Wikipedia

Erään toivekuvitelman tulevaisuus

Erään toivekuvitelman tulevaisuus (saks. Die Zukunft einer Illusion) on Sigmund Freudin kirja, joka julkaistiin vuonna 1927. Kirja edustaa uskontopsykologiaa ja kriittistä uskontotiedettä.

Erään toivekuvitelman tulevaisuus
Die Zukunft einer Illusion
Suomennoksen kansi.
Suomennoksen kansi.
Alkuperäisteos
Kirjailija Sigmund Freud
Kieli saksa
Genre uskontopsykologia
Kustantaja Internationaler Psychoanalytischer Verlag
Julkaistu 1927
Ulkoasu sidottu
Sivumäärä 91
Suomennos
Suomentaja Markus Lång
Kustantaja Books on Demand
Julkaistu 2012
Ulkoasu nidottu
Sivumäärä 101
ISBN 978-952-93-1214-6
Löydä lisää kirjojaKirjallisuuden teemasivulta

Tausta muokkaa

Sigmund Freud oli ollut kouluvuosistaan lähtien ollut ateisti. Hänen mukaansa uskonnollinen usko – ei ateismi – edellytti tieteellistä selittämistä. Hän oli jo vuonna 1907 kirjoittanut artikkelin ”Pakkotoiminnot ja hartausmenot” (Zwangshandlungen und Religionsübungen),[1] jossa hän oli koettanut yhdistää keskenään uskonnolliset rituaalit ja pakkoneuroosin. Hän luonnehti uskontoa ”yleismaailmalliseksi pakkoneuroosiksi”.[2] Uskonnon ongelmaa hän oli sivunnut myös teoksessaan Toteemi ja tabu (1913).

Freud suunnitteli Erään toivekuvitelman tulevaisuutta monet vuodet, ennen kuin ryhtyi kirjoittamaan sitä keväällä 1927. Ystävälleen pastori Oskar Pfisterille hän kirjoitti, että niin kuin Maallikkoanalyysin kysymys pyrki pelastamaan psykoanalyysia psykiatreilta, niin Erään toivekuvitelman tulevaisuus pyrki pelastamaan sitä papeilta. Freud käyttää kirjassa paikoitellen dialogimuotoa, ja keskustelukumppanin esikuvana lienee ollut nimenomaan Pfister.

Vaikka Freud tähdensi, ettei kirja hyökkäisi uskontoja vastaan vaan erittelisi niitä, elämäkerturi Lars Sjögren pitää sitä nimenomaisesti kiistakirjana, joka suuntautuu uskontoja vastaan ja puolustaa Freudin omaa tieteiskatsomusta.[3]

Sisältö muokkaa

Vaikka Erään toivekuvitelman tulevaisuus käsittelee uskontoa, Freud pohtii kirjassaan ensin taloutta ja kulttuuria ja niiden asettamia pakkoja ja epätasa-arvoisuutta tavalla, joka muistuttaa teosta Joukkopsykologia ja egoanalyysi (1921). Hän erottaa rahvaan ja eliitin jyrkästi toisistaan ja muistuttaa, että kulttuurin ylläpitäminen edellyttää työtä ja kieltäymyksiä.

”Kulttuurityöskentelyn vaatimusta voidaan välttää yhtä vähän kuin sitä, että vähemmistö hallitsee joukkoa, sillä joukot ovat tarmot­tomia ja lyhytnäköisiä, ne eivät viettikieltäymystä rakasta, niitä ei voida sen väistämättömyydestä perusteluin vakuuttaa ja niiden jäsenet yllyttävät toi­siaan hillittömyyksien vietäväksi. Vain esikuvallisten, johtajiksi hyväksyttyjen yksilöiden ohjauksessa voidaan joukot johtaa uurastukseen ja kieltäymyksiin, joita kulttuurin säilyminen edellyttää.”[4]

Freudin mukaan kulttuurin uskonnolliset käsitykset kuuluvat kulttuurin merkittävimpiin psyykkisiin keinovaroihin. Uskonnollisten mielikuvien avulla ihmisille hyvitetään maallisen elämän epäkohtia ja tehdään elämän koettelemuksista ainakin näennäisesti hallittavia. Uskonto on Freudin mukaan ihmismielen puolustuskeino pelottavia luonnonilmiöitä, sairautta ja kuolemaa vastaan. ”Nämä voimat luonto on suurena, julmana ja kiivaana nostattanut vastaamme ja muistuttaa mieliin heikkoutemme ja avuttomuutemme.”[5] Uskonnon juuret ovat lapsuuden psykologiassa, lapsen haavoittuvuudessa ja riippuvuudessa sekä isän mahdissa, jotka ovat jatkuneet aikuisuuteen.

