. Vasemmiston vaatimukset kovenivat, mistä seurasi lakkoja ja mellakoita. Maan yläluokka ja porvaristo alkoivat pelätä vasemmistolaista vallankumousta, minkä seurauksena konservatiiviset piirit asettuivat fasistien tueksi. Fasistit saivat yläluokan lisäksi kasvavaa tukea myös ammattiyhdistysväeltä sekä työttömiltä ja talonpojilta. Fasistit ja vasemmistolaiset kuluttivat 1920-luvun taitteessa voimiaan keskinäiseen nahisteluun, mihin fasistit aseistivat avukseen etenkin työttömiä.[48]

1920-luvun alussa porvarihallitus yritti tukahduttaa vasemmiston uhan antamalla fasistien mustapaitojen toimia eräänlaisena puolivirallisena poliisina. Fasistien vaatimukset kuitenkin kasvoivat, ja he käänsivät kurssiaan entistä enemmän oikealle. Vuoden 1921 vaaleissa fasistit saivat 36 edustajaa 535-paikkaiseen parlamenttiin. Vaalien jälkeen Mussolini perusti Kansallisen fasistipuolueen ja asettui sen johtoon. Fasistit olivat lisäksi ottaneet haltuunsa usean paikkakunnan paikallishallinnon armeijan ja virkamieskunnan tuella, mikä mahdollisti heille vapaan toiminnan ja väkivallan käytön. Vuonna 1922 liikkeellä oli jo 300 000 jäsentä.[49]

Valtakausi muokkaa

 
Mussolini marssilla Roomaan 1922.

Vuonna 1922 ammattiliitot julistivat Italiaan yleislakon ja maan hallitus erosi. Mussolinille uskolliset miehet marssivat Roomaan, minkä seurauksena kuningas Viktor Emanuel III antoi Mussolinille hallituksen muodostajan tehtävän. Parlamentti antoi Mussolinin hallitukselle selvän tukensa rauhoittaakseen maan. Vastoin odotuksia fasistien hallitus ei jäänytkään lyhytikäiseksi, vaan se onnistui rauhoittamispyrkimyksissään ja kasvatti samalla omaa valtaansa. Vuoden 1924 vaaleissa fasistit saivat vaalijärjestelmän muutoksen ja väkivallan avulla jo kaksi kolmasosaa parlamenttipaikoista. Fasisteja arvostellut sosialistikansanedustaja Giacomo Matteotti murhattiin, mutta Mussolinilla oli yhä kuninkaan tuki. Vuonna 1926 Mussolini kielsi muut puolueet ja lakot ja rajoitti lehdistönvapautta. Poliittisia vastustajia ajettiin maanpakoon, toisinajattelijoita vainottiin, vapaamuurarit ja muut epäilyttävät yhdistykset kiellettiin, ja hallintoa täytettiin fasistisen puolueen jäsenillä.[50]

Vuonna 1929 Italia oli jo fasistien hallitsema yksipuoluemaa, jota myös katolinen kirkko tuki lateraanisopimuksen myötä. Italia ei kuitenkaan ollut totalitaristinen maa kuten Saksa, sillä valtiolliset instituutiot, koulut, taide ja oikeuslaitos säilyivät melko riippumattomina. Antisemitismiäkään ei maassa vielä tuolloin esiintynyt. Fasistien valta oli melko turvattu, sillä Italian teollisuustuotanto, työttömyys, maatalous ja julkinen liikenne olivat kehittyneet 1920-luvulla suotuisaan suuntaan, ja fasistit olivat myös onnistuneet taistelussa etelän mafiaa vastaan.[51]

