Claudio Ranieri

Claudio Ranieri (s. 20. lokakuuta 1951) on italialainen jalkapallovalmentaja ja entinen puolustaja. Tammikuusta 2023 lähtien hän on toiminut Cagliari Calcion päävalmentajana.

Claudio Ranieri

Henkilötiedot
Koko nimi	Claudio Ranieri
Syntymäaika	20. lokakuuta 1951
Syntymäpaikka	Rooma, Italia
Pelipaikka	puolustaja
Pituus	182 cm
Seura
Seura	Cagliari
Tehtävä	päävalmentaja
Seurat
Vuodet	Seura	O	(M)
1973–1974	Roma	6	(0)
1974–1982	Catanzaro	225	(8)
1982–1984	Catania	92	(1)
1984–1986	Palermo	40	(0)
Valmennusura
1986–1987	Vigor Lamezia
1987–1988	Puteolana
1988–1991	Cagliari
1991–1993	Napoli
1993–1997	Fiorentina
1997–1999	Valencia
1999–2000	Atlético Madrid
2000–2004	Chelsea
2004–2005	Valencia
2007	Parma
2007–2009	Juventus
2009–2011	Roma
2011–2012	Internazionale
2012–2014	Monaco
2014	Kreikka
2015–2017	Leicester City
2017–2018	Nantes
2018–2019	Fulham
2019	Roma
2019–2021	Sampdoria
2021–2022	Watford
2023–	Cagliari
Seurajoukkueuran tilastot kattavat vain kansalliset sarjat.

Pitkän valmennusuran tehnyt Ranieri muistetaan erityisesti Leicester Cityn luotsaamisesta sensaatiomaisesti Englannin Valioliigan mestariksi kaudella 2015–2016.

Ura pelaajana

Ranieri aloitti ammattilaisuransa AS Romassa 1973. Roman aika jäi yhteen kauteen, kun peliaikaa ei Nils Liedholmin alaisuudessa herunut. Hän siirtyi 1974 FC Catanzaroon, jota edusti kaikkiaan kahdeksan kautta ja pelasi joukkueen paidassa 225 ottelua. Hän pelasi myös Calcio Cataniassa ja US Città di Palermossa ennen kuin lopetti pelaajauransa 1986.

Ura valmentajana

Peliuransa jälkeen Ranieri siirtyi valmentajaksi aloittaen pienen Campania Puteolanan peräsimessä 1987. Hän siirtyi Cagliari Calcioon 1988 nousten sardinialaisseuran luotsina maineeseen Italiassa. Hän nosti seuran kolmessa vuodessa Serie C1:stä aina Serie A:han saakka.

1991 Ranieri siirtyi SSC Napolin päävalmentajaksi. Menestystä ei tullut Diego Maradonan lähdön jälkeen toivotulla tavalla, ja Ranierin suurimmaksi saavutukseksi jäi Gianfranco Zolan tuominen onnistuneesti Maradonan tontille.

1993 Ranieri siirtyi ACF Fiorentinan peräsimeen. Hän johdatti firenzeläiset Serie A -nousuun heti ensimmäisellä kaudellaan. 1996 Fiorentina voitti Ranierin johdolla sekä Coppa Italian että Italian supercupin.

1997 Ranieri siirtyi Fiorentinasta Valencia CF:n päävalmentajaksi. Ranierin johdolla Valencia voitti Copa del Reyn 1999 ja joukkue pelasi myös Mestarien liigassa. Valenciassa suosittu Ranieri nosti huipulle nuoria lahjakkuuksia kuten Gaizka Mendietan, Miguel Angel Angulon ja David Albeldan. Lisäksi Ranierin aikana Valenciaan hankittiin sittemmin suurta suosiota nauttineet Santiago Cañizares Real Madridista ja Claudio López Racing Club de Avellanedasta.

Kaudeksi 1999–2000 Ranieri siirtyi Atlético Madridin peräsimeen, mutta tulokset eivät tyydyttäneet puheenjohtaja Jesus Giliä, ja Ranieri sai potkut.

Syyskuussa 2000 Ranieri korvasi maanmiehensä Gianluca Viallin lontoolaisseura Chelsean luotsina. Vain auttavasti englantia puhunut Ranieri joutui alkuaikoinaan taistelemaan kielivaikeuksien kautta, mutta espanjaa ja italiaa puhuneiden seuratovereiden avulla Ranieri sai viestinsä perille.

