Wikipedia

Englannin historia

Englannin historia kertoo Englannista vuoteen 1707 saakka, jolloin Britteinsaarten kuningaskunnat yhdistyivät Yhdistyneeksi kuningaskunnaksi. Tästä jatkuu Yhdistyneen kuningaskunnan historia.

Esihistoria muokkaa

Pääartikkeli: Britannian esihistoria

Jääkauden lopuilla ihmiset saapuivat Isoon-Britanniaan kuivaa maakannasta pitkin merenpinnan ollessa nykyistä alempana. Syntyi mesoliittinen metsästyskulttuuri, joka päättyi neoliittisten maanviljelijöiden tuloon noin 4800 eaa. Maanviljelyn vakiintuminen vei 500–1 000 vuotta. Stonehengen kivikehä rakennettiin suureksi aivan kauden lopuilla.

Noin 2700 eaa. saarelle saapui kellopikarikansa, joka osin jatkoi megaliittista perinnettä. Viimeistään tämä kansa toi pyörän Britanniaan. Kupari ilmestyi 3000 eaa. ja pronssi noin 2150 eaa. Pronssi levisi laajalle 2000–1600 eaa. indoeurooppalaisen polttohautauksen mukana. Noin 1600 eaa. alkoi laaja tinakauppa muun Euroopan, muun muassa Mykenen kanssa. Tämä kertoi osaltaan päälliköiden mahdista. Etelä-Englantiin syntyikin rikas Wessexin kulttuuri.

Esikelttiläinen uurnakenttäkulttuuri mullisti sotaisalla tulollaan Ison-Britannian noin 1200–1000 eaa. Noin 750 eaa. raudantyöstämistaito levisi Keski-Euroopasta Isoon-Britanniaan. Keltit saapuivat Britteinsaarille noin 500 eaa. Rautakaudella tehtiin monia mäkilinnoituksia, jotka kuitenkin jäivät pois käytöstä noin 350 eaa. Rooman kulttuuri alkoi vaikuttaa Britteinsaarilla kaupan välityksellä noin 175–100 eaa.

Roomalaisaika muokkaa

Pääartikkeli: Britannia (provinssi)
 
Caesar nousee maihin Britanniassa. John Cassellin piirros.

Noin vuosina 44–410 Ison-Britannian saarella sijaitsi Britannia, Rooman provinssi. Julius Caesar teki kaksi sotaretkeä Britanniaan vuosina 55 eaa. ja 54 eaa. Näiden aikana hän muun muassa sai catuvellaunien heimon taitavan päällikön Cassivellaunuksen antautumaan ja teki trinovanttien heimosta liittolaisiaan. Caesarin sotaretkestä voi lukea "aikalaiskertomuksen" teoksesta Commentarii de bello Gallico (suom. Gallian sota).

Roomalaiset vetäytyivät saarelta vielä Caesarin elinaikana, mutta palasivat sinne Claudiuksen johdolla vuonna 43. Toisella, noin 40 vuotta kestäneellä sotaretkellään, roomalaiset valtasivat nykyisen Englannin ja Walesin alueet sekä osia eteläisestä Skotlannista. Vuosisatojen saatossa Rooman valta alueella vaihteli rajoittuen pohjoisessa useimmiten Hadrianuksen muuriin, eräässä vaiheessa Antoninuksen muuriin. Suurin ja tärkein roomalaisia vastustaneista kapinoista oli Boudiccan kapina. Roomalaiset perustivat alueelle useita kaupunkeja, kuten Bathin ja Londiniumin, sekä rakensivat alueelle laajan tieverkoston. Roomalaisvallan johdosta, ja sen edistämänä, kristinusko saapui alueelle 200-ja 300-lukujen taitteessa.

Kansainvaellusaika muokkaa

Kansainvaellusaikana Britteinsaarille saapuivat germaanikansat anglit, saksit ja juutit, sekä heidän mukanaan pieniä määriä friisejä. Germaanit syrjäyttivät valtaamiensa aluiden alkuperäisväestön ja alkoivat vähitellen sulautua yhteen anglosakseiksi.[1] Mukanaan germaanit toivat myös oman muinaisuskontonsa.[2] Anglosaksien yhdistyneestä alueesta, Anglimaasta (engl. Anglieland), on saattanut juontua nykyinen nimitys Englanti.[3]

Seitsemän kuningaskuntaa muokkaa

 
Englanti vuonna 886.