Italiassa ei ollut tuolloin sellaista poliittista konsensusta, joka olisi tehnyt ääriliikkeet vaarattomiksi. Fasistit saivat tukensa etenkin keskiluokasta. Italian fasismille ominaista oli erityisesti nuoruuden ja uutuuden ihannointi, ja se halusi luoda Rooman imperiumin perinteitä kunnioittaen edistyneen, nykyaikaisen ja elinvoimaisen valtion, joka oli sekä siirtomaavaltio että eurooppalainen imperiumi. Kansallisen hengen avulla oli tarkoitus johtaa Italia uuteen suuruuteen. Fasistit loivat maahan korporatistisen järjestelmän, jossa puolue kontrolloi yhteisten organisaatioiden alle järjestäytyneitä elinkeino- ja ammattialoja. Siten he pyrkivät saamaan työväestön kannatuksen, tukahduttamaan luokkataistelun sekä hallitsemaan työväestöä. Fasistit yrittivät teollistaa agraarista Italiaa ja pyrkiä omavaraisuuteen, ja he suosivat etenkin raskasta teollisuutta.[52] Fasistit pyrkivät valtiojohtoiseen kapitalismiin muodostamalla epäitsenäisiä ammattiliittoja elinkeinoaloittain. Heidän tarkoituksenaan oli yhdistää eri luokkien intressit, mutta luokat eivät kuitenkaan kokeneet organisaatioita kunnolla omikseen.[53]

Fasistipuolueen ideologia oli melko hajanainen ja päämäärätön sekä salli paikalliset vaihtelut. Mussolinin hallintatapa oli persoonallinen, eivätkä fasistit onnistuneet sitomaan kansaa ideologiaansa samalla tavalla kuin Saksan kansallissosialistit.[54]

Loppu muokkaa

Italia joutui toiseen maailmansotaan Saksan rinnalla huonosti valmistautuneena ja antautui jo 1943. Mussolini joutui lopulta partisaanien surmaamaksi. Sodan johdosta Mussolinin suosio oli jo heikentynyt monesta syystä Italiassa niin ulkopuolisten kuin myös fasistien omissa joukoissa.[55]

Sodan jälkeen muokkaa

 
Fasistien perustaman Italian sosiaalisen liikkeen johtaja Giorgio Almirante vuonna 1976.

Sodan jälkeen Italian fasistit muodostivat uuden Italian sosiaalinen liike (Movimento Sociale Italiano, MSI) -puolueen.[56] Sen johtaja Giorgio Almirante pyrki antamaan puoleestaan modernin kuvan ja välttämään pelkkään fasismin ajan nostalgiaan vajoaminen. Almiranten kehotuksesta MSI vältti fasistisen symboliikan käyttöä, sillä Italian tasavallan perustuslaki kielsi fasistiset puolueet. Puolueen alkuperäisessä aatteessa keskeisiä teemoja olivat kommunismin vastustaminen, isänmaallisuus ja kansankunnan ”elinvoiman” puolustaminen.[57] 1950-luvulta 1970-luvulle saakka puolueella oli yleensä noin 25 kansanedustajaa.[56]

Gianfranco Fini nousi puolueen puheenjohtajaksi vuonna 1987.[56] Toiseksi puolueen näkyväksi hahmoksi kohosi 1990-luvun alussa Benito Mussolinin pojantytär Alessandra Mussolini.[57] Vuonna 1994 MSI:n tilalle perustettiin uusi Kansallinen liitto (Alleanza Nazionale, NA), joka pääsi mukaan Silvio Berlusconin hallitukseen. MSI lakkautettiin virallisesti seuraavana vuonna. Finin johtamana AN otti nyt selkeämmin etäisyyttä uusfasistiseen perintöönsä. Fini irtisanoutui ”kaikenlaisista diktatuureista” sekä omista aiemmista lausunnoistaan, joissa hän oli ihaillut Benito Mussolinia.[56]

Saksa muokkaa

Pääartikkeli: Kansallissosialismi

Saksan kansallissosialistit ottivat merkittäviä vaikutteita Italian fasismista.[58] Natsi-Saksan kansallissosialismia voidaan pitää fasismin äärimuotona. Ideologisesti se perustui nationalismin ja antiparlamentarismin dualismiin, taloudellisesti keskiluokan epätoivoon oman asemansa suhteen, ja psykologisesti nuoruuden ihannointiin ja mystishenkiseen kansalliseen yhteyteen. Sitä erottaa muusta fasismista sen korostettu rotutietoisuus ja rasismi, etenkin juutalaisviha. Fasismiin yleisesti kuuluva sotilaallinen valloitus saikin Saksassa rodullisen ja etnisen puhdistuksen luonteen. Natsismiin kuului myös huomattava johtajakultti, jossa Adolf Hitler (Der Führer) oli samastettu valtioon, ja hänen jatkeenaan toimi vahva puolue, joka kontrolloi kaikkea.[59]

