Eino Kaipainen
Eino Herman Kaipainen (2. joulukuuta 1899 Jäppilä – 31. tammikuuta 1995 Helsinki)[1] oli suomalainen näyttelijä. Ennen näyttelijänuraansa Kaipainen toimi poliisikomisariona Kotkassa. Hän oli tunnetuimpia miesnäyttelijöitä suomalaisissa elokuvissa 1930-luvulta 1960-luvulle saakka. Kaipainen oli Suomen Kansallisteatterin näyttelijä vuosina 1937–1944 ja Helsingin kaupunginteatterin näyttelijä vuosina 1945–1965. Parhaimmillaan hän oli sisäistä voimaa ja rehtiyttä uhkuvissa rooleissa.
| Eino Kaipainen | |
|---|---|
| Henkilötiedot | |
| Koko nimi | Eino Herman Kaipainen |
| Syntynyt | 2. joulukuuta 1899 Jäppilä |
| Kuollut | 31. tammikuuta 1995 (95 vuotta) Helsinki |
| Ammatti | näyttelijä |
| Näyttelijä | |
| Aktiivisena | 1936–1979 |
| Merkittävät roolit |
Pohjalaisia Seitsemän veljestä Runon kuningas ja muuttolintu |
| Aiheesta muualla | |
| IMDb | |
| Elonet | |
Varhaisvaiheet muokkaa
Kaipainen oli seitsenlapsisen perheen keskimmäinen. Hänen vanhempansa olivat maanviljelijä Herman Kaipainen (1867–1907) ja Vilhelmiina Kinnunen (1860–1949). Hän suoritti kolme luokkaa Pieksämäen Kontiomäen kansakoulussa vuosina 1909–1912. Työelämään hän joutui hyvin nuorena, sillä perheen isä oli kuollut Einon ollessa seitsemänvuotias. Eino muutti Kotkaan isoveljensä Oskarin apulaiseksi 1910-luvun puolivälissä. Asevelvollisuuden hän suoritti 1919–1920 Suomenlinnan Rannikkotykistörykmentti 2:ssa. Kaipainen toimi vääpelinä Suomenlinnassa vuoteen 1924, jolloin hän palasi Kotkaan ja ryhtyi poliisikonstaapeliksi. Kaipainen eteni poliisiurallaan Kotkan poliisilaitoksen nuoremmaksi komisarioksi.
Kaipaisen esimies, poliisimestari Eino Havas oli Kotkan Näyttämön vahva taustahahmo. Päivätyön ohessa Kaipainen harrasti iltaisin teatteria, pääsi vaativiin pääosiin ja kehittyi taiteellisesti. Kotkassa hän näytteli muun muassa Kullervon nimiosan Aleksis Kiven satavuotisjuhlassa vuonna 1934. Näytelmässä Anu ja Mikko hänellä oli miespääosa.
Ura muokkaa
Ammattinäyttelijäksi muokkaa
Vuonna 1937 Kaipainen muutti perheineen Helsinkiin, kun hänet kiinnitettiin Suomen Kansallisteatterin näyttelijäksi. Suomen ”päänäyttämöllä” Kaipainen oli mukana muun muassa klassikkonäytelmässä Nummisuutarit, jossa hän näytteli Karrin isäntää ja Akseli Tolan näytelmässä Topias hän oli enkeli Asarias. Samaan aikaan hän alkoi saada yhä enemmän elokuvaosia, mutta sota katkaisi hänen uransa. Talvisodassa Kaipainen palveli sotilasvirkamiehenä Kajaanissa. Jatkosodassa hän palveli kenraali Erkki Raappanan alaisessa 14. divisioonassa Rukajärvellä ja sodan loppuvaiheessa luutnanttina sotapoliisitehtävissä. Sodan jälkeen Kaipaisen elokuvaura oli yhä nousussa, kun taas teatterin puolella hän sai lähinnä sivuosia. Kansallisesta hän siirtyi heti sodan päätyttyä Kansanteatteriin, jossa hän oli suosittu näyttelijä eläkeikäänsä asti.
Kaipainen esitti vuosien aikana eri veljeshahmoja Seitsemän veljeksen näyttämösovituksissa: Juhania, Tuomasta, Aapoa ja Lauria. Lisäksi hän oli mukana useissa Hella Wuolijoen Niskavuori-näytelmissä. Kaipaisen näyttämötehtävistä merkittävimpiä ovat niin ikään Karamazovin veljesten Ivan ja Kustaa Vaasa näytelmässä Mestari Olavi. Hän teki merkittäviä rooleja myös muun muassa näytelmissä Matkan pää, Kaksi kuningatarta, Hamlet, Daniel Hjort ja Henrik IV.
