Wikipedia

Billy Strayhorn

yhdysvaltalainen muusikko

William Thomas ”Billy” Strayhorn (29. marraskuuta 1915 – 31. toukokuuta 1967) oli yhdysvaltalainen pianisti, säveltäjä ja sovittaja, joka tunnetaan parhaiten Duke Ellingtonin orkesterista. Hän oli Ellingtonin pääyhteistyökumppani 30 vuoden ajan ja osallistui yli 200 kappaleen säveltämiseen tai sovittamiseen. Hän esiintyi toisinaan konserteissa orkesterin kanssa ja levytti 1950- ja 1960-luvulla myös sooloartistina. Tunnetuimpia Strayhornin säveltämiä kappaleita ovat ”Lush Life”, ”Chelsea Bridge”, ”Satin Doll” sekä Ellingtonin orkesterin tunnusmusiikkina pitkään toiminut ”Take the ’A’ Train”.

Billy Strayhorn
Billy Strayhorn Carl Van Vechtenin kuvaamana vuonna 1958.
Billy Strayhorn Carl Van Vechtenin kuvaamana vuonna 1958.
Henkilötiedot
Syntynyt29. marraskuuta 1915[1]
Kuollut31. toukokuuta 1967 (51 vuotta)
Muusikko
Tyylilajit jazz
Soittimet piano
Aiheesta muualla
billystrayhorn.com

Elämä ja ura muokkaa

Alkuvuodet muokkaa

Strayhorn syntyi marraskuussa 1915 Daytonissa, Ohiossa ja varttui Hillsboron kaupungissa Pohjois-Carolinassa.[2] Hänen äitinsä oli viidentoista ikäinen Billyn syntyessä, ja isä jätti perheen pian lapsen syntymän jälkeen. Viisivuotiaana Billy muutti tätinsä luo Montclairiin ja muutti lapsuudessaan useita kertoja eri sukulaisten hoidettavaksi.[3] Hän opiskeli musiikkia lapsuudessaan ja aloitti pianonsoiton heti kun oli tarpeeksi pitkä ylettyäkseen koskettimiin.[4]

Perhe muutti Pittsburghiin pian Billyn kouluunmenon jälkeen.[4] Saadakseen rahaa pianon ostoon hän työskenteli koulun jälkeen lehtimyyjänä Pittsburghin juutalaiskorttelissa sijaitevan Pennfield Drug Store -nimisen apteekin kulmalla. Myöhemmin apteekin omistaja palkkasi hänet apulaiseksi apteekkiin.[5] Ostettuaan lopulta pianon hän alkoi saada yksityisopetusta pianonsoittoon.[4] Hän harjoitteli soittamista joka päivä ja oli toisinaan myöhässä työstään soittamisen takia.[4] High schoolissa ollessaan Strayhorn soitti koulun yhtyeessä[4] ja sävelsi tuotantoon asti päätyneen musikaalirevyyn, jonka pääosaa esitti Billy Eckstine.[6] Tuona aikana hänet tunnettiin kiinnostuksestaan eurooppalaiseen taidemusiikkiin, ja koulun päättäjäisjuhlassaan hän esitti Edvard Griegin pianokonserton a-molli.[2] Myöhemmin Strayhorn pääsi opiskelemaan musiikkia Pittsburghin musiikkiopistoon.[4] Hänellä oli enemmän klassisen musiikin koulutusta kuin useimmilla aikakauden jazzpianisteilla.[4]

Duke Ellingtonin tapaaminen muokkaa

 
Duke Ellington.

Strayhorn alkoi 1930-luvun puolivälissä kiinnostua jazzmusiikista kahden ystävänsä opastamana.[2] Hän näki Duke Ellingtonin ensimmäistä kertaa konsertissa vuonna 1934 ja innostui tämän musiikista suuresti. Strayhorn on myöhemmin sanonut, ettei mikään tapahtuma ollut vaikuttanut hänen elämäänsä yhtä paljon kuin tuon konsertin kuuleminen.[7]

1. joulukuuta 1938 Strayhornin ystävä järjesti tälle mahdollisuuden päästä tapaamaan Ellingtonin erään konsertin jälkeen soittopaikan takahuoneessa.[2][8] Strayhorn soitti orkesterinjohtajalle muutamia omia sävellyksiään ja sovituksiaan tämän kappaleista,[8] esittäen muun muassa ”Sophisticated Ladyn” ensin Ellingtonin soittoa matkien ja sitten omalla tyylillään.[9] Ellington kiinnostui heti nuoren pianistin lahjakkuudesta.[8] Vaikka yhtyeessä oli jo vakituinen pianisti, Ellington palkkasi Strayhornin yhtyeeseensä siltä istumalta.[8]