Adolf Hitlerin valtaannousua auttoivat vuosien 1919–1923 talouslama sekä nöyryyttävä Versailles’n rauhansopimus. Porvaristo oli menettänyt varallisuuttaan ja kiinnostui Hitlerin tarjoamasta radikaalista vaihtoehdosta. Hitlerin johtamat natsit nousivat lopulta valtaan vuosina 1930–1933 hyvän vaalimenestyksensä johdosta.[60]

Itävalta muokkaa

Itävallan kansallissosialistinen puolue Deutsche Arbeiterpartei perustettiin 1903. Maassa oli pitkät militaristiset ja antisemitistiset perinteet ja sen poliittinen elämä oli antidemokraattinen, antisosialistinen, nationalistinen ja Saksa-sidonnainen. Fasismin aineksena oli myös saksalaisväestön aktivoituminen asemansa puolustamiseksi Itävalta-Unkarin keisarikunnassa. Itävallan natsit saivat 1932 paikallisvaaleissa suurvoiton. Vuonna 1938 Itävalta liitettiin Saksaan, mutta harvat maan kansallissosialisteista nousivat Saksan valtakunnassa korkeisiin tehtäviin.[61]

Espanja ja Portugali muokkaa

 
Francon kannattajien mielenosoitus Salamancassa Espanjassa 1937.

Espanjassa ja Portugalissa autoritaariset järjestelmät nousivat valtaan maailmansotien välisenä aikana. Niitä on joskus pidetty fasistisina tai puolifasistisina, natsi-Saksan ja fasistisen Italian läheisinä sukulaisina, tai niissä on vain nähty joitain fasistisia piirteitä. Espanjassa varsinaisen fasismin nousua ehkäisivät etenkin modernisoitumisen keskeneräisyys, kansallistunteen paikallisuus sekä katolilaisuuden valta oikeistossa. Espanjassa valtaan pääsi Francisco Franco ja Portugalissa António de Oliveira Salazar. Francon falangistit eivät koskaan saavuttaneet juuri minkäänlaista suosiota kansan keskuudessa, sillä heidät koettiin elitistisiksi kaupunkilaisten liikkeeksi. He saivat kuitenkin maassa vallan ottamalla haltuunsa asevoimat ja vakuuttamalla konservatiivit puolelleen laillisuuden puolustajina. Niin Franco kuin Salazarkin säilyttivät valtansa myös sodan jälkeen mutta heidän poliittiset järjestelmänsä hajosivat pian heidän kuoltuaan ja maista tuli demokraattisia.[62]

Muut Euroopan maat muokkaa

Britannian ainoa merkittävä fasistinen liike oli 1932 perustettu Brittiläinen fasistiunioni (British Union of Fascists), jota johti sir Oswald Mosley. Se sai vaikutteita etenkin Italiasta. Puolue ei koskaan noussut Britanniassa merkittäväksi, mutta Mosley oli keskeisessä roolissa myöhemmin 1960-luvulla yleiseurooppalaisen fasistiorganisaation suunnittelussa.[63]

Sveitsin, Alankomaiden ja Belgian fasististen järjestöjen vaalimenestys oli heikko.[64]

Pohjoismaissa fasismi ei saanut merkittävää jalansijaa, ja kaikkien fasististen puolueiden ja liikkeiden kannatus jäi vaaleissa pieneksi. Niiden kannatusta ehkäisi etenkin pohjoismaisen demokratian ja puolueiden mukautumiskyky ja sallivuus, pohjoismaisen suurvalta-ajattelun puuttuminen sekä oikeiston ja vasemmiston kahtiajaon vähäisyys. Suomessa fasistinen liikehdintä oli muita Pohjoismaita voimakkaampaa, mihin vaikutti kansalaissodan synnyttämä kahtiajako, suur-Suomi-aate sekä kommunismin- ja Venäjän-vastaisuus. Merkittävimpiä äärioikeistolaisia järjestöjä olivat Lapuan liike ja Isänmaallinen kansanliike. Norjassa Vidkun Quisling johti 1933 perustettua Kansallista liittoa ja johti Norjaa saksalaismiehityksen aikana.[65]

