Wikipedia

Evert Huttunen

suomalainen poliitikko

Evert Johan Valdemar Huttunen (8. toukokuuta 1884 Toksova − 29. maaliskuuta 1924 Helsinki) oli suomalainen toimittaja ja poliitikko, joka toimi SDP:n kansanedustajana vuosina 1917–1924.[1] Sosialidemokraattien oikeistosiipeen kuulunut Huttunen oli helmikuun vallankumouksen jälkeen keskeisessä roolissa puolueen neuvotellessa Suomen itsenäistymisestä venäläisten sosialistien kanssa.[2] Venäjän suhteiden ohella Huttunen vaikutti merkittävästi valtalain syntymiseen ja sisällissodan jälkeen hän oli laatimassa puolueensa uusia suuntaviivoja.[3][4] Bernsteinilaisena sosialistina tunnettu Huttunen nautti arvonantoa ja kunnioitusta myös poliittisten vastustajiensa keskuudessa.[5][6]

Evert Huttunen
Kansanedustaja
4.4.1917–25.9.1918, 5.11.1918–29.3.1924
Ryhmä/puolue SDP
Vaalipiiri Viipurin läntinen
Henkilötiedot
Syntynyt8. toukokuuta 1884
Toksova
Kuollut29. maaliskuuta 1924 (39 vuotta)
Helsinki
Ammatti toimittaja

Elämä muokkaa

Varhaiset vuodet muokkaa

Evert Huttusen vanhemmat olivat Inkerissä siirtolaisina asuneet kirvesmies Lauri Huttunen ja Gustava Blom. Toksovassa kolme luokkaa kyläkoulua käytyään hän työskenteli kauppa-apulaisena Viipurissa. Suomeen muutettuaan Huttunen hankki ahkeralla itseopiskelulla muun muassa hyvän kielitaidon. Vuonna 1902 hän liittyi Viipurin työväenyhdistykseen ja oli myöhemmin perustamassa Viipurin työväen sanomalehti- ja kirjapaino-osuuskuntaa. Myyjän ammattinsa jätettyään Huttunen työskenteli SDP:n kiertävänä puhujana 1905–1907 sekä sanomalehti Työn toimittajana 1907–1911 ja päätoimittajana 1911–1918.[3][7][8]

Itsenäistyminen ja sisällissota muokkaa

Huttunen valittiin eduskuntaan vuoden 1916 vaaleissa. SDP:n ryhtyessä keväällä 1917 ajamaan Suomen itsenäisyyttä hän kannatti nopean toiminnan sijaan varovaisia neuvotteluja Venäjän väliaikaisen hallituksen kanssa.[9] Huttunen oli ilmeisesti ainoa venäjän kielen sujuvasti hallinnut sosialidemokraattien johtohahmo, minkä vuoksi hän osallistui lähes kaikkiin Pietarissa käytyihin tapaamisiin.[10] Huttunen lähti Venäjälle ensimmäistä kertaa huhtikuun alussa ottaakseen selvää mielialoista ja tuomaan esille puolueensa itsenäisyyspyrkimyksiä. Hän tapasi muun muassa Aleksandr Šljapnikovin ja seurasi bolševikkien puolueneuvoston kokousta, jolle Aleksandra Kollontai välitti maanpaossa olleen V. I. Leninin terveiset. Venäläisen sotaväen keskuudessa ilmenneen suomalaisvastaisuuden hälventämiseksi Huttunen piti Helsingin työväentalolle kokoontuneille matruuseille K. H. Wiikin kirjoittaman puheen, jossa vedottiin työväen kansaiväliseen solidaarisuuteen.[11] Toukokuussa hän kävi Edvard Gyllingin ja Matti Turkian kanssa tunnustelemassa väliaikaisen hallituksen suhtautumista itsenäistymiseen. Sosialistivallankumouksellisten ohella valtuuskunta tapasi juuri Venäjälle palanneet bolševikkien johtohahmot Leninin ja Grigori Zinovjevin.[4] Heinäkuun vaihteessa Huttunen, Wiik ja Ali Aaltonen hakivat Pietarissa kokoontuneelta ensimmäiseltä yleisvenäläiseltä neuvostokongressilta tukea SDP:n itsenäisyyspyrkimyksille.[12] Kun täydelle itsenäisyydelle löytyi kannatusta vain bolševikeilta, sorvasi Huttunen menševikkejä edustaneen Rafael Abramovitšin kanssa sovintoratkaisun, joka siirtäisi Suomen sisäiset asiat välittömästi eduskunnalle, mutta ulko- ja puolustuspolitiikka jäisivät edelleen Venäjän hoidettavaksi. Pari viikkoa myöhemmin Suomessa säädettiin valtalaki, jonka seurauksena pääministeri Aleksandr Kerenski hajotti vasemmistoenemmistöisen eduskunnan, ja syksyllä käytyjen uusien vaalien myötä itsenäistymispolitiikka jäi porvarien johdettavaksi.[4]