Ensimmäisellä kaudellaan Ranieri luotsasi Chelsean Valioliigassa kuudenneksi. Kesällä 2001 Ranieri uudisti joukkuetta rajusti myyden mm. fanien rakastaman Dennis Wisen ja hankkimalla seuraan mm. William Gallas'n, Emmanuel Petit'n, Boudewijn Zendenin Frank Lampardin isolla rahalla. Panostukset eivät tuottaneet aivan toivottua tulosta, sillä sijoitus oli liigassa taas kuudes eikä FA Cupin finaalistakaan irronnut voittoa.

Kaudella 2002–03 Chelsea pääsi jo lähemmäksi liigakärkeä ja selvisi Mestarien liigaan. Roman Abramovitšin tultua seuran omistajaksi 2003 Ranieri sai käyttöönsä suuren siirtobudjetin. Italialaisluotsi oli kovassa puristuksessa, kun hänen paikalleen asetettiin jo Sven-Göran Erikssonia.

Kesällä 2003 Ranieri käytti siirtomarkkinoilla 120 miljoonaa puntaa hankkien mm. Damien Duffin, Juan Sebastián Verónin ja Hernan Crespon. Kaudella 2003–04 Chelsea sijoittui Valioliigassa toiseksi ja keräsi enemmän pisteitä kuin koskaan aikaisemmin. Uusi omistaja Abramovitš kuitenkin erotti italialaisen toukokuussa 2004 nostaen portugalilaisen José Mourinhon hänen paikalleen.

Chelsea-potkujen jälkeen Ranieri palasi Valenciaan kesällä 2004. Hän tuli seuraan Rafael Benítezin menestyskauden jälkeen ja odotukset olivat korkealla. Ranieri hankki seuraan maanmiehiään kovin odotuksin. Marco Di Vaio, Stefano Fiore, Bernardo Corradi ja Emiliano Morretti eivät kuitenkaan onnistuneet sopeutumaan Espanjaan ja Valencian hyvä alku taittui lokakuussa kun joukkue voitti vain yhden seitsemästä ottelusta. Kun Internazionale rökitti Valenciaa Mestarien liigassa, tuli mitta Valencian johtoportaassa täyteen ja Ranieri sai potkut helmikuussa 2005.

Ranieri palasi valmennustehtäviin Valencia-potkujen jälkeen vasta helmikuussa 2007, kun Parma FC palkkasi hänet erotetun Stefano Piolin paikalle. Ranierin johdolla Parma onnistui välttämään putoamisen Serie A:sta ja kauden jälkeen hänelle sateli tarjouksia eri puolelta Eurooppaa.

Kesäkuussa 2007 hän teki kolmivuotisen sopimuksen Juventuksen kanssa Didier Deschampsin erottua tehtävistä. Ranierin johdolla Vanha Rouva lähti tavoittelemaan paikkaa Serie A:n mestaruuskamppailussa. Ensimmäinen kausi päättyi kolmanteen sijaan ja eroa mestari-Interiin kertyi peräti 13 pistettä. Kaudella 2008/09 tulokset eivät myöskään olleet odotettuja ja loppukauden seitsemän ottelun voitoton putki koitui Ranierin kohtaloksi. Hän sai potkut tehtävistään 18. toukokuuta 2009.

Ranieri palasi Serie A:han kaudella 2009–2010, kun hänet nimettiin syyskuun alussa Luciano Spallettin korvaajaksi AS Roman valmentajaksi. Ranierin johdolla Roma nousi ahdingosta aina mestaruuskamppailuun saakka. Hyvät otteet näkyivät myös Coppa Italiassa, jossa Roma eteni finaaliin, mutta taipui Internazionalelle. Serie A:ssa mestaruusmahdollisuudet elivät päätöskierrokselle saakka, mutta lopulta Roman upeaan nousuun piiskanneen Ranierin oli tyydyttävä kakkossijaan kahden pisteen erolla Internazionaleen. Kausi 2010–2011 meni Romalta pahasti alakanttiin, ja Rainieri erosi helmikuussa 2011. Roma oli Seria A:ssa vasta kahdeksantena, ja joukkue kärsi ennen Ranierin eroa Mestarien liigan neljännesvälierissä tappion Šah’tar Donetskia vastaan.