Duke Ellington lähti pian yhtyeensä kanssa Euroopan-kiertueelle ja pyysi poikaansa Merceriä pitämään huolta Strayhornista hänen poissa ollessaan.[10] Strayhorn soitti lyhyen ajan pianoa Mercer Ellingtonin yhtyeessä, ja vanhemman Ellingtonin palattua kiertueelta tämä otti hänet yhtyeensä vakituiseksi sovittajaksi ja kakkospianistiksi.[11]

Ura Ellingtonin orkesterissa muokkaa

Strayhornin ensimmäinen työtehtävä Ellingtonin yhtyeessä oli sovittaa kappaleet ”Savoy Strut” ja ”Like a Ship in the Night” saksofonisti Johnny Hodgesin johtamia pienryhmänauhoituksia varten. Ellington oli tyytyväinen sovitukseen ja antoi Strayhornin huolehtia pienryhmänauhoituksista lähes kokonaan.[9] Strayhornille annettiin pian vastuu myös yhtyeen lauluosuuksien suunnittelusta.[12] Ennen pitkää hänestä tuli Ellingtonin pääyhteistyökumppani sävellys- ja sovitustyössä,[12] ja heidän yhteistyönsä jatkui aina Strayhornin kuolemaan asti.[11]

Ellingtonin yhtye lähti vuonna 1939 kiertueelle Ruotsiin ja muualle Eurooppaan. Strayhorn jäi Yhdysvaltoihin säveltämään yhtyeelle uutta materiaalia.[13] Vuodesta 1940 alkaen hän alkoi osallistua yhtyeen levytyksiin pianistina; hänen nimeään ei tosin usein mainittu soittajalistassa.[14] Strayhornin ja Ellingtonin soittotyylit olivat lähellä toisiaan, ja molemmat ottivat myös vaikutteita toisen soitosta.[14] Soittaessaan yhtyeessä Strayhorn pyrki mukailemaan Ellingtonin soittotyyliä, koska tiesi mitä Ellington soittaisi tietyssä tilanteessa ja mitä yhtye odotti tapahtuvan. Muissa kokoonpanoissa soittaessaan hänen soittonsa erosi selvemmin Ellingtonista.[15]

Strayhorn soitti silloin tällöin orkesterin konserteissa pianoa Ellingtonin seurustellessa ihmisten kanssa katsomossa tai takahuoneessa ennen saapumistaan lavalle.[15] Hän kuitenkin esiintyi vuoden 1950 Euroopan-kiertuetta lukuun ottamatta harvoin yhtyeen kanssa[16] eikä hänellä ollut orkesterissa missään vaiheessa erillistä asemaa tai työtehtävää.[8] Hän ei saanut edes vakituista palkkaa, vaan Ellington otti hänen raha-asiansa suoraan omaan hoitoonsa pitäen huolta hänen asumiseen, pukeutumiseen ja elämiseen liittyvistä kustannuksistaan.[8]

Loppuvuodet muokkaa

Strayhornilla todettiin vuonna 1964 ruokatorven syöpä, jota pitkäaikainen tupakanpoltto ja alkoholinkäyttö olivat pahentaneet.[1] Viimeiset sävellyksensä pianisti viimeisteli sairaalassa ollessaan ennen kuolemaansa toukokuussa 1967.[1] Strayhorn kuoli 31. toukokuuta 1967 ystävänsä Lena Hornen kotona New Yorkissa.[17] Strayhornin kuoleman jälkeen Ellington levytti tämän kunniaksi albumin ...And His Mother Called Him Bill,[18] joka koostui Strayhornin säveltämästä musiikista ja sisälsi muun muassa hänen viimeiseksi jääneen sävellyksensä ”Blood Count”.[19]

Tuotanto muokkaa

Musiikkinäyte
Duke Ellingtonin levytys vuodelta 1941.
Strayhornin nauhoitus vuodelta 1951.

