Falkirkin taistelu
Falkirkin taistelu käytiin 22. heinäkuuta 1298 Falkirkin lähellä Skotlannissa, ja se oli merkittävimpiä taisteluja Skotlannin ensimmäisessä itsenäisyyssodassa. Taistelussa olivat vastakkain Englannin kuninkaan Edvard I:n ja skottien William Wallacen johtamat joukot. Taistelu päättyi skottien tappioon, ja vaikka sota ei siihen loppunutkaan, skottien armeija hajosi.
| Falkirkin taistelu | |||||||
|---|---|---|---|---|---|---|---|
| Osa Skotlannin ensimmäistä itsenäisyyssotaa | |||||||
| |||||||
| Osapuolet | |||||||
| Komentajat | |||||||
| Vahvuudet | |||||||
|
18 000 |
14 000 | ||||||
Falkirkin lähellä käytiin myös toinen taistelu (Falkirkin toinen taistelu) vuonna 1746 jakobiittikapinan yhteydessä.
Tausta muokkaa
Ennen Falkirkin taistelua skotit olivat voittaneet englantilaiset Stirlingin sillan taistelussa ja sen seurauksena englantilaiset oli karkotettu Skotlannista ja Wallacen johtama skottiarmeija ryösteli nyt Northumberlandia. Kesäkuussa 1297 Wallace kuuli kuitenkin Edvard I:n olevan Yorkshiressä suuren armeijan kanssa ja hän päätti vetäytyä Skotlannin puolelle. Northumberland oli ryöstetty niin täydellisesti, ettei Wallace uskonut englantilaisten saavan huoltoa sieltä ja heidän olisi näin pakko vetäytyä. Edvard oli kuitenkin osannut arvata tämän suunnitelman. Hän olikin määrännyt laivastonsa pohjoiseen. Laivojen tarkoituksena oli kuljettaa ruokaa ja muita tarvikkeita ja täydentää armeijaa aina tarvittaessa sen kulkiessa pitkin rannikkoa.[1]
Edvard ylitti Skotlannin rajan kesäkuussa 1298 ja he olivat edenneet Edinburghiin asti kuun puoliväliin mennessä kohtaamatta skottien armeijaa. Takaiskuna tuli myrsky, joka hajotti huoltolaivaston. Yksi laivoista pääsi turvaan Leithin satamaan. Laiva sattui olemaan lastattu viinillä ja englantilaisten sotilaat pääsivät siihen käsiksi. Tuloksena oli joukkotappelu englantilaisen jalkaväen ja walesilaisten jousiampujien välillä. Edvard sai tappelut lopetettua vain vaivoin ja saman tilanteen estämiseksi hän siirtyi armeijoineen muutaman kilometrin länteen Kirklistoniin. Samaan aikaan englantilaisilta huomaamatta skottien armeija oli saapunut Falkirkiin noin viiden tunnin marssimatkan päähän. Wallace päätti johtaa miehensä marssiin yöllä ja hyökätä englantilaisia vastaan aamulla. Suunnitelmiin tuli muutos, kun kaksi skottien johtajista hylkäsi Wallacen ja loikkasi johtamineen miehineen Edvardin puolelle. Kuultuaan skottien suunnitelmasta Edvard kokosi armeijansa ja marssi Falkirkiin kohdaten skottiarmeijan, joka oli ottanut asemat mäen päältä metsän edestä.[1]
Osapuolet muokkaa
Taisteluun osallistuneiden miesten määrää kummaltakaan osapuolelta ei tiedetä tarkasti. Edvardilla oli noin 25 000 miestä hänen lähdettyään Skotlantiin kesäkuussa. Kun osan voidaan olettaa jääneen pois joukosta esimerkiksi vartioimaan valloituksia ja sairauksien takia, voidaan arvioida hänellä olleen noin 18 000 mukanaan taistelussa. Suuri osa englantilaisista oli palkkasotureita. Varustus vaihteli voimakkaasti. Aseina käytettiin keihäitä, miekkoja ja tikareita. Haarniskoja oli arviolta vain noin 3 000:lla. Englantilaisten lisäksi armeijassa oli irlantilaisia ja walesilaisia. Jälkimmäisiä oli noin 8 000 ja heillä oli aseinaan pitkäjouset. Ritareita oli noin 2 000.[1]
Skottien armeija oli aikalaislähteiden mukaan pienempi kuin englantilaisten. Heillä oli ehkäpä 14 000 miestä. Suurin osa heistä oli värvättyjä maanviljelijöitä aseinaan kilvet ja keihäät. Myös Wallacella oli jousiampujia, joita oli noin 8 000. Pitkäjousen sijaan he kuitenkin käyttivät metsästysjousia. Skoteilla oli myös pieni ratsuväki. Noin 180 haarniskoin varustettua ratsumiestä johti John Comyn.[1]
Taistelu muokkaa
.JPG)
.JPG)
Taistelu osapuolten välillä alkoi aamulla. Edvardin tarkoituksena oli järjestää miehensä muotoihin ennen hyökkäystä, mutta hänen ratsuväkensä sotki suunnitelmat. Näitä johtanut Herefordin jaarli päätti hyökätä skottien keskustaa vastaan omapäisesti. Pehmeä maa pysäytti kuitenkin ratsuväen ja he joutuivat skottien nuolisateeseen. Skottien metsästysjouset eivät läpäisseet ritarien haarniskoja, mutta ne haavoittivat hevosia. Samanlainen ratsuväen omapäinen rynnäkkö tapahtui nyt myös englantilaisten linjojen toiselta puolelta Draytonin lordin toimesta. Herefordin jaarlikin sai koottua miehensä, ja skotteja vastaan iskettiin nyt heidän muodostelmansa molemmissa päissä. Skottien linja kuitenkin kesti. Wallacen tarkoituksena oli nyt iskeä omalla ratsuväellään, mutta ne olivatkin kadonneet taistelukentältä. Tilanteen johdosta Comyniä on syytetty petturiksi, mutta hänen syitään ei todellisuudessa tiedetä.[1]
Englantilaisten ritarit tajusivat nyt, että he eivät pääsisi pidemmälle ja he kääntyivät takaisin. Kuningas Edvard oli tällä välin määrännyt jousiampujansa asemiin ja ritarien päästyä pois tieltä ne alkoivat ampua skottien muodostelmia. Valtavan nuolisateen alla skottien muodostelmat hajosivat ja ritarit rynnäköivät uudelleen. Skotit kääntyivät pakoon ja englantilaiset lähtivät perään. Yön laskeutuessa noin kolmasosa skottien armeijasta oli tapettu. Englantilaiset menettivät 200 ritaria ensimmäisessä rynnäkössä, mutta vain vähän miehiä. Wallace pääsi juuri ja juuri pakenemaan hevosellaan.[1]
Seuraukset muokkaa
Skottien armeija lakkasi taistelun jälkeen olemasta yhtenäisenä taistelujoukkona. Skottien komentaja Wallace puolestaan menetti maineensa hävittyään taistelun ja tätä kautta hän menetti aateliston tuen. Osa hänet hylänneistä liittyi Edvardin joukkoihin ja osa jatkoi vastarintaa. Osa aatelisperheistä pyrki osallistumaan sotaan molemmilla puolilla turvatakseen suvun omistukset kun voittaja selviäisi. Wallace kokosi kuitenkin uuden joukon ja jatkoi vastarintaa. Edvard puolestaan joutui palaamaan Englantiin huolto-ongelmien takia. Hän palasi Skotlantiin vuonna 1300 mutta ei voinut pysyä siellä kuin parin viikon ajan ennen samoja ongelmia. Sota muuttuikin edestakaisin suuntautuneiksi kostoretkiksi. Päätökseen sota tuli vuonna 1305 kun Wallace petettiin ja hän joutui Edvardin vangiksi. Hänet hirtettiin petturina Lontoossa.[1]
Lähteet muokkaa