Syyskuussa 2011 Ranierista tuli Internazionalen uusi päävalmentaja. Ranierin johdolla Internazionale ei saavuttanut odotettua tulostasoa ja vajosi kauden kuluessa kauas Mestarien liigaan oikeuttavista sijoituksista Serie A:ssa. Lopulta Ranieri ja Internazionale purkivat sopimuksensa maaliskuun lopulla 2012 seuran majaillessa kahdeksantena, 10 pistettä Mestarien liigan karsintoihin oikeuttavasta kolmannesta sijasta.

Toukokuun lopussa 2012 Ranieri allekirjoitti kaksivuotisen sopimuksen Ranskan Ligue 2:ssa pelaavan AS Monacon kanssa. Ranierin johdolla paluuta huipulle tavoitteleva Monaco voitti Ligue 2:n mestaruuden 2012/13 ja palasi kauden tauon jälkeen pääsarjatasolle. Ranierin johdolla Monaco nousi heti kaudella 2013/14 kärkitaisteluun Ranskan liigassa. Paineet olivat myös kovat, sillä seura oli käyttänyt satoja miljoonia euroja pelaajahankintoihin. Ranierin alaisuudessa hankinnoista Falcão epäonnistui pahoin, mutta nuoret pelaajat kuten Emmanuelle Rivière ja Laywin Kurzawa pelasivat hyvin. Suurin yksittäinen pettymys Ranierin joukkueelle koitui Coupe de Francen välierissä, kun Monaco hävisi En Avant de Guingampille 3–1 ja putosi finaalista. Toukokuun alussa 2014 Monaco ilmoitti, ettei Ranieri jatka seuran päävalmentajana kauden jälkeen.

Heinäkuussa 2014 Ranierista tuli Kreikan jalkapallomaajoukkueen päävalmentaja kaksivuotisella sopimuksella. Ranierin pesti jäi lopulta muutaman kuukauden mittaiseksi, sillä yksi tasapelipiste Suomea vastaan neljästä ensimmäisestä EM2016-karsintaotteluista johti potkuihin marraskuun puolivälissä. Viimeinen niitti Kreikan jalkapalloliitolle oli 0–1 tappio Färsaarille.

Heinäkuussa 2015 hänestä tuli jalkapalloseura Leicester Cityn päävalmentaja. Joukkue pelasi italialaisvalmentajan alaisuudessa tehokkaasti ja kurinalaisesti. Joukkue nousi syksyn hyvillä esityksillä yllättäen mukaan Englannin Valioliigan kärkitaisteluun. Jamie Vardy ja Riyad Mahrez tahdittivat menestystä, kun Leicester otti voittoja voittojen perään. Seuran historiallinen mestaruus varmistui lopulta kaksi kierrosta ennen Valioliigan päätöstä, kun Leicester pelasi 1–1 tasapelin Manchester Unitedin kanssa ja ainoa uhkaaja Tottenham jäi tasapeliin Chelsean kanssa. Ranieri palkittiin menestyksestään Italian jalkapalloliiton jakamalla Enzo Bearzot -palkinnolla toukokuussa 2016. Hänet valittiin myös Valioliigan parhaaksi valmentajaksi ja palkittiin myös Englannin liigavalmentajien yhdistyksen (LMA) vuoden valmentaja -palkinnolla.

Kausi 2016/17 sujui yllätysmestarilta heikosti. Edelliskauden menestys oli kaukainen muisto, eikä Leicester onnistunut kääntämään tasaisia otteluita edukseen mestaruuskauden tavoin. Kotikentällä Ranieri sai kuitenkin luotsattua seuran muutamaan voittoon, mutta lähinnä ennakolta heikompia vastustajia vastaan. Ranierin johdolla ainoa voitto suurseuroista tuli kotikentällä Manchester Cityä vastaan 10. joulukuuta. Vuoden vaihduttua Leicesterin syöksykierre syveni, eikä joukkue voittanut ainoatakaan vuoden 2017 pelaamaansa Valioliiga-ottelua Ranierin alaisuudessa. FA Cupissa seuran tie katkesi 5. kierroksen shokkitappioon Millwallille helmikuussa 2017. Mestarien liigassa Leicesterillä kulki paremmin ja historiansa ensimmäistä kertaa kilpailussa esiintynyt seura voitti alkulohkonsa häviten vain yhden ottelun. Pudotuspeleissä Leicester sai vastaansa Sevillan, jolle hävisi ensimmäisen osaottelun vieraissa 2–1. Leicesterin seurajohto erotti Ranierin seurasta 23. helmikuuta 2017, kun se oli yhden pisteen yläpuolella putoamisrajasta. Ranierin potkut aiheuttivat runsaasti keskustelua niin mediassa kuin jalkapallopiireissäkin. José Mourinho piti Ranierin potkuja tyrmistyttävinä ja esitti, että potkujen sijaan Leicester Cityn pitäisi potkujen sijaan nimetä stadion italialaisvalmentajan mukaan.