Itä-Euroopassa oli kaksi merkittävää itsenäistä fasistipuoluetta, Romanian Rautakaarti ja Unkarin Nuoliristi. Myös Slovakiassa ja Kroatiassa fasistit ottivat joksikin aikaa vallan. Itä-Euroopan perinteisen diktatuurin vahva asema ja edeltävän demokraattisen kehityksen vähäisyys tekivät kuitenkin fasististen puolueiden nousun vaikeaksi useimmissa maissa.[66] Venäjällä syntyi 1900-luvun alussa fasistisia äärioikeistolaisia liikkeitä, mutta Neuvostoliiton aikana ne pystyivät toimimaan vain ulkomailla.[67]

Euroopan ulkopuolella muokkaa

 
Argentiinan presidentti Juan Perón virkaanasettajaisissaan 1946.

Fasismia on pidetty eurooppalaisena ilmiönä. Kehitysmaista on puuttunut fasismin kasvualustana toimineet moderni teollisuusyhteiskunta ja liberalisoitunut poliittinen järjestelmä. Autoritaristinen kehitys on niissä suuntautunut äärioikeistolaiseksi militaristiseksi oligarkiaksi, jossa ei ole kovin paljon fasistisia piirteitä. Myös niiltä puuttunut suurvalta-asema on ehkäissyt fasismin esiintymistä.[68]

Euroopan ulkopuolisista järjestelmistä fasistisia piirteitä on nähty etenkin 1900-luvun alun Japanissa sekä eurooppalaisia perinteitä sodan jälkeen jatkaneessa Latinalaisessa Amerikassa. Sen puolifasistisista diktatuureista lähimmäksi pelkistettyä fasismia ajautui Argentiina, jonka johtajaksi toisen maailmansodan jälkeen nousi Mussolinia ihaillut Juan Perón. Chilessä vaikutti maanosan suurin natsipuolue. Se sai 1937 vaaleissa 30 prosenttia äänistä mutta kuihtui pois 1940-luvulla.[69] Sundström (2007) näkee islamilaisista hallinnoista lähimmäksi fasismia Saddamin Irakin baath-hallinnon sekä Iranin islamilaisen hallinnon.[70]

Yhdysvalloissa on toiminut monta fasistisesti luokiteltavaa järjestöä ja sodan jälkeenkin avoimesti natsistisia liikkeitä. Valtakunnanpolitiikassa fasistisilla liikkeillä ei kuitenkaan ole ollut merkitystä.[71] Joissain afrikkalaisissa hallinnoissa on esiintynyt fasistisia piirteitä, kuten apartheidin aikaisessa Etelä-Afrikassa, Nasserin Egyptissä, Gaddafin Libyassa, Aminin Ugandassa ja Bokassan Keski-Afrikassa.[72]

Fasismi-termin nykykäyttö muokkaa

Uusfasismi muokkaa

Pääartikkeli: Uusfasismi

Uusfasistisiksi kutsutaan toisen maailmansodan jälkeen nousseita fasistisia liikkeitä. Uusfasistisia liikkeitä yhdistää kiihkeä nationalismi, usko valtion voimaan ja kansan puhtauteen, liberaalin parlamentarismin vastustus sekä kommunismin ja kapitalismin vastustus. Uusfasistisilla liikkeillä ei ole ollut historiallisen fasismin kaltaisia kulttiaseman saaneita johtajia kuten Benito Mussolini ja Adolf Hitler. Ne eivät ole myöskään olleet siinä asemassa että olisivat voineet pyrkiä sotaan ja valloituksiin. Ne ovatkin suuntautuneet sen sijaan Euroopan puolustamiseen taloudellisilta ja demografisilta uhilta, kuten maahanmuutolta.[73]

Käsitteen laajentunut käyttö muokkaa

Fasismi-nimitystä käytetään nykyisin joskus sellaisistakin asioista, jotka eivät vastaa käsitteen alkuperäistä merkitystä. Käsitettä on käytetty lyömäaseena tai pilkkanimenä, sekä erilaisten negatiiviseksi katsottujen asioiden mustamaalaamiseksi.[7] Fasismin tutkijan Tarmo Kunnaksen mukaan fasismi-sanaa käytetään politiikassa tarkoitushakuisesti ja harhaanjohtavasti esimerkiksi Euroopan oikeistopopulisteista sekä Putinin Venäjällä Ukrainasta ja muista Venäjän naapurimaista.[74]

