Wikipedia

Curium

alkuaine

Amerikium ← Curium → Berkelium
Gd
↑
Cm
↓
-  
 
 


Yleistä
Nimi Curium
Tunnus Cm
Järjestysluku 96
Luokka aktinoidi
Lohko f-lohko
Ryhmä -
Jakso 7
Tiheys13,5 · 103 kg/m3
Värihopeanvalkoinen
Löytövuosi, löytäjä 1944, Glenn T. Seaborg, R. A. James, L. O. Morgan ja A. Ghiorso
Atomiominaisuudet
Atomipaino (Ar)(247)
Atomisäde, mitattu (laskennallinen)174,3 pm[1] pm
Orbitaalirakenne[Rn] 5f76d17s2
Elektroneja elektronikuorilla 2, 8, 18, 32, 25, 9, 2
Hapetusluvut+III, +IV
Kiderakenneheksagonaalinen tiivispakkaus
Fysikaaliset ominaisuudet
Olomuoto kiinteä
Sulamispiste1 613 K (1 340 °C)
Kiehumispiste3 383 K (3 110 °C)
Sulamislämpö13,85 kJ/mol[1] kJ/mol
Muuta
Elektronegatiivisuus1,3 (Paulingin asteikko)
Ominaislämpökapasiteetti luotettavaa dataa ei saatavissa kJ/(kg K)
Sähkönjohtavuus1,25 µΩ·m S/m
CAS-numero7440-51-9
Tiedot normaalilämpötilassa ja -paineessa

Curium on transuraaneihin ja aktinoideihin kuuluva keinotekoisesti valmistettu alkuaine, jonka kemiallinen merkki on Cm (lat. curium) ja järjestysluku 96. Curium on erittäin radioaktiivinen alkuaine, jolla ei ole pysyviä isotooppeja. Se on hopeanväristä, kovaa metallia, jonka tiheys on 13,5 g/cm3.[2] Sulamispiste on 1 340 °C ja kiehumispiste 3 110 °C, mitkä ovat korkeita arvoja aktinoidille. Pysyvimmän isotoopin 247Cm puoliintumisaika on noin 15,6 miljoonaa vuotta.[3][4][5][6]

Curiumia voidaan tuottaa pommittamalla uraania tai plutoniumia neutroneilla ydinreaktoreissa. Tonni käytettyä ydinpolttoainetta sisältää noin 20 grammaa curiumia. Luonnossa sitä ei tavata. Curiumia voidaan käyttää kannettavana energianlähteenä ydinparistona, koska sen radioaktiivisuus synnyttää lämpöä. Curiumilla toimivia ydinparistoja on käytetty navigaatiopoijuissa ja avaruustutkimuksessa. Curiumin avulla valmistettua plutoniumin 238Pu-isotooppia on käytetty jopa sydämentahdistimien voimanlähteenä.[7]

Curiumia valmistivat ensimmäisenä Glenn T. Seaborg, Ralph A. James, Leon O. Morgan ja Albert Ghiorso vuonna 1944 pommittaessaan plutoniumin 239Pu-isotooppia alfahiukkasilla syklotronissa. Louis B. Werner ja Isadore Perlman valmistivat vuonna 1947 ensimmäisen kerran punnittavissa olevia määriä curiumia (40 µg epäpuhdasta 242Cm-oksidia). Vuonna 1951 onnistuttiin ensimmäisen kerran valmistamaan puhdasta metallista curiumia. Nimen curium sai Marie ja Pierre Curiesta. Vaikka curium löydettiin ennen sitä jaksollisessa järjestelmässä edeltävää amerikiumia, sen ominaisuuksista tiedetään edelleen vähemmän kuin amerikiumista. Curium on järjestysluvultaan suurin alkuaine, jota on voitu valmistaa grammamääriä.[7][8][9][10]

Fysikaaliset ominaisuudet muokkaa

 
Curiumin α-muodon kiderakenne, heksagonaalinen tiivispakkaus.

Curium on kovaa, tiheää, taottavaa, kiiltävää metallia ja väriltään hopeanvalkoista. Se muistuttaa sekä fysikaalisilta että kemiallisilta ominaisuuksiltaan gadoliniumia. Curiumin sulamispiste 1 340 °C on huomattavasti korkeampi kuin sitä edeltävien transuraanien (neptunium 637 °C, plutonium 639 °C ja amerikium 1 173 °C), mutta lähellä gadoliniumin sulamispistettä 1 312 °C.[11] Curiumin kiehumispiste on 3 110 °C.[12] Curiumin tiheys on 13,5 g/cm3, mikä on huomattavasti vähemmän kuin neptuniumilla (20,45 g/cm3) ja plutoniumilla (19,8 g/cm3), mutta suurempi kuin useimmilla muilla metalleilla.[2]

Curiumilla on kolme kiderakennetta[a], joista α-Cm on vakain huoneenlämpötilassa. Sen alkeiskoppi on heksagonaalinen tiivispakkaus (dhcp, avaruusryhmä P63/mmc, hilavakiot a = 349 pm ja c = 1133 pm[b]), joka on samanlainen kuin α-lantaanilla.[11] Paineen kasvaessa 23 gigapascalin yli, edelleen huoneenlämpötilassa, α-Cm muuttuu β-Cm-muodoksi. Tällä on pintakeskinen kuutiollinen symmetria (fcc, avaruusryhmä Fm3m) ja hilavakio a = 493 pm. Jos paine kasvaa yli 43 GPa, curium muuttuu ortorombiseksi γ-Cm (Im3m) -rakenteeksi, joka on samanlainen kuin α-uraanilla. Muita rakenteenmuutoksia ei ole havaittu 52 GPa paineeseen saakka.[11][13]

Metallinen curium on paramagneettista ja noudattaa Curien–Weissin lakia 100–550 Kelvinissä, kun magneettinen momentti on 8,07 mB. 244Cm-metallille Néelin lämpötila on 52–65 K. Neutronidiffraktiolla on saatu selville, että α-Cm järjestyy antiferromagneettisesti alle 52 K lämpötiloissa. Toisilla menetelmillä on havaittu 248Cm:n muuttuvan antiferromagneettiseksi 65 K lämpötilassa, mutta kuitenkin niin että β-Cm muuttuu ferrimagneettiseksi lähellä 200 K.[12]

Metallinen curium saa ilmassa nopeasti pinnalleen oksidikerroksen, joka voi olla aluksi CmO-oksidia muuttuen curium(III)oksidiksi Cm2O3 huoneenlämpötilassa ja edelleen CmO2-oksidiksi lämpötilan kasvaessa. Curium-metalli on alttiimpaa korroosiolle kuin sitä edeltävät aktinoidit. Tämä johtuu ainakin osittain sen radioaktiivisuuden aiheuttamasta itselämpeämisestä. Se liukenee useimpiin happoihin. Hienojakoinen curium on pyroforista.[14]

Curiumin resistiivisyys huoneenlämpötilassa on 1,25 µΩ·m, ja se kasvaa nopeasti lämpötilan noustessa.[15]

Kemialliset ominaisuudet ja yhdisteet muokkaa

Curiumionit esiintyvät liuoksissa lähes yksinomaan hapetusluvulla +III. Hapetusluvun +IV yhdisteitä ovat vain muutamat kiinteät aineet, kuten oksidi CmO2 ja fluoridi CmF4. Liuoksissa curium(IV) voi esiintyä vain erittäin hapettavissa olosuhteissa, ja se pelkistyy helposti curium(III):ksi radiolyysillä tai jo pelkän veden vaikutuksesta. Liuoksissa curium(III)-ionit ovat värittömiä tai heikosti vihertäviä, kun taas +IV-ionit ovat kellertäviä. Kokeelliset havainnot suuremmista hapetusluvuista kuin +IV ovat hyvin vähäisiä. Curiumin kemiallinen käyttäytyminen poikkeaa toriumista ja uraanista, mutta muistuttaa amerikiumia ja useita lantanoideja. Sen läheisin lantanoidianalogi on gadolinium. Curiumionit ovat Lewisin happoja ja muodostavat ioniluonteisia sidoksia.[16][17]

Curium esiintyy usein oksideinaan. Mustaa curium(IV)oksidia CmO2 syntyy curiumin hapettuessa ilman vaikutuksesta. Valkoista curium(III)oksidia Cm2O3 (sulamispiste 2270±25 °C) on valmistettu hajottamalla 244CmO2:ta 600 °C lämpötilassa ja alhaisessa paineessa.[18] Myös harvinaisempi CmO on olemassa.[19]

Curiumin halideista tunnetaan hapetusluvun +III yhdisteet CmF3, CmCl3, CmBr3 ja CmI3 sekä +IV hapetusluvun CmF4 ja useita muita monimutkaisempia fluorideja.[20] Halideista CmF4 on väriltään ruskeaa, muut valkoisia. Curiumfluoridin CmF3 sulamispiste on 1 406 °C, curiumkloridin CmCl3 695 °C ja curiumbromidin CmBr3 625 °C.[21]

Curiumoksykloridia CmOCl saadaan, kun curiumkloridi CmCl3 tai oksidi Cm2O3 reagoi vesihöyryn kanssa 500–600 °C lämpötilassa.[22] Myös ruskea oksysulfaatti Cm2O2SO4 on olemassa, samoin kuin oksysulfidi Cm2O2S, jota saadaan kun oksysulfaattia kuumennetaan 800 °C lämpötilaan vedyn ja argonin seoksessa.[23]

Curiumin hydridit tunnetaan huonosti. Curiumdihydridiä CmH2 valmistettiin ensimmäisen kerran vuonna 1970 244Cm-metallin reagoidessa vedyn kanssa 200–250 °C lämpötilassa. Myös kiderakenteeltaan trigonaalinen curiumtrihydridi CmH3 tunnetaan.[24]

Curium muodostaa binäärisiä yhdisteitä typen, fosforin, arseenin ja antimonin kanssa, kun nämä reagoivat curiumhydridin kanssa.[14] Myös curiumhydroksidi Cm(OH)3, curiumnitraatti Cm(NO3)3 ja kidevedellinen curiumoksalaatti Cm2(C2O4)3·10H2O tunnetaan. Curiumin karbidista ei ole havaintoa mutta piin kanssa curium muodostaa yhdisteet CmSi, CmSi2, Cm2Si3 ja Cm5Si3.[25]

Metallista curiumia voidaan valmistaa pelkistämällä curiumfluoridia CmF3 bariumilla tai litiumilla yli 1 300 °C lämpötilassa.[26] Toinen tapa on pelkistää curiumoksidia magnesiumilla magnesium-sinkki seoksen sulatteessa.[27]

Isotoopit muokkaa

Curiumista tunnetaan ainakin 20 isotooppia, joiden massaluvut ovat välillä 233–252. Kaikki ovat radioaktiivisia. Ainoastaan isotooppeja 242Cm, 244Cm, ja 248Cm voidaan tuottaa niin suuria määriä, että niitä voidaan käyttää kemian tutkimukseen. Lisäksi curiumilla on vähintään seitsemän isomeeria.[28][29]

Isotooppi Puoliintumisaika Hajoamistyyppi Reaktio jolla tuotetaan
233Cm 27±10 s α (20±10 %), β+ (80±10 %)
234Cm 52±9 s β+ (≈71 %), α (≈27 %), SF (≈2 %)
235Cm 5# min[c] β+ ?, α ?
236Cm 6,8±0,8 min β+ (82±2 %), α (18±2 %), SF (<0,1 %)
237Cm 20# min[c] β+ ? α (1,8 %) 237Np(6Li,6n)
238Cm 2,2±0,4 h EC (<90 %), α (3,84 %), SF (0,048 %) 239Pu(α,5n)
239Cm 2,5±0,4 h EC 239Pu(α,4n)
240Cm 27 d (α)
1,9·106 a (SF)		 α, SF 239Pu(α,3n)
241Cm 32,8 d EC (99,0 %), α (1,0 %) 239Pu(α,2n)
242Cm 162,8 d (α)
7,0·106 a (SF)		 α, SF 239Pu(α,n)
242Am tytärydin
243Cm 29,1 a α (99,76 %), EC (0,24 %) 242Cm(n,γ)
244Cm 18,10 a (α)
2,3·107 a (SF)		 α, SF useita neutronisieppauksia
244Am tytärydin
245Cm 8 250 a α useita neutronisieppauksia
246Cm 4 706 a (α)
1,8·107 a (SF)		 α, SF useita neutronisieppauksia
247Cm 1,56·107 a α useita neutronisieppauksia
247mCm 26,3 µs IT
248Cm 3,48·105 a α (91,61 %), SF (8,39 %) useita neutronisieppauksia
249Cm 64,15 min β- 248Cm(n,γ)
249mCm 23 µs α
250Cm 8 300# a[c] SF (≈74 %), α (≈18 %), β- (≈8 %) useita neutronisieppauksia
251Cm 16,8 min β- 250Cm(n,γ)
252Cm 1# min (<2d)[c] β-

Lähde:[29][3]

Kriittinen massa muokkaa

Curiumin isotoopeille on kirjallisuudessa esitetty varsin pieniä kriittisiä massoja:[30]

Isotooppi 242Cm 243Cm 244Cm 245Cm 246Cm 247Cm 248Cm 250Cm
kriittinen massa, kg 25 7,5 33 6,8 39 7 40,4 23,5

Taulukossa on curiumin isotooppien kriittisiä massoja pallomaiselle kappaleelle, ilman neutronimoderaattoria tai -heijastinta. Metallisella heijastimella (30 cm terästä), parittomien isotooppien kriittiset massat ovat noin 3–4 kg. Kun heijastimena on vesi (paksuus ~20–30 cm), kriittinen massa voi olla niinkin pieni kuin 59 grammaa 245Cm:lle, 155 grammaa 243Cm:lle ja 1 550 grammaa 247Cm isotoopille.[30] Jos 245Cm- ja 247Cm-isotoopeilla on todellakin näin pieni kriittinen massa, niitä voitaisiin teoriassa käyttää kannettavissa ydinaseissa plutoniumin tai uraanin sijasta, mutta tällaisista ei ole julkista tietoa saatavilla. 243Cm ei sovellu ydinaseeseen, koska sillä on lyhyt puoliintumisaika ja sen voimakas α-säteily aiheuttaa ylikuumenemista. Näissä luvuissa on kuitenkin merkittävää epätarkkuutta. Kriittisten massojen virherajat ovat yleensä noin 20 %. Joissakin tutkimuksissa on 242Cm- ja 246Cm-nuklidien kriittisiksi massoiksi arvioitu 371 kg ja 70,1 kg.[31]

Käyttö muokkaa

 
Mars Exploration Rover Spirit -tutkimusmönkijän alfahiukkasröntgenspektrometri.

Vaikka curiumia voitaisiin teoriassa käyttää ydinpolttoaineena, niin ei kuitenkaan tehdä sen huonon saatavuuden ja korkean hinnan takia. Curiumin isotooppeja 242Cm ja 244Cm on tutkittu käytettäviksi kannettavana energianlähteenä avaruustekniikassa ja lääketieteessä, koska ne voivat synnyttää lämpöenergiaa peräti 122 wattia (242Cm) ja 2,8 wattia (244Cm) grammaa kohti.[28] Isotooppi 243Cm, jonka puoliintumisaika on noin 30 vuotta, voisi myös soveltua tähän, sillä se tuottaa lämpöä ~1,6 W/g, mutta sen hajoamistuotteet säteilevät voimakasta beeta- ja gammasäteilyä. Eniten lämpöä tuottavan 242Cm-isotoopin haitta taas on korkea hinta, noin 2 000 Yhdysvaltain dollaria grammaa kohden[32], minkä takia sitä ei ole tähän tarkoitukseen juurikaan käytetty. Vaikka 244Cm on α-säteilijä, se hajoaa myös spontaanilla fissiolla tuottaen suuren määrän neutroneita ja gammasäteilyä. Verrattuna 238Pu-isotooppia käyttävään radioisotooppiseen termosähkögeneraattoriin, 244Cm emittoi 500 kertaisesti neutroneja ja sen gammasäteily vaatii 20 kertaa paksumman säteilysuojauksen (noin 2 tuumaa lyijyä 1 kW voimanlähteelle, verrattuna 0,1 tuumaa vastaavalle 238Pu-paristolle). Säteilyltä suojaaminen sekä curiumin kalleus ja valmistamisen hankaluus rajoittavat sen käyttöä voimanlähteenä.[32]

Lupaavin sovellus 242Cm-isotoopille on tuottaa siitä plutoniumin isotooppia 238Pu, joka soveltuu paremmin ydinparistoihin. 238Pu:ta on käytetty jopa sydämentahdistimien voimanlähteenä.[33] Curiumia pommittamalla voidaan tuottaa myös sitä raskaampia alkuaineita. Esimerkiksi törmäyttämällä 248Cm kohtiota hapella tai magnesiumilla voidaan tuottaa transaktinoidi seaborgiumin isotooppia (265Sg) tai hassiumia (269Hs ja 270Hs).[34]

Curiumia on käytetty alfahiukkasten lähteenä avaruusluotainten röntgenspektrometreissä ainakin Sojourner-, Spirit-, Opportunity- ja Curiosity-Mars-mönkijöissä ja komeetta 67P/Tšurjumov–Gerasimenkolle laskeutuneessa Philae-sondissa.[35]

Curium ympäristössä muokkaa

Curiumia ei esiinny luonnossa maapallolla, muuta kuin ihmisen toiminnan seurauksena. Maailmankaikkeudessa curiumia syntyy supernovien r-prosessissa ja pienemmissä "kilonovissa" neutronitähtien sulautuessa yhteen. On todisteita että curiumia oli maapallolla aurinkokunnan syntyessä, mutta koska aikaa on kulunut jo noin 290 curiumin pitkäikäisimmän isotoopin 247Cm puoliintumisaikaa, kaikki olemassa ollut curium on jo hajonnut.[36][37]

Isotooppi 242Cm on merkittävä transuraani ydinaseen tai ydinonnettomuuden aiheuttamassa radioaktiivisessa laskeumassa. Koska sen puoliintumisaika on vain 163 päivää, se kuitenkin häviää jo muutamassa vuodessa. Tästä johtuen maapallolla ei ole enää tätä nuklidia ydinkokeiden tai Tšernobylin ydinvoimalaonnettomuuden jäljiltä. Ydinlaskeumassa on myös pysyvämpää isotooppia 244Cm, mutta sen määrät ovat vähäisiä.[38]

Curiumia on käytetyssä ydinpolttoaineessa, jossa sen pitkäikäisemmät isotoopit 245Cm ja 246Cm (puoliintumisajat tuhansia vuosia) osaltaan vaikeuttavat ydinjätteen loppusijoitusta.[38]

Ympäristössä curium ei liukene juurikaan veteen, mutta kiinnittyy tiukasti maaperän hiukkasiin.[39]

Haitallisuus muokkaa

Kaikki curiumin isotoopit, etenkin alfahajoavat isotoopit, joiden puoliintumisaika on lyhyt, ovat vaarallisia organismeille elimistöön päästessään. 243Cm, 245Cm, 247Cm ja 250Cm on luokiteltu myös ulkoisesti vaarallisiksi ihmisille. Lisäksi jotkut curiumin hajoamistuotteet ovat vaarallisia korkean beeta- tai gammasäteilynsä vuoksi. Laboratoriossa kaikki makroskooppisten määrien käsittely tehdään aina eristetyssä kaapissa.[39]