Kesäkuussa 2017 Ranskan liigan FC Nantes ilmoitti palkanneensa Ranierin päävalmentajakseen. 65-vuotiaan italalaisen valmennuspesti vaati liigan erityisen hyväksynnän, sillä sääntöjen mukaan liigaseura ei voi palkata päävalmentajaksi 65 vuotta täyttänyttä henkilöä. Ranierin johdolla Nantes hävisi kaksi kauden ensimmäistä otteluaan, mutta pääsi sen jälkeen parempaan vireeseen ja kipusi kahdeksan tappiottoman ottelun myötä kärjen tuntumaan. Nantes oli sarjassa pitkään viidentenä, mutta putosi talvitauon jälkeisten tappioiden ja tasapelien myötä sijalle 10. Seura ilmoitti ennen kauden viimeistä ottelua, ettei Ranieri jatka seuran päävalmentajana kauden jälkeen.

Marraskuun puolivälissä 2018 Ranieri palasi Englannin Valioliigaan valmentamaan, kun hänestä tuli liigajumboksi juuttuneen Fulhamin päävalmentaja. Hän sai potkut helmikuussa 2019.

Maaliskuun alussa 2019 Ranieri palasi Serie A -seura AS Roman päävalmentajaksi kauden loppuun ulottuvalla sopimuksella. Ranierin johdolla Roma pelasi vaihtelevan loppukauden häviten vain kaksi ottelua, mutta tasapelejä kertyi neljä. Roma sijoittui kuudenneksi jäi kolme pistettä Mestarien liigaan oikeuttavasta neljännestä sijasta. Ranierin pesti päättyi kauden jälkeen.

Lokakuussa 2019 Ranieri teki kesään 2021 ulottuvan sopimuksen Serie A:n jumboksi vajonneen UC Sampdorian kanssa. Ranierin johdolla Sampdoria sijoittui lopulta kauden päätteeksi sijalle 15 ja säilytti paikkansa pääarjassa. Kaudella 2020/21 Ranieri luotsasi seuran yhdeksänneksi. Hän jätti seuran kauden jälkeen sopimuksensa umpeuduttua.

Tammikuun alussa 2023 Ranieri palasi Cagliarin päävalmentajaksi yli 30 vuoden tauon jälkeen.

Saavutukset

Pelaajana

Palermo

• Serie C1: 1984–85

Valmentajana

Cagliari

• Serie C1: 1988–89
• Coppa Italia (Serie C-sarja): 1988–89

Fiorentina

• Serie B: 1993–94
• Coppa Italia: 1995–96
• Italian supercup: 1996

Valencia

• Copa del Rey: 1998–99
• UEFA Intertoto Cup: 1998
• UEFA Super Cup: 2004

Monaco

• Ligue 2: 2012–13

Leicester

• Valioliigan mestaruus: 2015–16

Henkilökohtaiset

• Italian paras valmentaja (Enzo Bearzot-palkinto): 2016'
• Englannin Valioliigan paras valmentaja: 2015/16
• LMA:n vuoden valmentaja: 2016
• FIFA:n vuoden valmentaja: 2016