600–800-lukujen aikakautta Englannissa kutsutaan nimellä heptarkia. Anglosaksit järjestäytyivät kuningaskunniksi, joista seitsemän saavutti valta-aseman. Nämä kuningaskunnat olivat Northumbria, Mercia, Itä-Anglia, Wessex, Essex, Kent ja Sussex. Muita pienempiä anglosaksikuningaskuntia olivat muun muassa syrjäisemmät Hwicce, Lindsey, Keski-Anglia ja Magonsaete.[3]

Kristinusko palasi Englantiin 600-luvun aikana sekä lännestä kelttien parista että idästä mantereelta. Kentin kuningas Ethelbert Kentiläinen otti kristityn frankkiprinsessan vaimokseen ja hänestä tuli ensimmäinen kristitty anglosaksikuningas noin vuonna 601.[3]

Viikinkiajan katsotaan alkaneen Englannissa noin vuonna 793, jolloin viikingit tuhosivat Lindisfarnen. Vähitellen viikingit alkoivat asettua Brittiensaarille ja 860-luvulle tultaessa he alkoivat valloittaa alueita Englannista. Jorvikista tuli viikinkien hallitseman Danelagenin keskus. Viikingit valloittivat useita anglosaksien kuningaskuntia ja myös Essex ja Itä-Anglia tuhoutuivat.[4]

Wessexistä kehittyi viikinkiaikana Englannin vahvin kuningaskunta. Se sai haltuunsa Kentin ja Sussexin ja peri veroa Mercialta ja useilta Walesin kuninkailta.[5] Wessexin kuningasta Egbertiä (kuoli 839) pidetään yleisesti ensimmäisenä koko Englannin kuninkaana,lähde? vaikkakin hänen arvonimensä oli Bretwalda (sananmukaisesti Britannian lääninherra) ja teoriassa hän oli samanarvoisten englantilaisten hallitsijoiden johtaja. Arvonimi Englannin kuningas syntyi kaksi hallitsijapolvea myöhemmin, ja sen ensimmäinen kantaja oli Alfred Suuri, joka vapautti Lontoon viikinkien hallinnasta ja hallitsi 871–899.

Alfred Suuren jälkeen valtaistuimelle nousi hänen poikansa Edvard Vanhempi. Hän aloitti lankonsa Ethelredin kanssa laajat rakennustyöt ja laajentumispyrkimykset. Edvard Vanhemman kuoltua hänen poikansa Athelstan seurasi häntä Wessexin ja Mercian valtaistuimelle. Athelstan onnistui yhdistämään kaikki anglosaksien kuningaskunnat yhteiseksi valtakunnaksi 900-luvulle tultaessa.[6]

Seuraavina vuosisatoina skandinaavit saivat jalansijaa Englannista, ja Englannin kuningaskunnasta tuli yli puoleksi vuosisadaksi osa Knuut Suuren luomaa laajaa tanskalaisvaltakuntaa, kunnes se sai hetkeksi itsenäisyyden anglosaksi Edvard Tunnustajan tultua kuninkaaksi.

Normannit muokkaa

Pääartikkeli: Normannivalloitus
 
Bayeux'n seinävaate, jossa on kuvattuna Englantia valtaavat normannit.

Joskus Englannin historian katsotaan alkavan vasta Vilhelm Valloittajan ja normannien valtaannoususta 1066. Hän järjesteli uudelleen englantilaisen aristokratian, mutta hänen ei voida sanoa perustaneen tai yhdistäneen maata. Suuri osa olemassa olevasta anglosaksisesta infrastruktuurista säilyi ja normannisiirtolaiset muodostivat Englannissa vain vähemmistön, joskin vallassaolevan sellaisen. Normannivalloitus on kuitenkin merkittävä useista syistä. Se lähensi Englantia manner-Eurooppaan ja vähensi skandinaavivaikutusta, loi yhden Euroopan kehittyneimmistä hallitusjärjestelmistä, muutti englannin kieltä ja kulttuuria ja laski perustan Englannin ja Ranskan välisille konflikteille, jotka jatkuivat 1800-luvulle.

Seuraavina vuosisatoina Englanti oli Ranskaan painottuvan valtion tärkeä osa, tittelin "Englannin kuningas" ollessa lähinnä ranskankielisten, Ranskan alueita hallinneiden herttuoiden toissijainen titteli. He käyttivät Englannin voimavaroja Ranskan alueidensa vahvistamiseen ja laajentamiseen satavuotisessa sodassa. Vasta kun Ranskan alueet oli menetetty, Englannin kuninkaat omaksuivat Englannin valtaväestön ”kansallisuuden” ja kielen.

Walesin ruhtinaskunta oli Englannin kuninkaiden alaisuudessa Rhuddlanin asetuksesta 1284, ja osa Englantia siitä tuli 1535.

Plantagenetit muokkaa

Henrik II (1154–1198) oli ensimmäinen Plantagenet-suvun kuningas. Hän sai naimakauppansa myötä hallintaansa myös Akvitanian, ja hänen valtakuntansa ulottui nyt Skotlannin rajalta Englannin ja Ranskan yli Pyreneille saakka. Hän matkustelikin paljon valtakuntansa ympäri. Henrik oli voimakas kuningas, jonka aikana Englanti vaurastui ja eli rauhan aikaa. Kuningas kehitti lainkäytön rakennetta ja loi oikeusistuimien järjestelmän. Kahdentoista miehen juryn kaltainen järjestelmä on edelleen käytössä englanninkielisessä maailmassa.[7]

Rikhard I Leijonamieli (1189–1199) kävi ahkerasti sotia ja ristiretkiä ja oli melkein koko valtakautensa ajan Euroopassa. Palatessaan kolmannelta ristiretkeltä hän joutui vangiksi Saksassa, ja hänet vapautettiin 100 000 punnan lunnaita vastaan. Hän kuoli sodassa Ranskan kuningas Filip II:ta vastaan. Rikhardin vankeusajan aikoihin Englannissa kerrottiin toimineen legendaarinen lainsuojaton nimeltä Robin Hood. Tarinat Robinista kirjoitettiin kuitenkin kauan hänen jälkeensä, eikä hänen olemassaolonsa ole varmaa.[8]

Juhana Maaton (1199–1216) menetti Englannin maita Ranskassa ja joutui hyväksymään englantilaisten paroneiden vaatimukset aatelisten erivapauskirja Magna Cartassa 1215. Yksi Magna Cartan periaatteista oli, että myös kuningas oli vastedes lain alamainen.[9]

Henrik III:n aikaa 1216–1272 värittivät useat kapinat kuninkaan hallintoa vastaan, ja häntä onkin pidetty päättämättömänä hallitsijana. Hänen aikanaan Englannin kirkko ja etenkin kirkkoarkkitehtuuri uudistuivat merkittävästi. Goottilaisia kirkkoja rakennettiin, näistä tunnetuimpana Lincolnin tuomiokirkko. Myös piispojen valta kasvoi luostarien apotteihin nähden. Fransiskaaninen veljeskunta ja dominikaaninen veljeskunta nousivat näkyviksi toimijoiksi.[10]

Edvard I (1272–1307) yritti luoda Englannin hallitseman Brittiläisen imperiumin valloittamalla Walesin ja hyökkäämällä Skotlantiin, joka säilytti kuitenkin itsenäisyytensä. Edvard III:n aikana (1327–1377) alkoi satavuotinen sota Englannin ja Ranskan välillä. Rikhard II:n aikana (1377–1399) alkoivat sisällissodat. Ruusujen sodassa kruunusta kilvoittelivat Lancasterit ja Yorkit.[11]

Englannin kieli syrjäytti ranskan kielen Englannin hovissa ja kirjallisuudessa 1300-luvulla.[12]

Tudorit muokkaa

Tudor-suku hallitsi Englantia vuosina 1485–1603. Tudorien aikana Irlanti liitettiin tiiviisti Englantiin, ja Englannista tuli yksi Euroopan johtavista siirtomaavalloista. Tudorit vaikuttivat myös renessanssin kehitykseen tukemalla William Shakespearen, Edmund Spenserin ja kardinaali Wolseyn kaltaisia yksilöitä.[13]