Venäjällä sankarillista voittoa fasismista toisessa maailmansodassa on pidetty esillä sodan jälkeen. Venäjän ja Ukrainan ajauduttua konfliktiin vuonna 2013 Venäjän media alkoi kutsua ukrainalaisia fasisteiksi, koska se näki ukrainalaiset länteen kääntyneinä slaavilaisuuden pettureina, jotka halusivat tuhota Venäjän ja sen arvot.[75]

Historioitsija ja Vihreän liiton edeskuntavaaliehdokas Oula Silvennoinen laajentaa fasismin tarkoittamaan myös perussuomalaista puoluetta, joka hänen mukaansa on omaksunut ”populistisen äärinationalismin palingeneettisen muodon”.[76] Poliittisen historian professori Markku Jokisipilä pitää perussuomalaisia aivan tavallisena puolueena.[77][78]

Katso myös muokkaa

Lähteet muokkaa

Viitteet muokkaa

  1. ↑ Pienehkö sivistyssanakirja, f-alkuiset sanat jkorpela.fi. Viitattu 19.12.2023.
  2. ↑ a b fasismi. Kielitoimiston sanakirja. Helsinki: Kotimaisten kielten keskus, 2024.
  3. ↑ Aristotle A. Kallis: The Fascism Reader
  4. ↑ Sundström 2007, s. 15.
  5. ↑ Kunnas, Tarmo: Fasismin lumous: Eurooppalainen älymystö Mussolinin ja Hitlerin politiikan tukijana, s. 55. Atena-kustannus, 2013. ISBN 978-951-79693-3-8.
  6. ↑ Sundström 2007, s. 16–20.
  7. ↑ a b Sundström 2007, s. 17.
  8. ↑ Iso sivistyssanakirja, s. 109–110. WSOY, 2008. ISBN 978-951-0-30879-0.
  9. ↑ Sundström 2007, s. 15–16.
  10. ↑ a b c d e Sundström 2007, s. 25–26.
  11. ↑ Sundström 2007, s. 27.
  12. ↑ Sundström 2007, s. 18–19.
  13. ↑ Sundström 2007, s. 31.
  14. ↑ Sundström 2007, s. 38–39.
  15. ↑ Sundström 2007, s. 22.
  16. ↑ Roger Griffin, The palingenetic core of generic fascist ideology (Arkistoitu – Internet Archive), Chapter published in Alessandro Campi (ed.), Che cos'è il fascismo? Interpretazioni e prospettive di ricerche, Ideazione editrice, Roma, 2003, pp. 97–122.
  17. ↑ Blamires et al. 2006, s. 1–2.
  18. ↑ a b c Sundström 2007, s. 21.
  19. ↑ Sundström 2007, s. 39.
  20. ↑ Sundström 2007, s. 21–22.
  21. ↑ Tommi Kotonen: Äärioikeisto ei ole yhtenäinen liike – Monien sirpaleisten ryhmien vihollinen on silti usein sama Suomen Kuvalehti. 3.11.2016. Viitattu 29.8.2020.
  22. ↑ Payne, Stanley G. 1995. A History of Fascism, 1914-1945. Routledge. sähkökirja s. 11-12.
  23. ↑ Stackleberg, Rodney: Hitler's Germany, Routeledge, 1999, s. 3
  24. ↑ Eatwell, Roger: "A 'Spectral-Syncretic Approach to Fascism', The Fascism Reader, Routledge, 2003 pp 71–80 [1]
  25. ↑ Lipset, Seymour: "Fascism as Extremism of the Middle Class", The Fascism Reader, Routledge, 2003, pp 112–116
  26. ↑ Sundström 2007, s. 146–150.
  27. ↑ Sternhell, Zeev, in Laqueur (ed.), Fascism: A Reader's Guide, Berkeley: University of California Press, 1976, s. 315–376
  28. ↑ Richard M. Fried: Nightmare in red: The McCarthy era in perspective, s. 50. New York: Oxford University Press, 1991. ISBN 0-19-504360-X. (englanniksi)
  29. ↑ a b c Sundström 2007, s. 167–172.
  30. ↑ Sundström 2007, s. 174.
  31. ↑ Laqueur 1996, s. 18–21.
