Eduard von Hartmann

Karl Robert Eduard von Hartmann (23. helmikuuta 1842 Berliini – 5. kesäkuuta 1906) oli saksalainen filosofi. Hän kouluttautui sotilasuralle ja liittyi koulutuksen päätyttyä tykistöön, mutta joutui eroamaan vuonna 1865 polviongelman johdosta.

Eduard von Hartmann

Hartmann tunnetaan hänen tiedostamatonta koskevasta teoksestaan Philosophie des Unbewussten ('Tiedostamattoman filosofia', 1869). Hänen ajattelunsa vaikutti Sigmund Freudin ja Carl Gustav Jungin syvyyspsykologiaan.^lähde?

Hartmann epäröi musiikillisen ja filosofisen uran välillä, mutta kuitenkin päätyi jälkimmäiseen. Hänen sukulaisensa, säveltäjä Thomas de Hartmann (1885–1956), johon Eduard von Hartmannin työ vaikutti, yhdisti elämäntyössään nämä molemmat puolet.^lähde?

Hartmann palveli 1858–1865 sotaväessä, mutta luopui sotilasurasta polvaivan takia, joka vaivasi häntä koko hänen elinikänsä. Hän huomasi jo 1864 filosofisen ajattelun oikeaksi elämäntehtäväkseen ja valmistui 1867 filosofian tohtoriksi. Hän julkaisi 1869 kuuluisimman teoksensa Philosophie des Unbewussten, joka saavutti tavattoman menestyksen. Teoksesta ilmestyi 11. painos 1904, ja myöhemmillä lisäyksillä se laajeni kolminiteiseksi. Hän asui sen jälkeen Berliinissä ja läheisessä Grosslichterfeldessä.

Hartmann julkaisi pitkän sarjan eteviä teoksia. Filosofian eri päähaaroja käsittelevät perusteelliset tutkimukset Das sittliche Bewusstsein(1885, ensimmäinen laitos ilmestyi nimellä Phänomenologie des sittlichen Bewusstseins, 1879), Religionsphilosophie (2. pain. 1888), Ästhetik (1886–1887), Kategorienlehre (1896). Nämä teokset ovat monissa kohdin kypsyneemmän filosofisen mietinnän tuloksia kuin Philosophie des Unbewussten, mutta eivät ole saaneet läheskään yhtä suurta mainetta, koska ne eivät sisällä yhtä rohkeita, kiehtovia uusia aatteita. Tieto-opillista kantaansa Hartmann esittää muun muassa teoksissa Kritische Grundlegung des transcendentalen Realismus (1875) ja Das Grundproblem der Erkenntnistheorie (1889). Filosofian historiaa Hartmann käsittelee, valaisevasti ja usein syvällisesti osoittaen oman oppinsa suhdetta entisiin oppisuuntiin, lukuisissa julkaisuissa, jotka koskevat Kantin, Schellingin, Hegelin, Schopenhauerin, Lotzen filosofiaa, uuskantilaisuutta ynnä muuta, sekä teoksessa Geschichte der Metaphysik (2 os., 1899–1900). Hän kirjoitti vielä muun muassa: Die Selbstzersetzung des Christentums und die Religion der Zukunft (3 pain. 1888), Das Judentum in Gegenwart und Zukunft (1885), Moderne Probleme (1886), Zwei Jahrzehnte deutscher Politik und die gegenwärtige Weltlage (1888), Die sozialen Kernfragen (1894), Tagesfragen (1896, 1900), Der Spiritismus (1885), Die Geisterhypothese des Spiritismus und seine Phantome (1891). Hänen kuolemansa jälkeen on julkaistu uusi hänen filosofiansa kokonaisesitys, kahdeksanosainen System der Philosophie in Grundriss (1907–1910). Nimimerkillä Karl Robert Hartmann julkaisi kaksi draamarunoelmaa Tristan und Isolde ja David und Bathseba.

Filosofiassaan Hartmann lähinnä liittyy Schopenhauerin aloittamaan pessimismiin: olemassaolo on välttämättä kärsimystä. Kuitenkin hän väittää ja koettaa lukuisilla kokemusperäisillä tosiasioilla osoittaa, että maailman rakennuksessa ilmenee myös paljon tarkoituksenmukaisuutta. Tajuton järjellisyys vaikuttaa esimerkiksi elimellisten olentojen elinvoimassa, luonnon parantavassa voimassa, vaistossa ja useimmissa korkeammissakin sielullisissa toiminnoissa. Hartmann päättää, että olevaisen perustuksena on yhtenäinen alkutahto, joka peruspyrkimyksessään on sokea, järjetön, mutta siihen liittyy välittömästi tajuton järki, joka muodostaa olemassaolon niin tarkoituksenmukaiseksi kuin on mahdollista. Että maailma on, siihen on syynä ehdottoman alkuolevaisen sokea tahtopuoli; millaiseksi maailma muodostuu, sen määrää tajuttoman alkuolevaisen järkipuoli. Sen tähden Hartmann tahtoo yhdistää ja kehittää Schopenhauerin ja Hegelin filosofisia aatteita Schellingin suunnitteleman "positiivisen filosofian" pohjalla.

Runsaan filosofisen tuotantonsa ohella Hartmann käsittelee teoksissaan ahkerasti käytännöllisiä ajankysymyksiä, kuten Saksan kansallista politiikkaa, yhteiskunnallisia ja kasvatuskysymyksiä, naiskysymystä, juutalaiskysymystä (juutalaisuutta vastustaen), eläinsuojelusta, spiritististä liikettä, vegetarianismia. Kaikilla aloilla hän on saanut paljon ihailua ja paljon voimakasta vastustusta.

Hartmannin ensimmäinen vaimo Agnes Taubert julkaisi miehensä filosofian hengessä kirjan Der Pessimismus und seine Gegner (1873), hänen toinen vaimonsa Alma Lorenz kirjan Zurück zum Idealismus (1902).

Teokset

• Philosophie des Unbewußten. Berlin 1869, 11. laajennettu painos 1904. Englanninkielinen käännös: Philosophy of the Unconscious: Speculative Results According to the Inductive Method of Physical Science (1869) ISBN 9780837137322