Äänitiedostojen kuunteluohjeet

Tunnetuinta sävellystään ”Lush Lifea” Strayhorn alkoi työstää jo vuonna 1933. Vuoteen 1939 mennessä sävel ja sanat olivat valmiina, mutta pianistilla itsellään ei ollut kiinnostusta julkaista kappaletta ja ensimmäinen levytys tehtiinkin vasta vuonna 1948.[20] Ellington ei koskaan äänittänyt kappaletta, mutta Nat King Colen levytys vuonna 1949 nosti kappaleen pinnalle ja ennen pitkää lukuisien artistien levyttämäksi jazzstandardiksi.[21][22]

Ensimmäinen Ellingtonin äänittämä Strayhornin sävellys oli ”Something to Live For”, jonka tämä levytti maaliskuussa 1939 säveltäjän itsensä toimiessa pianistina.[11][9] Vuonna 1941 Ellington ei saanut muusikkoliitto ASCAP:n lakon takia soittaa omia kappaleitaan radiossa, minkä vuoksi hän värväsi Strayhornin ja poikansa Mercerin kirjoittamaan yhtyeelle uutta materiaalia. Strayhorn sävelsi uuteen repertuaariin muun muassa kappaleet ”Chelsea Bridge”, ”Day Dream” ja ”Take the ’A’ Train”.[23] Jälkimmäisen sävellyksen Strayhorn oli alun perin heittänyt roskakoriin, koska se muistutti hänen mielestään liikaa kilpailija Fletcher Hendersonin sovituksia.[23][24] Kappale otettiin yhtyeen tunnuskappaleeksi, ja siitä on sittemmin tullut jazzstandardi ja yksi Strayhornin tunnetuimmista sävellyksistä.[12][23]

Ellington merkitytti itsensä usein sävellyksen toiseksi tekijäksi, mikä oli yleistä aikakauden orkesterinjohtajille.[8] Toisaalta Strayhorn viimeisteli monia Ellingtonin sävellyksiä ilman erillistä merkintää tai korvausta; asiasta turhautunut Strayhorn jopa lähti Ellingtonin yhtyeestä lyhyeksi ajaksi vuonna 1955.[8] Kuitenkin Strayhorn sanoi vuonna 1956 Down Beat -lehden haastattelussa pitävänsä Ellingtonin kanssa työskentelemisestä, erityisesti siksi että tämä ei asettanut rajoituksia materiaalin valinnalle tai kappaleiden pituudelle.[12]

Ellingtonin yhtyeessä soittamisen lisäksi soitti Ellington Indigos -nimisessä triossa[25] ja esiintyi yhtyetoveriensa kuten Clark Terryn ja Johnny Hodgesin soololevytyksissä.[15] Vuonna 1950 hän levytti Ellingtonin kanssa duettoalbumin Great Times.[15] Hän levytti omalla nimellään albumit Billy Strayhorn Septet (1958), Live! (1958), Cue for Saxophone (1959),[26] The Peaceful Side (1961)[27] sekä Billy Strayhorn and the Orchestra LP (1961).[28]

Yhteensä Strayhorn osallistui yli 200 Ellingtonin orkesterin ohjelmistoon kuuluneen kappaleen tekemiseen lähes 30 vuotta kestäneen yhteistyön aikana.[11] Hän otti myös osaa moniin Ellingtonin laajoista sarjasävellyksistä, mukaan lukien vuoden 1947 ”Deep South Suite”, vuoden 1957 ”Shakespearean Suite” sekä vuoden 1962 ”Peer Gynt Suite”.[4] Strayhorn sai vuonna 1946 Esquire Silver Award -palkinnon sovitustyöstään.[4]

Sävellystyyli muokkaa

Strayhornin ja Ellingtonin yhteistyö oli niin saumatonta ja sävellystyyli niin lähellä toisiaan, että joissain tapauksissa on vaikeaa erottaa mikä osa oli Ellingtonin ja mikä Strayhornin kirjoittama.[4][12] Toisaalta Ellingtonin basisti Aaron Bell on sanonut, että yhtyeen jäsenet erottivat aina oliko jokin sävellys Ellingtonin vai Strayhornin käsialaa; hänen mukaansa Strayhornin kappaleet olivat herkempiä ja monimutkaisempia kuin Ellingtonin.[29]

Jazztoimittaja Stanley Dancen mukaan Ellingtonin sävellykset pohjautuivat enemmän bluesiin, kun taas Strayhornin vaikutteet olivat Claude Debussyn ja Maurice Ravelin edustamassa impressionismissa.[29] Erityisesti ”Chelsea Bridge” -sävellystä pidetään selkeästi impressionismivaikutteisena.[16] Strayhornin elämäkerran kirjoittaja David Hajdun mukaan sävellyksen taidemusiikkivaikutteet näkyvät melodian ja harmonian yhdistämisessä orgaaniseksi kokonaisuudeksi.[30] Sen on sanottu muistuttavan Ravelin sävellystä ”Valses nobles et sentimentales”, jota Strayhorn ei kuitenkaan omien sanojensa mukaan ollut koskaan kuullut.[31] Strayhorn osasi säveltää myös tanssittavia, ”svengaavia” kappaleita, joista tunnetuin esimerkki on ”Take the ’A’ Train”.[29]