"Persoonattomille voimille ja kohtalolle ihminen ei mahda mitään, vaan ne jäävät pysyvästi vieraiksi. Mutta jos luonnon alkuaineissa temmeltävät samanlaiset intohimot kuin omassa sielussa, jos kuolemakaan ei ole satunnainen vaan pahan tahdon aikaansaannosta, jos kaikkialla ympäröivässä luonnossa on samanlaisia olentoja kuin omassa yhteiskunnassakin, silloin voi – – työstää järjetöntä pel­koaan psyykkisesti. Ihminen on kenties yhä aseeton mutta ei enää pelon lamauttama, ainakin hän voi reagoida; ehkä hän ei ole enää täysin aseetonkaan, vaan hän voi vaikuttaa näihin väkivaltaisiin yli-ihmisiin samoilla keinoilla, joita hän käyttää yhteiskunnassa, hän voi koettaa rukoilla, lepyttää, lahjoa heitä, ryöstää tällä keinoin osan heidän mahdistaan. – – ihminen ei tee luonnon­voimista vain ihmisiä, joiden kanssa hän voi seu­rus­tel­la vertaisinaan — tämä ei myöskään tekisi oikeutta ylivertaisuuden vai­ku­tel­mal­le, joka hänellä heistä on —, vaan hän antaa heille isähahmon piirteet, tekee heistä jumalia ja seuraa siinä paitsi lapsenomaista myös — kuten olen koettanut osoittaa — fylogeneettista esikuvaa."[6]

Juutalais-kristillisessä uskonnossa ihmiset heijastavat kaikkeuteen muiston isästä suurena suojelevana voimana. Lapsuudesta tutut kasvot ovat suurentuneet taivaassa äärettömiksi. Uskonto on ”yleisihnimillinen pakkoneuroosi”,[7] josta päästään eroon, kun ihmiset vihdoin luonnontieteellisen tiedon avulla oppivat hahmottamaan todellisuuden ilman harhaluuloja.[8]

Freud esitti myös erityisen selityksen uskonnon synnylle käyttäen oidipuskompleksin käsitettä.[9]

Tarkasteltuaan uskonnollisuuden psyykkistä taustaa Freud siirtyy arvioimaan uskontojen tiedollista arvoa. Tältä osin Erään toivekuvitelman tulevaisuus edustaa valistusajan kriittistä henkeä, jossa järki on korkein ratkaisuaste, ja Freudin edeltäjistä voidaan mainita Baruch Spinoza, Voltaire, Denis Diderot, Ludwig Feuerbach ja Charles Darwin.[10] Freud havainnollistaa uskonnollisia opinkappaleita vertaamalla niitä luonnontieteelliseen tietoon, jonka kuka tahansa voi itse varmentaa — sen sijaan uskonnolliset opit pitää omaksua ”uskon ja luottamuksen varassa”.[11] Freudin mukaan uskonoppien tueksi ei löydy todisteita menneisyydestä eikä nykyisyydestä.[12]

”Ne [uskonopit] ovat kaikki toivekuvitelmia, niiltä puuttuvat todisteet, kenenkään ei tarvitse pitää niitä totena eikä uskoa niihin. Jotkin niistä ovat niin epätodennäköisiä, torjuvat niin jyrkästi kaiken, mitä vaivoin olemme saaneet maailman todellisista asiaintiloista selville, että niitä voi — muistaen psykologi­set erot — verrata harhakuvitelmiin. Useimpien totuusarvoa ei voi määrittää. Ne ovat yhtä kumoutumattomia kuin todistamattomiakin. – – Tieteellinen työ on kuitenkin ainoa tie, jolla voimme oppia tuntemaan ulkoista todellisuutta.”[13]

Vaikka uskonnollisia käsityksiä voidaan perustella ”perinteellä, ihmisten yksimielisyydellä ja sisällön suurella lohdullisuudella”, nuo ovat itsepetosta eivätkä ne seuraa loogista päättelyä.[13]

Kirjansa lopuksi Freud pohtii, voidaanko uskonnoista päästä eroon. Hän ei usko, että uskontoja voitaisiin lakkauttaa väkipakolla, kuten Neuvostoliitossa oli hiukan aikaisemmin yritetty. Pakon asemesta hän luottaa ”todellisuuskasvatukseen” ja ”järjen ääneen”, joita hänelle edustaa tieteellinen tutkimus.[14]

Vastaanotto muokkaa

Erään toivekuvitelman tulevaisuus herätti paljon hälyä ilmestyttyään. Lehdistössä käsiteltiin kirjan sisältöä kärjistetysti ja yksinkertaistaen. Uskonto oli tuolloin vielä herkkäluontoinen ja arka aihe. Freudin kirjaa nimitettiin ”hyökkäykseksi”, ja sen johdosta julkaistiin monia ”vastatodisteluja”.[15] Vastauksista tunnetuin lienee Pfisterin kirja-arvostelu, jonka otsikko kuului: ”Die Illusion einer Zukunft.” Pfister arvosteli Freudin optimistista tiedeuskoa ja totesi, että myös tieteessä ihmisten toiveet vaikuttavat subjektiivisesti ja jäytävät objektiivisuutta, johon Freud naiivisti uskoo.[16]

Freud jatkoi uskonnon arvostelua kirjassaan Mies nimeltä Mooses ja yksijumalinen uskonto, joka julkaistiin vuonna 1939.

Lähteet muokkaa

  1. ↑ Suomennos liitteenä kirjassa Erään toivekuvitelman tulevaisuus, s. 85–99.
  2. ↑ Freud, Sigmund: Erään toivekuvitelman tulevaisuus, liite, s. 98.
    Gay, Peter: Freud, s. 640–641. (Freud. A Life for Our Time, 1988.) Suomentanut Mirja Rutanen. Bibliografisen esseen ja huomautukset suomentanut Anna Rutanen. Helsinki: Otava, 1990. ISBN 951-1-10685-6.
  3. ↑ Sjögren, Lars: Sigmund Freud. Elämä ja teokset, s. 260. Helsinki: WSOY, 1991. ISBN 951-0-17259-6.
  4. ↑ Freud, Sigmund: Erään toivekuvitelman tulevaisuus, s. 9. (Die Zukunft einer Illusion, 1927.) Suomentanut Markus Lång. Helsinki: Books on Demand, 2012. ISBN 978-952-93-1214-6.
  5. ↑ Erään toivekuvitelman tulevaisuus, s. 21.
  6. ↑ Erään toivekuvitelman tulevaisuus, s. 23–24.
  7. ↑ Erään toivekuvitelman tulevaisuus, s. 64.
  8. ↑ Hick, John: Uskonnonfilosofia, s. 47. (Philosophy of Religion, 1963.) Suomentaneet Taisto Nieminen ja Heikki Kirjavainen. Helsinki: Kirjapaja, 1969.
  9. ↑ Hick 1992, s. 48.
  10. ↑ Gay 1990, s. 642.
  11. ↑ Erään toivekuvitelman tulevaisuus, s. 37.
  12. ↑ Hick 1969, s. 46.
  13. ↑ a b Erään toivekuvitelman tulevaisuus, s. 46.
  14. ↑ Erään toivekuvitelman tulevaisuus, s. 74, 79.
  15. ↑ Gay 1990, s. 651–654.
  16. ↑ Sjögren 1991: 263–267.

Kirjallisuutta muokkaa

  • Freud, Sigmund – Pfister, Oskar: Briefwechsel 1909–1939. Herausgegeben von Isabelle Noth und Christoph Morgenthaler. Zürich: Theologischer Verlag Zürich. 2012. ISBN 978-3-290-17615-0. (saksaksi)
  • O’Neil, Mary Kay – Akhtar, Salman (toim.): On Freud’s The Future of an Illusion. London: International Psychoanalytical Association, 2009. ISBN 978-1-8557-5627-4. (englanniksi)
  • Pfister, Oskar: Die Illusion einer Zukunft: Eine freundschaftliche Auseinandersetzung mit Prof. Dr. Sigm. Freud. Imago 14 (1928), s. 159–184 Artikkelin verkkoversio. (saksaksi)

Aiheesta muualla muokkaa

Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Erään_toivekuvitelman_tulevaisuus&oldid=21972041”