Lähteet

Edeltäjä: Massimiliano Allegri

Enzo Bearzot-palkinto 2016

Seuraaja: Maurizio Sarri

Edeltäjä: Eddie Howe

LMA:n vuoden valmentaja 2016

Seuraaja: Antonio Conte

Edeltäjä: José Mourinho

Englannin Valioliigan kauden valmentaja 2015/16

Seuraaja: Antonio Conte

Edeltäjä: Luis Enrique

FIFA:n vuoden valmentaja 2016

Seuraaja: Zinédine Zidane

Edeltäjä: Alberto Bigon

SSC Napolin päävalmentaja 1991–1993

Seuraaja: Ottavio Bianchi

Edeltäjä: Luciano Chiarugi

ACF Fiorentinan päävalmentaja 1993–1997

Seuraaja: Alberto Malesani

Edeltäjä: Jorge Valdano Rafael Benítez

Valencian päävalmentaja 1997–1999 2004–2005

Seuraaja: Héctor Cúper Quique Sánchez Flores

Edeltäjä: Arrigo Sacchi

Atlético Madridin päävalmentaja 1999–2000

Seuraaja: Radomir Antić

Edeltäjä: Gianluca Vialli

Chelsea FC:n päävalmentaja 2000–2004

Seuraaja: José Mourinho

Edeltäjä: Stefano Pioli

Parman päävalmentaja 2–5/2007

Seuraaja: Domenico Di Carlo

Edeltäjä: Didier Deschamps

Juventuksen päävalmentaja 2007–5/2009

Seuraaja: Ciro Ferrara

Edeltäjä: Luciano Spalletti Eusebio Di Francesco

AS Roman päävalmentaja 9/2009–2/2011 3–6/2019

Seuraaja: Vincenzo Montella Paulo Fonseca

Edeltäjä: Marco Simone

AS Monacon päävalmentaja 2012–2014

Seuraaja: Leonardo Jardim

Edeltäjä: Fernando Santos

Kreikan jalkapallomaajoukkueen päävalmentaja 7–11/2014

Seuraaja: Sergio Markarián

Edeltäjä: Nigel Pearson

Leicester Cityn päävalmentaja 2015–2/2017

Seuraaja: Craig Shakespeare

Edeltäjä: Sérgio Conceição

FC Nantes'n päävalmentaja 2017–2018

Seuraaja: Miguel Cardoso

Edeltäjä: Slaviša Jokanović

Fulhamin päävalmentaja 11/2018–2/2019

Seuraaja: Scott Parker

Edeltäjä: Eusebio Di Francesco

UC Sampdorian päävalmentaja 10/2019–2021

Seuraaja: Roberto D'Aversa

Internazionalen päävalmentajat

• Fossati (1909–1915)
• Resegotti (1920–1922)
• Spottiswood (1922–1924)
• Scheidler (1924–1926)
• Weisz (1926–1928)
• Viola (1928–1929)
• Weisz (1929–1931)
• Tóth (1931–1932)
• Weisz (1932–1934)
• Feldmann (1934–1936)
• Carraro (1936)
• Castellazzi (1936–1938)
• Cargnelli (1938–1940)
• Peruchetti (1940)
• Zamberletti (1941)
• Fiorentini (1941–1942)
• Ferrari (1942–1945)
• Carcano (1945–1946)
• Nutrizio (1946)
• Meazza (1947–1948)
• Carcano (1948)
• Astley (1948)
• Cappelli (1949–1950)
• Olivieri (1950–1952)
• Foni (1952–1955)
• Campatelli (1955)
• Meazza (1955–1956)
• Carver (1957–1958)
• Bigogno (1958)
• Campatelli (1959–1960)
• Achilli (1960)
• Cappelli (1960)
• Hel. Herrera (1960–1968)
• Foni (1968–1969)
• Her. Herrera (1969–1970)
• Invernizzi (1970–1973)
• Masiero (1973)
• Hel. Herrera (1973)
• Masiero (1974)
• Suárez (1974–1975)
• Chiappella (1976–1977)
• Bersellini (1977–1982)
• Marchesi (1982–1983)
• Radice (1983–1984)
• Castagner (1984–1985)
• Corso (1985–1986)
• Trapattoni (1986–1991)
• Orrico (1991–1992)
• Suárez (1992)
• Bagnoli (1992–1994)
• Marini (1994)
• Bianchi (1994–1995)
• Suárez (1995)
• Hodgson (1995–1997)
• Castellini (1997)
• Simoni (1997–1998)
• Lucescu (1998–1999)
• Castellini (1999)
• Hodgson (1999)
• Lippi (1999–2000)
• Tardelli (2000–2001)
• Cúper (2001–2003)
• Verdelli (2003)
• Zaccheroni (2003–2004)
• Mancini (2004–2008)
• Mourinho (2008–2010)
• Benítez (2010)
• Leonardo (2010–2011)
• Gasperini (2011)
• Ranieri (2011–2012)
• Stramaccioni (2012–2013)
• Mazzarri (2013–2014)
• Mancini (2014–2016)
• De Boer (2016)
• Pioli (2016–2017)
• Spalletti (2017–2019)
• Conte (2019–)