Strayhorn kirjoitti sanat kappaleisiinsa samanaikaisesti sävelen kanssa. Hänen mukaansa laulun viimeistely ei tapahtunut pianon ääressä, vaan sävel ja sanat saattoivat saada lopullisen muotonsa esimerkiksi kadulla kävellessä.[29]

Vaikka Strayhorn olikin arvostettu säveltäjä, hänen maineensa jäi hänen elinaikanaan jossakin määrin Ellingtonin varjoon. Myöhemmin hänen vaikutustaan sovittajana ja sanoittajana on alettu ymmärtää paremmin. Musikologi Walter van de Leur julkaisi vuonna 2002 Strayhornin sävellyksiä analysoivan teoksen Something to Live For.[32]

Yksityiselämä muokkaa

 
Strayhorn 1940-luvun loppupuolella.

Strayhorn oli jo teini-ikäisenä intellektuelli, luki The New Yorkeria ja puhui sujuvaa ranskaa. Hän erottui aina väkijoukosta pienen kokonsa ja silmälasiensa takia. Hänen ystävänsä kutsuivat häntä usein nimellä ”Swee Pea” Kippari-Kalle-sarjakuvan samannimisen henkilöhahmon (suom. Hajuherne) mukaan.[33] Lempinimen keksi Ellingtonin yhtyeen saksofonisti Toby Hardwick.[34] Strayhornilla oli useita muitakin lempinimiä, kuten ”Weely” (muunnos yleisestä kutsumanimestä Willie) ja ”Strays”.[34] Hänestä tuli New Yorkissa tunnettu runsaasta alkoholinkäytöstään, joka paheni entisestään iän myötä.[8]

Strayhorn oli avoimesti homoseksuaali, mikä tuohon aikaan aiheutti usein vahvoja ennakkoluuloja.[8] Pelkästään mustaihoisen esiintyjän hyväksyminenkin tuotti vielä yhdysvaltalaiselle yleisölle vaikeuksia, ja Strayhornin elämäkerran kirjoittaja David Hajdu onkin spekuloinut että Strayhorn olisi mahdollisesti joutunut pitämään seksuaalisen suuntautumisensa salassa jos olisi esiintynyt näkyvämmässä roolissa kuten yhtyeen johtajana.[8]

Ellington hyväksyi Strayhornin homoseksuaalisuuden, mikä oli tälle tärkeä asia.[8] Strayhornista oli tullut jo tärkeä yhteistyökumppani Ellingtonille ennen kuin tämä sai tietää hänen seksuaalisesta suuntautumisestaan, ja orkesterinjohtaja jätti aikakaudelle tyypilliset ennakkoluulonsa sivuun.[35] Ellingtonin hyväksymistä pidetään yhtenä syynä Strayhornin omistautumiseen tämän musiikille.[8] Ellington pyysi Strayhornin silloin tällöin turvalliseksi seuralaiseksi omille tyttöystävilleen.[36]

Ellington esitteli Strayhornin laulaja Lena Hornelle vuonna 1941 Jump for Joy -musikaalin ensi-illan tauolla,[37] ja näistä tuli läheiset ystävät aina Strayhornin kuolemaan asti. Horne on sanonut hänen ja Strayhornin olleen kuin sisko ja veli. Horne esiintyi Strayhornin kunniaksi järjestetyssä tribuuttikonsertissa New Yorkin JVC Jazz Festivalilla vuonna 1993; samana vuonna hän julkaisi albumin We’ll Be Together Again, joka sisälsi useita Strayhornin sävellyksiä.[33]

Lähteet muokkaa

  • Bradbury, David: Duke Ellington. Haus Publishing, 2005. ISBN 978-1-904341-66-6. (englanniksi)
  • McClellan, Lawrence: The Later Swing Era, 1942 to 1955. Greenwood Publishing Group, 2004. ISBN 978-0-313-30157-5. (englanniksi)
  • Reed, Bill: Hot from Harlem: Twelve African American entertainers, 1890–1960. McFarland, 2010. ISBN 978-0-7864-4467-0. (englanniksi)
  • Studwell, William Emmett; Baldin, Mark: The Big Band Reader: Songs favored by swing era orchestras and other popular ensembles. Routledge, 2000. ISBN 978-0-7890-0914-2. (englanniksi)

Viitteet muokkaa

  1. ↑ a b c Richard S. Ginell: Billy Strayhorn Allmusic. Viitattu 5.5.2010. (englanniksi)
  2. ↑ a b c d McClellan 2004, s. 30.
  3. ↑ Reed 2010, s. 84.
  4. ↑ a b c d e f g h i j Billy Strayhorn All About Jazz. Viitattu 30.8.2010. (englanniksi)
  5. ↑ John Twomey: Billy Strayhorn: ”Portrait of a Silk Thread” Jazzsight. Viitattu 13.6.2011. (englanniksi)
  6. ↑ Sandra Burlingame: Billy Strayhorn JazzBiographies.com. Arkistoitu 23.11.2010. Viitattu 5.5.2010. (englanniksi)
  7. ↑ Reed 2010, s. 85.
  8. ↑ a b c d e f g h i j k l m Joel Roberts: Lush Life: A Biography of Billy Strayhorn All About Jazz. Viitattu 30.8.2010. (englanniksi)
  9. ↑ a b c Bradbury 2005, s. 49.
  10. ↑ Reed 2010, s. 85–86.
  11. ↑ a b c d Billy Strayhorn PBS.org. Viitattu 5.5.2010. (englanniksi)
  12. ↑ a b c d e McClellan 2004, s. 31.
  13. ↑ Bradbury 2005, s. 49–51.
  14. ↑ a b Reed 2010, s. 87.
  15. ↑ a b c d Reed 2010, s. 92.
  16. ↑ a b McClellan 2004, s. 33.
  17. ↑ Reed 2010, s. 94.
  18. ↑ Billy Strayhorn Down Beat Magazine. Viitattu 13.8.2010. (englanniksi)
  19. ↑ Ken Dryden: Blood Count Allmusic. Viitattu 12.8.2010. (englanniksi)
  20. ↑ Jeremy Wilson: Lush Life JazzStandards.com. Viitattu 10.11.2010. (englanniksi)
  21. ↑ Reed 2010, s. 93.
  22. ↑ Ken Dryden: Lush Life Allmusic. Viitattu 10.11.2010. (englanniksi)
  23. ↑ a b c Jeremy Wilson: Take the ”A” Train JazzStandards.com. Viitattu 11.10.2010. (englanniksi)
  24. ↑ Bradbury 2005, s. 52.
  25. ↑ Studwell & Baldin 2000, s. 227.
  26. ↑ Scott Yanow: Cue for Saxophone Allmusic. Viitattu 28.5.2011. (englanniksi)
  27. ↑ Scott Yanow: The Peaceful Side Allmusic. Viitattu 28.5.2011. (englanniksi)
  28. ↑ Billy Strayhorn Pittsburgh Music History. Arkistoitu 21.9.2013. Viitattu 28.5.2011. (englanniksi)
  29. ↑ a b c d McClellan 2004, s. 32.
  30. ↑ Jazzstandards.com, alun perin lähteestä David Hajdu: Lush Life: A Biography of Billy Strayhorn. Farrar, Straus and Giroux, 1997. ISBN 978-0-86547-512-0. (englanniksi)
  31. ↑ Reed 2010, s. 89.
  32. ↑ Camilla Rockwood: ”Strayhorn, Billy (William)”, Chambers Biographical Dictionary. Chambers Harrap Publishers Ltd, 2007. ISBN 978-0-550-10200-3. (englanniksi)
  33. ↑ a b Stephen Bourne: ”Strayhorn, Billy (1915 - 1967)”, Who’s Who in Gay and Lesbian History: From antiquity to World War II. Routledge, 2002. ISBN 978-0-415-15983-8. (englanniksi)
  34. ↑ a b Bradbury 2005, s. 51.
  35. ↑ Reed 2010, s. 88.
  36. ↑ Behind every great man BBC.co.uk. Viitattu 20.8.2010. (englanniksi)
  37. ↑ Reed 2010, s. 90.

Kirjallisuutta muokkaa

  • Walter van de Leur: Something to Live For: The music of Billy Strayhorn. Oxford University Press, 2002. ISBN 0-19-512448-0. (englanniksi)
Duke Ellington
Albumit

...And His Mother Called Him Bill

Kappaleet
Soittajat
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Billy_Strayhorn&oldid=21744520”