Leninin lähdettyä jälleen elokuussa maanpakoon Huttunen, Wiik ja Kustaa Rovio auttoivat häntä piileskelemään Suomessa.[10] Lokakuun alussa Huttunen saattoi Leninin Helsingistä Viipuriin, josta tämä jatkoi Pietariin tekemään vallankumousta.[4] Bolševikkien noustua valtaan Huttunen ja Yrjö Sirola lähetettiin tapaamaan Leniniä, jonka esityksen mukaisesti Työväen vallankumouksellinen keskusneuvosto julisti yleislakon 14. marraskuuta.[13] Lakon aikana Huttunen ryhtyi näkyvästi vastustamaan SDP:n vallankumoussiipeä. Itsenäisyysjulistuksen jälkeen hän esitti lähetettäväksi valtuuskuntaa ottamaan selvää mahdollisesti muuttuneesta tilanteesta, kun kansallisuusasiain komissaari J. V. Stalin oli Suomen itsenäisyyden sijaan puhunut autonomisesta asemasta Venäjän kansojen muodostamassa liitossa. Pietariin matkustaneet Huttunen, Kullervo Manner ja Eetu Salin neuvottelivat Leninin ja Stalinin kanssa, jolloin Lenin lupasi edelleen täyden itsenäisyyden.[14] Joulukuun lopussa Huttunen, Gylling, Manner ja Wiik tapasivat Leninin ja ulkoasiankomissaari Lev Trotskin, jotka ilmoittivat bolševikkien tunnustavan Suomen itsenäisyyden, mikäli Svinhufvudin senaatti ja sosialidemokraatit sitä haluavat. P. E. Svinhufvud sai lopulta kansankomissaarien neuvostolta tunnustuksen itsenäisyydestä vuoden viimeisenä päivänä. Tammikuussa 1918 eduskunta valitsi seitsenhenkisen komitean, jonka tehtävänä oli pohtia Venäjästä tapahtuvan eron käytännön toteutusta. Huttusen ohella siihen kuuluivat sosialidemokraattien edustajina Oskari Tokoi ja Edvard Valpas sekä eduskunnan ulkopuoliset porvarit Leo Ehrnrooth, Lars Krogius, J. K. Paasikivi ja Osvald Sivén.[4]

Sisällissodan lähestyessä Huttunen julkaisi Työ-lehdessä useita artikkeleita, joissa hän arvosteli työväenliikkeen radikaalia siipeä ja punakaarteja.[3] Ne ilmestyivät myös pamflettina, jonka kirjoittajina Huttusen ohella olivat Theodor Homén ja Taavi Tainio.[15] Vallankumousta vastustanut Huttunen jäi syrjään SDP:n toiminnasta välittömästi kapinan alettua, eikä ollut läsnä helmikuun alussa valitun uuden puolueneuvoston kokouksissa.[16] Hän ei myöskään ottanut vastaan kansanvaltuuskunnan tarjoamia virkoja. Helmikuun puolivälissä Huttunen erosi päätoimittajan paikalta vastalauseena Työn omaksumalle vallankumouslinjalle.[4] Huttunen onnistui välttämään pahemmat selkkaukset punaisten johdon kanssa, kun hänet määrättiin Venäjälle lähetetyn viljajunan asiamieheksi Kustaa Ahmalan ja Armas Hellen kanssa.[17] Matkan tarkoituksena oli noutaa Siperiasta viljaa elintarvikepulasta kärsiville punaisille. Huttusesta tuli retken taloudellinen johtaja, jonka vastuulla olivat raha-asiat. Kun Novosibirskistä ostettu vehnä oli lähetetty Suomeen, hän jäi Siperiaan hankkimaan lisää viljaa tulevia junia varten.[18]

Sodan jälkeen muokkaa

Huttunen palasi Siperiasta viimeisen viljajunan mukana ja saapui Viipuriin sisällissodan päätyttyä kesäkuussa 1918. Hän joutui kuulusteltavaksi, mutta välttyi lopulta syytteiltä. Saatuaan kuulustelujen ajaksi matkustuskiellon Huttunen ryhtyi oikeistososialidemokraattisen Itä-Suomen Työmiehen avustajaksi. Huttunen oli Matti Paasivuoren ohella toinen sosiaalidemokraatti niin sanotussa tynkäeduskunnassa, mutta matkustuskieltonsa johdosta hän pääsi vasta seuraavien valtiopäivien alkuun marraskuussa 1918. Helsingissä Huttunen ryhtyi Suomen Sosialidemokraatin toimittajaksi ja julkaisi kirjan, jossa hän esitti tuoreeltaan oman näkemyksensä sisällissodan tapahtumista.[4][19] Joulukuussa Huttunen palasi Viipuriin, jossa hän aloitti Työn seuraajaksi perustetun Kansan Työn päätoimittajana. Vuonna 1919 hän oli myös Viipurin kaupunginvaltuuston jäsen.[1] Lehdessään Huttunen kehui kansallista eheyttä peräänkuuluttanutta Uutta Suomea ja puhui muun muassa yhteiskuntarauhasta, mikä ei miellyttänyt lehden vasemmistosososialidemokraattista johtoa, ja näin hänet erotettiin tehtävästään jo keväällä. Samana syksynä Huttunen aloitti Porissa ilmestyneen Uuden Ajan päätoimittajana.[5] Lokakuussa 1921 hän siirtyi jälleen Helsinkiin Suomen Sosialidemokraatin toimittajaksi.[1] Lehden eduskuntapakinoitsijana Huttunen käytti nimimerkkiä ”Nurkkasihteeri”.[20] Poliittisten kirjoitustensa ohella hän julkaisi Viipurin työväenyhdistyksen historiikkeja sekä suomensi yhden Émile Zolan teoksen.

Huttunen oli kansanedustajana kuolemaansa saakka. Vuoden 1924 eduskuntavaalien alla tekemällään puhujamatkalla hän vilustui ja sairastui keuhkokuumeeseen. Huttunen kuoli kahden kuukauden sairastelun jälkeen Ida Maukosen yksityissairaalassa Helsingin Vuorikadulla maaliskuussa 1924 vain 39-vuotiaana.[8] Hänet on haudattu Hietaniemen hautausmaahan.[21]

Perhe muokkaa

Evert Huttusen puoliso oli viipurilainen Martta Maria Wallenius-Vuorela (1884–1959), jonka kanssa hän avioitui vuonna 1916.[1] Perheessä oli kaksi poikaa.[8] Ompelijana ja konttoristina työskennellyt Martta Huttunen oli mukana ammattiyhdistystoiminnassa sekä Viipurin työväenyhdistyksessä. Perheen muutettua Helsinkiin hän toimi pitkään Helsingin sosialidemokraattisen naisyhdistyksen sihteerinä ja vaikutti kunnalliselämässä muun muassa lastensuojelulautakunnan jäsenenä.[22]

Teoksia muokkaa

  • Ketä äänestät?. Viipurin sosialidemokratisen agitationipiirin julkaisu n:o 1. Kotka: Viipurin sosialidemokratinen agitationipiiri, 1908.
  • Kertomus Viipurin työväenyhdistyksen kaksikymmenvuotisesta toiminnasta 1888–1908. Viipuri: Viipurin työväenyhdistys, 1908.
  • Zola, Émile: Juutalaisten puolustukseksi. Suomentanut Evert Huttunen. Viipuri: Viipurin Työväen Sanomalehti- ja kirjapaino-osuuskunta, 1909. Project Gutenberg.
  • Kertomus Viipurin työväenyhdistyksen naispalvelijain ammattiosaston synnystä ja kaksikymmenvuotisesta toiminnasta. Viipuri: Viipurin työväenyhdistys, 1912.
  • Piirteitä asuntokysymyksestä. Viipurin Työväen Sanomalehti- ja kirjapaino-osuuskunta, 1912.
  • Katsaus Viipurin työväenyhdistyksen 25-vuotiseen toimintaan 22.4.1888 – 22.4.1913. Viipuri: Viipurin työväenyhdistys, 1913.
  • Huttunen, Evert; Tainio, Taavi; Homén, Theodor: Punainen kaartiko vai sosialidemokraattinen puolue? : Anarkistiset ainekset pois puolueesta : Sosialistien puolueagitatsioni ja porvarilliset. Helsinki: Kansan ystävät, 1918. Työväenliikkeen kirjasto (PDF).
  • Sosiaalidemokraattinen puoluejohto ja kansalaissota. Helsinki: Kansanvalta, 1918. Työväenliikkeen kirjasto (PDF).
  • Huttunen, Evert: ”Lenin. Venäjän diktaattori”, Työväen kalenteri 1919. Helsinki: Kulutusosuuskuntien Keskusliitto, 1918. Kansalliskirjasto.
  • Mietteitä nykyisestä tilanteesta. Helsinki: Edistysseurojen kustannus, 1920.

Lähteet muokkaa

 
Wikiaineisto
Wikiaineistoon on tallennettu tekstiä aiheesta:
  1. ↑ a b c d Evert Huttunen Suomen kansanedustajat. Eduskunta. Viitattu 15.1.2008.
  2. ↑ Ketola, Eino: Kansalliseen kansanvaltaan : Suomen itsenäisyys, sosialidemokraatit ja Venäjän vallankumous 1917, s. 79–80. Helsinki: Tammi, 1987. ISBN 951-30672-8-9.
  3. ↑ a b c Soikkanen, Hannu: Evert Huttunen 1884–1924 1968. Marxists Internet Archive. Viitattu 5.8.2018.
  4. ↑ a b c d e f g Väisänen, Seppo: Huttunen, Evert Svinhufvud – Suomen itsenäisyyden tekijät ja vaiheet. 2016. Helsingin Suomalainen Klubi. Viitattu 16.1.2024.
  5. ↑ a b Seppälä, Aarne: Uusi Aika : sitoutunut mutta ei sidottu sanomalehti – 100 – Kehitys Oy : nykyaikainen mediatalo, s. 44–45. Pori: Kehitys; Ajan Sana, 2006. ISBN 952-99254-4-1.
  6. ↑ ”Neekeri” [Lauri Ingman]: Evert Huttunen. In memoriam. Uusi Suomi, 3.4.1924, nro 79, s. 7. Kansalliskirjasto. Viitattu 21.1.2024.
  7. ↑ Työväen kirjapaino ja sanomalehtiosuuskunnan yleisessä kokouksessa. Karjala, 13.12.1904, nro 290, s. 3. Kansalliskirjasto. Viitattu 22.1.2024.
  8. ↑ a b c † Evert Huttunen. Suomen Sosialidemokraatti, 31.3.1924, nro 76, s. 1. Kansalliskirjasto. Viitattu 16.1.2024.
  9. ↑ Ketola, Eino: ”Sosialidemokraattien ohjelma Suomen itsenäisyyden toteuttamiseksi keväällä ja kesällä 1917”, Väki Voimakas 30 : Työväki kumouksessa, s. 242, 246. Helsinki: Työväen historian ja perinteen tutkimuksen seura, 2017. ISBN 978-952-59765-9-5. Teoksen verkkoversio (PDF).
  10. ↑ a b Rinta-Tassi, Osmo: Kansanvaltuuskunta punaisen Suomen hallituksena, s. 31. Punaisen Suomen historia 1918. Helsinki: Valtion painatuskeskus ; Opetusministeriö, 1986. ISBN 951-86007-9-1.
  11. ↑ Ketola 1987, s. 80, 84–85.
  12. ↑ Mäntykenttä, Maarit; Mäkinen, Petteri: Itsenäistymismahdollisuuksia selviteltiin Tukholmassa ja Pietarissa Suomi 80. 1997. Tampereen yliopisto. Viitattu 16.1.2024.
  13. ↑ Rinta-Tassi 1986, s. 54.
  14. ↑ Rinta-Tassi 1986, s. 27–28, 58–59.
  15. ↑ Punainen kaartiko vai sosialidemokraattinen puolue? Työväenliikkeen kirjasto. Helsingin yliopiston kirjasto. Viitattu 22.1.2024.
  16. ↑ Rinta-Tassi 1986, s. 123, 193.
  17. ↑ Rinta-Tassi 1986, s. 381.
  18. ↑ Tokoi, Oskari; Tokoi, Irene (toim.): Maanpakolaisen muistelmia, s. 195–196. Helsinki: Tammi, 1947. Teoksen verkkoversio (PDF).
  19. ↑ Sanomalehdet. Työn Valta, 10.9.1918, nro 105, s. 3. Kansalliskirjasto. Viitattu 21.1.2024.
  20. ↑ Tunnettu sosialidemokraatti kuollut. Iltalehti, 31.3.1924, nro 76, s. 3. Kansalliskirjasto. Viitattu 16.1.2024.
  21. ↑ Evert Huttusen hautaus. Suomen Sosialidemokraatti, 7.4.1924, nro 82, s. 4. Kansalliskirjasto. Viitattu 16.1.2024.
  22. ↑ Toveri Martta Huttunen. Toveritar, 1934, nro 13–14, s. 194. Kansalliskirjasto. Viitattu 22.1.2024.
Sosialidemokraattien kansanedustajat
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Evert_Huttunen&oldid=22131476”