Tudor-suvun hallintakauden aloitti Henrik VII. Englannin uskonpuhdistuksessa, joka alkoi Henrik VIII:n kaudella vuonna 1521, katolisen kirkon valta poistettiin ja korvattiin kuninkaanvallalla ja katolisesta kirkosta riippumaton Englannin kirkko perustettiin. Englannin reformaatio erosi muun Euroopan reformaatiosta siinä, että se oli luonteeltaan enemmän poliittinen kuin teologinen. Henrik VIII:n tyttären Elisabet I:n hallituskautena 1558–1603 Englanti vakiinnutti protestanttisen uskon (anglikaaninen kirkko) ja rakensi pohjan myöhemmälle Brittiläiselle imperiumille. Englannin suurvallan rakentamiseen liittyivät useat sodat katolista Espanjaa vastaan (kts.Voittamaton armada ja vilkas toiminta merellä (mm.Francis Drake, Walter Raleigh). Elisabetin hallituskauden loppuaikana vaikutti myös Englannin kansalliskirjailija ja yksi maailman tärkeimmistä näytelmäkirjailijoista William Shakespeare.

Stuartit muokkaa

Elisabetin kuolemaan päättyi Tudor-suvun valta Englannissa ja valtaan nousi Skotlannin hallitsijasuku Stuartit. Tapahtuma liitti maat yhteen personaaliunionilla ja huipentui vuoden 1707 unioniin, jossa syntyi Yhdistynyt kuningaskunta. Englanti pyrki 1600-luvulla saamaan ison osuuden kauppamerenkulusta. Niinpä 1651 hyväksyttiin purjehdussääntö-niminen laki, jonka mukaan Englantiin ja sen siirtomaihin sai tuoda Euroopan ulkopuolelta tavaraa vain englantilaisilla laivoilla. Se oli tähdätty kauppamerenkulkua hallinnutta Hollantia vastaan.[14][15] Kielto oli voimassa kahdensadan vuoden ajan vuoteen 1849. Hollanti oli 1600-luvun alkupuolella onnistunut laajentamaan kauppamerenkulkuaan ja siitä oli tullut Euroopan rikkain maa. Hollantilaisten kaukokauppa Aasiasta johti siihen, että englantilaiset jäivät syrjään tuottoisasta maustekaupasta.[16]

Englanti käytti 1600-luvulla valtavia summia laajaan laivanrakennusohjelmaan. Peter Frankopanin mukaan Englannin toteuttama "merellinen vallankumous" perustui ennen kaikkea kolmeen seikkaan. Ensinnäkin alettiin rakentaa erikoistuneita, raskaita sotalaivoja, joiden avulla voitiin käyttää keskitettyä tulivoimaa ja toisaalta kestää vihollisen tulivoima. Toiseksi koulutukseen ja tutkimukseen panostettiin. Aiempia yhteenottoja eriteltiin ja niiden avulla kirjoitettiin koulutuskäsikirjoja, kuten amiraali Robert Blaken "Fighting Instructions". Kolmanneksi laivasto siirtyi meritokraattiseen järjestelmään, jossa ylennykset perustuivat yksinomaan kykyihin, eikä enää suhteisiin. Laivasto-upseerin uran houkuttelevuutta lisäsi palkkiojärjestelmä, jossa sotasaaliit jaettiin arvoaseman ja palvelussuhteen keston perusteella.[17]

Englanti onnistui purjehdussäännön avulla saamaan johtoaseman kauppamerenkulussa, tosin vasta voitettuaan Englannin–Hollannin sodat vuosina 1652–1654, 1665 ja 1672–1674.[16] Kielto ilmensi 1600-luvun merkantilismia, jonka mukaan ulkomaankauppaa piti edistää erilaisten kieltojen avulla. Britannian Pohjois-Amerikan siirtokunnat olivat tyytymättömiä järjestelmään, joka haittasi niiden suoria kauppayhteyksiä. Tämä osaltaan johti lopulta Yhdysvaltain itsenäisyysjulistukseen 1776.[15]

Merenkulun ja kaupan lisäksi myös tekstiiliteollisuus kehittyi Stuartien aikana. Englanti muuttui vähitellen maanviljelykseen keskittyneestä yhteiskunnasta teollisuusmaaksi, kun villaa ryhdyttiin itse jalostamaan. Kutomataidon toivat Englantiin flanderilaiset villankutojat. Yorkshiressä ja Lancashiressä perustettiin joka kaupunkiin kutomoja ja verkatehtaita.[18]

Sisällissota muokkaa

Englannin sisällissota oli sarja aseellisia yhteenottoja parlamentaristien ja rojalistien välillä vuosina 1642–1651. Se johti kuningas Kaarle I:n mestaamiseen ja Englannin julistamiseen tasavallaksi ja sitten Oliver Cromwellin hallitsemaksi lordiprotektoraatiksi. Sisällissodan johdosta Englannin kirkon monopoliasema uskontokysymyksissä murtui. Pian Cromwellin kuoleman jälkeen Kaarle II nousi valtaistuimelle ja kuningasvalta palautui. Poliittisesti sisällissota merkitsisi sitä, etteivät kuninkaat voineet enää hallita ilman parlamenttia, joskin asia vahvistui vasta mainiossa vallankumouksessa myöhemmin samalla vuosisadalla.

Jo aiemmin personaaliunionissa olleet Englannin ja Skotlannin kuningaskunnat yhdistyivät saman poliittisen järjestelmän alle vuonna 1707.[19]

Katso myös muokkaa

Lähteet muokkaa

  • Black, Jeremy: History of England. Dolphin Publications, 1993. ISBN 1-85627-288-5. (englanniksi)
  • Daniell, Christopher: Matkaopas historiaan : Englanti. UNIpress, 2004 (ensimmäinen painos 1991). ISBN 951-579-114-6.
  • El Abbasi, Hirslund, Korhonen (suom.): Historiallinen Atlas. Ullmann, 2009. ISBN 978-3-8331-5031-9.

Viitteet muokkaa

  1. ↑ Stephen Oppenheimer: Myths of British ancestry Prospect Magazine. Arkistoitu 15.10.2011. Viitattu 10.1.2010. (englanniksi)
  2. ↑ Religion in the Anglo-Saxon Kingdoms www.bl.uk. Arkistoitu 24.1.2021. Viitattu 9.1.2022.
  3. ↑ a b c Historiallinen Atlas, s. 138
  4. ↑ Historiallinen Atlas, s. 138–140
  5. ↑ Historiallinen Atlas, s. 140
  6. ↑ Historiallinen Atlas, s. 140-141
  7. ↑ Daniell 2004, s. 61–63.
  8. ↑ Daniell 2004, s. 64–65.
  9. ↑ Daniell 2004, s. 66–67.
  10. ↑ Daniell 2004, s. 69.
  11. ↑ The Plantagenets The British Monarchy. Viitattu 15.6.2015.
  12. ↑ Daniell 2004, s. 85.
  13. ↑ The Tudors British Monarchy. Viitattu 8.7.2012.
  14. ↑ Purjehdussääntö. Palsta 1007, Pieni tietosanakirja (1925-1928).
  15. ↑ a b Stig Boberg & Göran Malmqvist: ”Kaupan kukoistus”, Otavan suuri maailmanhistoria. Osa 12., s. 71. Suomentanut Heikki Eskelinen. Otava, 1985. ISBN 951-1-06903-9.
  16. ↑ a b Göran Rystad: ”Hollannin suuruudenaika”, Otavan suuri maailmanhistoria, 11. osa: Uskonsodat ja yksinvaltius, s. 190–191, 199–200. Otava, 1985. ISBN 951-1-08250-7.
  17. ↑ Frankopan, Peter: Silkkitiet. Uusi maailmanhistoria. Suom. Jaana Iso-Markku, Otava 2021, 367-369.
  18. ↑ Grimberg, Carl: Kansojen historia. Osa 13. Uskonsodat, s. 354. WSOY. ISBN 951-0-09741-1.
  19. ↑ Background Note: United Kingdom US Department of State

Aiheesta muualla muokkaa

Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Englannin_historia&oldid=22308054”