Erkki Aalto
Erkki Tauno Aalto (22. marraskuuta 1904 Jämsä – 27. huhtikuuta 1984 Espoo) oli suomalainen diplomi-insinööri, vesivoimalaitosrakentaja ja Rautatiehallituksen pääjohtaja.[1]
Erkki Aalto valmistui ylioppilaaksi vuonna 1925 ja diplomi-insinööriksi Teknillisestä korkeakoulusta vuonna 1930. Hän toimi aluksi Oy Consulting Ab:n palveluksessa suunnittelijana ja työpäällikkönä vuosina 1930−1934 ja sen jälkeen Rouhiala Oy:n pääkonstruktöörinä vuosina 1934−1937. Vuonna 1937 Aalto siirtyi Yhtyneet Paperitehtaat Oy:n palvelukseen rakennusosaston johtajaksi, josta hän siirtyi vuonna 1943 Pohjolan Voima Oy:n toimitusjohtajaksi. Hän osoitti Pohjois-Suomen vesivoimavarojen rakennusmahdollisuuden ja hänen johdollaan rakennettiin muun muassa Jumiskon voimalaitos ja Isohaaran vesivoimalaitos Kemijokeen sekä useita suuria Etelä- ja Keski-Suomen vesivoimaloita. Rautatiehallituksen pääjohtajana hän toimi vuosina 1957−1966 ja ajoi tarmokkaasti rautateiden sähköistämistä, joka käynnistyi kuitenkin vasta hänen seuraajansa Esko Rekolan kaudella. Yritysjohtajana Aaltoa luonnehdittiin energiseksi, aloitekykyiseksi ja perusteellisiakaan uudistuksia kaihtamattomaksi, vaikkakin usein omavaltaiseksi ja esiintymiseltään kulmikkaaksi.
Syksyllä 1965 eduskunnan valtiovarainvaliokunta kiinnitti huomiota rautatiehallituksen osoittamaan piittaamattomuuteen eduskunnan budjettipäätöksiä kohtaan VR:n veturihankintojen yhteydessä. Saman vuoden joulukuussa VR:n rikosetsivät kävivät eduskunnassa kuulustelemassa joitakin kansanedustajia Rautatiehallituksesta kadonneeksi ilmoitetun ääninauhan löytämiseksi. Nauhaan oli tallennettu erään Rautatiehallituksessa pidetyn kokouksen kulku. Tämän tapauksen vuoksi eduskunta katsoi, että sen perustuslaillista koskemattomuutta oli loukattu ennenkuulumattomalla tavalla ja erityisesti SDP:n kansanedustaja Eino Raunio alkoi vaatia Aallon erottamista. Silloinen pääministeri Johannes Virolainen, jonka tehtäväksi tuli Aallon irtisanominen, joutui vaikeaan välikäteen, koska Aallon tiedettiin kuuluvan presidentti Urho Kekkosen lähipiiriin. Niinpä Virolainen kehotti Aaltoa anomaan virkavapautta Rautatiehallitusta koskevien tutkimusten ajaksi ja varautumaan siihen, ettei hän enää voisi palata työhönsä. Virkaatekeväksi pääjohtajaksi määrättiin valtioneuvoston kanslian kansliapäällikkö Esko Rekola. Oikeuskansleri Jaakko Enäjärven tutkimukset asiassa johtivat lopulta siihen, että hän kehotti kesäkuun 14. päivä 1966 tutkimusraporttinsa perusteella Helsingin hovioikeuden kanneviskaalia nostamaan syytteen Aaltoa vastaan jatketuista, osaksi tahallisista virkarikoksista.[2] Aalto erotettiin rautatiehallituksen pääjohtajan virasta heinäkuun alussa 1966.
Erkki Aalto siirtyi vielä eläkevuosinaan politiikkaan. Liityttyään 1970-luvulla Perustuslailliseen kansanpuolueeseen hän asettui kansanedustajaehdokkaaksi vuosien 1975 ja 1979 eduskuntavaaleissa tulematta kuitenkaan kummallakaan kerralla valituksi. Vuodet 1977−1980 hän kuului PKP:n edustajana Espoon kaupunginvaltuustoon. Vuoden 1978 presidentinvaaleissa Aalto oli PKP:n ehdokkaan Ahti M. Salosen valitsijamiehenä.[1]
Lähteet muokkaa
- ↑ a b Hoffman, Kai: ”Aalto, Erkki (1904–1984)”, Suomen kansallisbiografia, osa 1, s. 24–26. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2003. ISBN 951-746-442-8. Teoksen verkkoversio (viitattu 23.12.2015).
- ↑ Käki, Matti & Kojo, Pauli & Räty, Ritva: Mitä Missä Milloin 1967. Kansalaisen vuosikirja, s. 44-45. Otava, 1966.
Kirjallisuutta muokkaa
- Ehrnrooth, Georg C.: Krokotiilien keskellä, s. 370, 387, 394 ja 401. Schildts, 1999.
- Havu, Ilmari – Poijärvi, L. Arvi – Wecksell, J. A.: Pieni Tietosanakirja 1. Otava, 1959.
- Mitä-Missä-Milloin: Kansalaisen vuosikirja 1958, s. 64. Otava, 1957.
- Mitä-Missä-Milloin: Kansalaisen vuosikirja 1967, s. 19, 44−45, 69 ja 134. Otava, 1966.
- Rekola, Esko: Viran puolesta, s. 162−168. WSOY, 1998.