  32. ↑ Sundström 2007, s. 28–30.
  33. ↑ Hugo Mc Cafferty: Italian Art of the 1930s beyond Fascism 17.12.2012. Swide.com. Arkistoitu 24.9.2015. Viitattu 4.8.2015.
  34. ↑ Laqueur 1996, s. 72–76.
  35. ↑ Sundström 2007, s. 22–23.
  36. ↑ Montagu, Ashley: Man's Most Dangerous Myth: The Fallacy of Race. Rowman Altamira, 1997. ISBN 0803946481. Ote teoksesta Google Books -palvelussa
  37. ↑ Hägg 2010, s. 257–260
  38. ↑ Louis Jay Herman: Fascism and the Jews The New York Times. 6.6.1993. Viitattu 12.3.2023.
  39. ↑ Laqueur 1996, s. 41–45.
  40. ↑ Dutt, R. Palme: Internationaali: Katsaus internationaalien historiaan. (The internationale, 1964.) Suomennos perustuu alkuteokseen ja venäjänkieliseen korjattuun ja tarkistettuun laitokseen Internatsional. Suomentaneet Pentti Lahtinen ja Maija Savutie. Helsinki: Kansankulttuuri, 1972. ISBN 951-615-015-2.
  41. ↑ Sundström 2007, s. 44–45.
  42. ↑ Payne 1980, s. 39–41.
  43. ↑ a b Sundström 2007, s. 45–47, 77–78.
  44. ↑ Payne, Stanley G. 1995. A History of Fascism, 1914-1945. Routledge. sähkökirja s. 47.
  45. ↑ Laqueur 1996, s. 22.
  46. ↑ Laqueur 1996, s. 22–23, 105.
  47. ↑ Sundström 2007, s. 60–61.
  48. ↑ Sundström 2007, s. 61–62.
  49. ↑ Sundström 2007, s. 62–63.
  50. ↑ Sundström 2007, s. 63–64.
  51. ↑ Sundström 2007, s. 65.
  52. ↑ Sundström 2007, s. 66–68.
  53. ↑ Sundström 2007, s. 68.
  54. ↑ Sundström 2007, s. 68–69.
  55. ↑ Sundström 2007, s. 66.
  56. ↑ a b c d National Alliance (englanniksi) Encyclopædia Britannica Online Academic Edition. Viitattu 1.4.2014.
  57. ↑ a b Fascism: Italy (englanniksi) Encyclopædia Britannica Online Academic Edition. Viitattu 1.4.2014.
  58. ↑ Sundström 2007, s. 69–70.
  59. ↑ Sundström 2007, s. 120–123.
  60. ↑ Sundström 2007, s. 53–55.
  61. ↑ Sundström 2007, s. 75–77.
  62. ↑ Sundström 2007, s. 70–72.
  63. ↑ Sundström 2007, s. 79–80.
  64. ↑ Sundström 2007, s. 79.
  65. ↑ Sundström 2007, s. 85–87.
  66. ↑ Sundström 2007, s. 81.
  67. ↑ Sundström 2007, s. 84.
  68. ↑ Sundström 2007, s. 88–90.
  69. ↑ Sundström 2007, s. 90–95.
  70. ↑ Sundström 2007, s. 92.
  71. ↑ Sundström 2007, s. 97–98.
  72. ↑ Sundström 2007, s. 99–100.
  73. ↑ Laqueur 1996, s. 93–95.
  74. ↑ Professori: Fasismi-sanaa käytetään harhaanjohtavasti Karjalainen. 27.4.2014. Arkistoitu 23.12.2014. Viitattu 23.12.2014.
  75. ↑ Sami Sillanpää: Veljeskansasta fasisteiksi Helsingin Sanomat. 27.2.2022. Viitattu 10.5.2022.
  76. ↑ Silvennoinen, Oula: Suomi takaisin! Perussuomalaiset, populismi ja moderni fasismi Politiikasta. 18.12.2017.
  77. ↑ Jokisipilä 2012
  78. ↑ Elina Kervinen: Uusi kirja käsittelee perus­suomalaisia ”normaalina poliittisena puolueena” – tutkijan mukaan sekin on ”joillekin ihmisille liikaa” Helsingin Sanomat. 30.9.2021.

Kirjallisuutta muokkaa

Aiheesta muualla muokkaa

 
Commons
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Fasismi.

 

Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Fasismi&oldid=22303275”