Curiumia on helpompi saada elimistöön hengittämällä kuin suun kautta nautittuna, koska vain 0,05 % ruuan mukana tulleesta curiumista jää elimistöön. Noin 45 % curiumista, joka on päässyt verenkiertoon, kerääntyy maksaan, 45 % jää luihin ja lopuista 10 %:sta suurin osa poistuu ulosteen mukana. Biologinen puoliintumisaika luustossa on 50 vuotta, maksassa 20 vuotta. Elimistössä curium aiheuttaa syöpää.[39]

Huomautukset muokkaa

  1. ↑ Näistä kolmesta curiumin rakenteesta käytetään joskus myös merkintöjä Cm I, II ja III.
  2. ↑ Nämä hilavakiot 244Cm isotoopille.[11]
  3. ↑ a b c d Ennustettu arvo, ei kokeellista havaintoa.

Lähteet muokkaa

  • Lumetta, Gregg J. et al.: ”luku 9”, Curium, s. 1397–1443. Teoksessa: Morss, Lester R. et al. (toim.) The Chemistry of the Actinide and Transactinide Elements, 3. painos. Dordrecht: Springer, 2006. ISBN 1402035985. Teoksen verkkoversio (PDF). (englanniksi)
  • Lehto, Jukka & Hou, Xiaolin: Chemistry and Analysis of Radionuclides. Weinheim: Wiley-VCH, 2011. ISBN 978-3-5276-3302-9. Kirja Googlen teoshaussa. (englanniksi)

Viitteet muokkaa

  1. ↑ a b Lumetta et al. s. 1403
  2. ↑ a b Lumetta et al. s. 1403, 1410
  3. ↑ a b Lumetta et al. s. 1399
  4. ↑ Curium Properties americanelements.com. Viitattu 3.11.2016. (englanniksi)
  5. ↑ Curium element facts Chemicool. Viitattu 3.11.2016. (englanniksi)
  6. ↑ Curium 3rd1000.com. Viitattu 3.11.2016. (englanniksi)
  7. ↑ a b Marko Hamilo: Marie Curie, aina ensimmäinen nainen 20.9.2005. Helsingin Sanomat (alkuainesarjan artikkeli curiumista). Arkistoitu . Viitattu 22.11.2015.
  8. ↑ Lumetta et al. s. 1397
  9. ↑ Werner, L. B. & Perlman, I.: First Isolation of Curium. Journal of the American Chemical Society, 1951, 73. vsk, nro 1, s. 5215–5217. American Chemical Society. Artikkelin verkkoversio. Viitattu 30.11.2016. (englanniksi)
  10. ↑ Seaborg, Glenn T. & Asaro, Frank: Isadore Perlman (1915-1991): A Biographical Memoir (pdf) 1998. National Academies Press. Viitattu 9.1.2019. (englanniksi)
  11. ↑ a b c d Lumetta et al. s. 1410
  12. ↑ a b Lumetta et al. s. 1411
  13. ↑ Benedict, U. & Haire, R. G. & Peterson, J. R. et al.: Delocalisation of 5f electrons in curium metal under high pressure. Journal of Physics F: Metal Physics, 1985, 15. vsk, nro 2. IOP Publishing. Artikkelin verkkoversio. Viitattu 4.2.2017. (englanniksi)
  14. ↑ a b Lumetta et al. s. 1412
  15. ↑ Schenkel, R.: The electrical resistivity of 244Cm metal. Solid State Communications, 1977, 23. vsk, nro 6, s. 389–392. Elsevier. Artikkelin verkkoversio. Viitattu 8.11.2016. (englanniksi)
  16. ↑ Lumetta et al. s. 1416
  17. ↑ Lehto & Hou s. 304
  18. ↑ Lumetta et al. s. 1419–1421
  19. ↑ Lumetta et al. s. 1412, 1420
  20. ↑ Lumetta et al. s. 1417
  21. ↑ Greenwood, N. N. & Earnshaw, A.: Chemistry of the Elements, s. 1270. 2. painos. Oxford: Elsevier Ltd, 1997. ISBN 978-0-7506-3365-9. Kirja Googlen teoshaussa. (englanniksi)
  22. ↑ Lumetta et al. s. 1418
  23. ↑ Lumetta et al. s. 1420
  24. ↑ Lumetta et al. s. 1415–1417
  25. ↑ Lumetta et al. s. 1421–1422
  26. ↑ Lumetta et al. s. 1411–1412
  27. ↑ Eubanks, I. D. & Thompson, M. C.: Preparation of Curium Metal. Inorganic and Nuclear Chemistry Letters, maaliskuu 1969, 5. vsk, nro 3, s. 187–191. doi:10.1016/0020-1650(69)80221-7. (englanniksi)
  28. ↑ a b Lumetta et al. s. 1398
  29. ↑ a b Audi, G. et al.: The NUBASE2016 evaluation of nuclear properties. Chinese Physics C, 2017, 41. vsk, nro 3, s. 030001-1-030001-138. IOP Publishing. doi:10.1088/1674-1137/41/3/030001. Artikkelin verkkoversio (pdf). Viitattu 9.12.2018. (englanniksi) (Arkistoitu – Internet Archive)
  30. ↑ a b Evaluation of nuclear criticality safety data and limits for actinides in transport (pdf) Institut de Radioprotection et de Sûreté Nucléaire. Viitattu 25.11.2016. (englanniksi)
  31. ↑ Okundo, H. & Kawasaki, H.: Critical and Subcritical Mass Calculations of Curium-243 to -247 Based on JENDL-3.2 for Revision of ANSI/ANS-8.15. Journal of Nuclear Science and Technology, 2002, 39. vsk, nro 10, s. 1072–1085. Artikkelin verkkoversio. Viitattu 29.11.2016. (englanniksi)
  32. ↑ a b G.L. Kulcinski: Basic elements of static RTGs (pdf) (NEEP 602 Course Notes, Nuclear Power in Space) 2000. University of Wisconsin Fusion Technology Institute. Arkistoitu 15.2.2013. Viitattu 3.11.2016. (englanniksi)
  33. ↑ David Prutchi: Nuclear Pacemakers (pdf) prutchi.com. Arkistoitu 13.3.2017. Viitattu 25.11.2016. (englanniksi)
  34. ↑ Holleman, Arnold F. & Wiberg, Nils (2007) Lehrbuch der Anorganischen Chemie, 102. painos, de Gruyter, Berliini, ISBN 978-3-11-017770-1, s. 1980–1981
  35. ↑ Alpha Particle X-Ray Spectrometer (APXS) NASA. Viitattu 21.11.2016. (englanniksi)
  36. ↑ Brennecka, G. A.; Weyer, S.; Wadhwa, M.; Janney, P. E.; Zipfel, J. & Anbar, A. D.: 238U/235U Variations in Meteorites: Extant 247Cm and Implications for Pb-Pb Dating. Science, 22.1.2010, 327. vsk, nro 5964, s. 449-451. doi:10.1126/science.1180871. Artikkelin verkkoversio. Viitattu 15.1.2019. (englanniksi)
  37. ↑ Thornton, Brett F. & Burdette, Shawn C.: Neutron stardust and the elements of Earth. Nature Chemistry, 14.12.2018, 11. vsk, nro 1, s. 4-10. doi:10.1038/s41557-018-0190-9. Artikkelin verkkoversio. Viitattu 15.1.2019. (englanniksi)
  38. ↑ a b Lehto & Hou s. 303
  39. ↑ a b c Radiological and Chemical Fact Sheets to Support Health Risk Analyses for Contaminated Areas (pdf) maaliskuu 2007. Argonne National Laboratory. Arkistoitu 9.8.2017. Viitattu 8.11.2016. (englanniksi)

Aiheesta muualla muokkaa

 
Commons
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Curium.
 
Wikisanakirja
Wikisanakirjassa on tähän liittyvä sananselitys: curium.
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Curium&oldid=22264985”