Elokuvien rehti sankari muokkaa
Valkokankaalla Kaipainen oli yleensä ihanteellinen suomalainen mies, rehellinen ja suoraselkäinen sankarityyppi. Kotkasta hänet löydettiin Jussin osaan ensimmäiseen elokuvaansa Pohjalaisia vuonna 1936. Miehekkään ja sympaattisen olemuksensa ansiosta hän sopi Jussin rooliin mainiosti, mikä takasi tulevat elokuvatehtävät. Kaipaisen laajaan roolikirjoon kuuluu tunnetuimpina J. L. Runeberg-tulkinta välirauhan ajan eskapistisessa elokuvassa Runon kuningas ja muuttolintu (1940). Kaipainen teki niin ikään rehdit ja isänmaalliset miesosat elokuvissa Helmikuun manifesti (1939), Oi, kallis Suomenmaa (1940) ja Rantasuon raatajat (1942). Seitsemän veljeksen filmatisoinnissa vuonna 1939 hänen roolinsa oli Tuomas.
Kaipaisen viimeinen tähtirooli oli nimiosa Suomen ensimmäisessä värielokuvassa Juha vuonna 1956. Tässä elokuvassa hänen hahmonsa joutui lipevän hurmurin vuoksi aisankannattajaksi. Muita tällaisia altavastaajahahmoja Kaipainen esitti muun muassa elokuvissa Katariina ja Munkkiniemen kreivi, Pikajuna pohjoiseen, Ratavartijan kaunis Inkeri ja Kahden ladun poikki. Toisinaan hän esiintyi itsekin viettelijänä, kuten elokuvissa Vieras mies tuli taloon (1938) ja Lapseni on minun (1940). 1950-luvulla vakavasävyisten sankariosien tilalle tulivat leppoisat isähahmot sekä pienet sivuosat. Kaipaisen ainoa varsinainen komediarooli oli maanviljelysneuvos Pekka Juhankoski elokuvassa Isän vanha ja uusi (1955).
Tunnetuimpia Kaipaisen rinnalla nähtyjä naisvastanäyttelijöitä olivat Ansa Ikonen, Kaisu Leppänen ja Helena Kara. Elokuvien ja teatterin ohessa hänellä oli runsaasti radio- ja televisiotehtäviä. Kaipainen oli Suomen Näyttelijäliiton pitkäaikainen varapuheenjohtaja ja hoiti useita alan luottamustehtäviä. Hänelle myönnettiin Pro Finlandia -kunniamitali vuonna 1954.
Yksityiselämä muokkaa
21. kesäkuuta 1925 Kaipainen avioitui savonlinnalaisen Anja Elina Vainikaisen (1904–2002) kanssa. Pariskunnalle syntyi neljä lasta: Jorma Antero (1925), Anja Kaarina (1927), Martti Olavi (1930) ja Tapani Herkko Kaarle Kustavi (1940).
Kaipainen jäi Helsingin kaupunginteatterista eläkkeelle vuonna 1965. Vuonna 1967 hän muutti vaimonsa kanssa Joutsaan, kaakkoiseen Keski-Suomeen. Kahdeksan vuoden kuluttua he palasivat Helsinkiin Vuosaaren kaupunginosaan. 1970-luvun alkupuolella Kaipainen teki teatterivierailuja ja esiintyi radiossa. Vuonna 1975 hänellä oli pääosa Matti Raninin ohjaamassa näytelmässä Vanhan kellon ääni, josta tuli menestys. Kaipainen kuoli 95-vuotiaana Kivelän sairaalassa Helsingissä.[2] Hänet on haudattu Hietaniemen hautausmaalle.
Filmografia muokkaa
|
|
Lähteet muokkaa
- Kaipainen, Jorma: Eino Kaipaisen elämän kuvia poikansa silmin. Jorma Kaipainen, 1999. ISBN 952-91-1428-1.
- Kaipainen, Eino (1899–1995) Kansallisbiografia-verkkojulkaisu. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.
- Eino Kaipainen Elonetissä.
Viitteet muokkaa
- ↑ Kuolinilmoitus, Helsingin Sanomat 12.2.1995, s. A 7
- ↑ Eino Kaipainen - Muistot Helsingin Sanomat. 31.1.1995. Viitattu 8.4.2023.
Aiheesta muualla muokkaa
- Eino Kaipaisen muistokirjoitus Helsingin Sanomissa
- Eino Kaipainen Internet Movie Databasessa. (englanniksi)
- Poliisikomisario - näyttelijä - urheilija, Seura, 05.05.1937, nro 18, s. 15, Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot