Diplomaattinen tunnustaminen
Tunnustaminen on kansainvälisessä oikeudessa yksipuolinen valtiotoimi, jolla valtio ilmaisee hyväksyvänsä tietyn oikeusseikan ja liittävänsä siihen kansainvälisen oikeuden liittämät oikeusseuraamukset.[1] Tunnustaminen kohdistuu tavallisesti valtioon, mutta se voi kohdistua myös valtion hallitukseen sekä muihin tosiasioihin tai tilanteisiin, kuten aluemuutoksiin.
Tunnustamisen oikeudellisesta merkityksestä on erimielisyyksiä. Deklaratiivisen teorian mukaan tunnustamisessa vain todetaan jo tapahtunut asia, uuden valtion synty, eikä sillä ole vaikutusta valtion syntyprosessiin. Konstitutiivisen teorian mukaan valtion tunnustaminen on itse edellytys sen asemalle kansainvälisen oikeuden subjektina. Näiden koulukuntien välille on myös syntynyt niitä yhdistäviä tunnistamisteorioita.[2]
Tunnustamisessa noudatettava menettely muokkaa
Tunnustamiselta ei edellytetä määrättyä muotoa. Tunnustaminen voi tapahtua nimenomaisesti, jolloin se osoitetaan yleensä tunnustavan valtion ilmoituksella tai julistuksella, joka saatetaan tunnustetun valtion tietoon. Tunnustaminen voi myös tapahtua "hiljaisesti". Hiljainen tunnustus voidaan antaa esimerkiksi solmimalla diplomaattisuhteet uuden valtion kanssa, kahdenvälisen sopimuksen solmiminen uuden valtion kanssa ja hyväksymällä uusi valtio kansainvälisen järjestön jäseneksi.[3]
Tunnustaminen voi olla de jure tai de facto. De jure tunnustamisessa on kyse täysmääräisestä tunnustamisesta kaikkien siihen liittyvine oikeusvaikutuksineen. Sen sijaan de facto tunnustamisessa on kyse varauksellisesta ja väliaikaisesti tunnustamisesta, jonka edellytysten pysyvästä täyttymisestä tunnustava valtio ei ole vielä varma. De facto tunnustamisen oikeusvaikutukset ovat epäselviä ja vaihtelevat riippuen tapauksen luonteesta ja tunnustavan valtion omista tulkinnoista. Tämän erottelun taustalla on tunnustavan valtion halu pitää yllä kontakteja uuteen hallitusvaltaan, mutta välttää se, että kontakteista tehtäisiin johtopäätös, jonka mukaan tunnustava valtio on oikeudellisesti sidottu pitämään uutta hallitusvaltaa laillisena.[4][5]
Tunnustamisen peruuttaminen voi tulla kysymykseen silloin kun jokin sen edellytyksistä raukeaa. De jure tunnustamisen peruuttamiseen ei riitä uuden asiantilan de facto tunnustaminen vaan se edellyttää sen de jure tunnustamista. Tunnustamisen peruuttaminen edellyttää myös riittävän selkeästi osoitettua valtion tahtoa, eikä esimerkiksi pelkkä diplomaattisuhteiden katkaiseminen merkitse tunnustamisen peruuttamista.[6]
Suomessa valtion tunnustaminen tapahtuu valtioneuvoston istunnossa ulkoministerin esittelystä tehtävällä tasavallan presidentin päätöksellä. Ulkoministeriö pitää luetteloa Suomen tunnustamista valtioista.[7]
Hallituksen tunnustaminen muokkaa
Valtion lisäksi tunnustaminen voi kohdistua valtion yksittäisiin hallituksiin, jolloin tunnustaminen osoittaa tunnustavan valtion olevan valmiina yhteistyöhön tunnustetun hallituksen kanssa. Käytännössä kysymys hallituksen tunnustaminen tulee esille vain poikkeuksellisissa oloissa valtaan nousseiden hallitusten kohdolla, eivätkä normaalit hallituksenvaihdokset edellytä tunnustamista. Jotkut valtiot, kuten Suomi, soveltavat käytäntöä, jonka mukaan ne tunnustavat vain valtioita eivätkä niiden sisällä tapahtuvia hallituksenvaihdoksia.[8]
Tunnustamattomuusperiaate muokkaa
Tunnustamattomuusperiaate eli tunnustamiskielto[9] on kansainvälisen oikeuden normi, joka velvoittaa valtion olemaan tunnustamatta oikeudenvastaisella teolla aikaansaatua tilaa ja olemaan kytkemättä siihen niitä oikeusvaikutuksia, joita siihen olisi muussa tapauksessa liitettävä.[10] Kansainvälinen oikeus ei tunnusta esimerkiksi kielletyllä voimankäytöllä hankittuja aluesaantoja.[8]
Kansainvälinen tuomioistuin sovelsi tunnustamattomuusperiaatetta vuonna 1971 antamassaan Etelä-Afrikan rajasotaa koskevassa neuvoa-antavassa lausunnossaan, jossa katsottiin, että Etelä-Afrikan läsnäolo Namibiassa oli laitonta ja muiden valtioiden tuli pidättäytyä kaikista sellaisista toimista, joiden voitaisiin ymmärtää merkitsevän Etelä-Afrikan läsnäolon tunnustamista. YK:n turvallisuusneuvosto on vahvistanut tunnustamattomuusperiaatteen liittyen esimerkiksi Etelä-Rhodesiaan vuosina 1966–1976, Jerusalemin liittämiseen Israelin pääkaupungiksi ja Golanin miehitykseen vuosina 1980–1981, Turkin suorittamaan Pohjois-Kyproksen miehitykseen vuonna 1983 sekä Irakin suorittamaan Kuwaitin miehitykseen vuonna 1990. Tunnustamattomuusperiaate mainitaan myös YK:n yleiskokouksen vuonna 1970 hyväksymässä valtioiden välisiä ystävällisiä suhteita koskevassa julistuksessa.[9][10]
Joskus on myös esitetty, että valtiolla olisi velvollisuus tunnustaa uusi valtio, joka täyttää valtion tosiasialliset tunnusmerkit. Tällainen "tunnustamispakko" ei kuitenkaan ole yleisesti hyväksytty.[2]
Lähteet muokkaa
- Hakapää, Kari: Uusi kansainvälinen oikeus. Helsinki: Talentum, 2010.
- Mattila, Heikki E.S. (päätoim.): Encyclopædia Iuridica Fennica VI: Kansainväliset suhteet. Helsinki: Suomalainen Lakimiesyhdistys, 1998.
Viitteet muokkaa
- ↑ Mattila (päätoim.) 1998, palsta 860
- ↑ a b Hakapää 2010, s. 80
- ↑ Hakapää 2010, s. 81–82
- ↑ Hakapää 2010, s. 83
- ↑ Mattila (päätoim.) 1998, palsta 863
- ↑ Hakapää 2010, s. 84–85
- ↑ Mattila (päätoim.) 1998, palsta 862
- ↑ a b Hakapää 2010, s. 90
- ↑ a b Hakapää 2010, s. 89
- ↑ a b Mattila (päätoim.) 1998, palsta 859