BES-järjestelmä
BES-järjestelmä (sanasta Betonielementtistandardi) on Suomessa vuosina 1968–1970 kehitetty avoin elementtijärjestelmä. Sen kantavina rakenteina ovat väli- ja päätyseinät, välipohjana ontelolaatat ja ulkoseininä ei-kantavat sandwich-elementit. Suomen ennätyksellinen asuntotuotanto 1970-luvulla ei olisi ollut mahdollista ilman BES-järjestelmää. 1980-luvulla järjestelmästä jatkokehitettiin Runko-BES-järjestelmä toimitila- ja teollisuusrakentamista varten. Molemmat järjestelmät ovat edelleen käytössä rakentamisessa.[1]
Historia muokkaa
1960-luvulta lähtien Suomeen oli perustettu lukuisia elementtitehtaita, usein ilman varmuutta tulevasta tuotannosta. Ala oli huonosti järjestäytynyt. Lukuisat 1960-luvulla kehitetyt, suurlevytekniikkaan perustuneet betonielementtijärjestelmät olivat yhteensopimattomia, ja näytti myös siltä, että näin monilla eri järjestelmillä ei kyetty täyttämään vuotuisia asuntotavoitteita.[2] Ongelman ratkaisemiseksi käynnistettiin BES-tutkimus, jonka tarkoituksena oli kehittää ja rationalisoida elementtimuotoista asuntotuotantoa kaikkien käytettävissä olevaksi, avoimeksi kotimaiseksi järjestelmäksi. Asuminen ja arkkitehtuuri eivät ohjanneet suunnittelua, vaan niissä tapahtuvat muutokset olivat alisteisia tuotantotekniikalle.[2]
Suomen Betoniteollisuuden Keskusjärjestö aloitti tutkimuksen vuonna 1968, ja sitä rahoitti muun muassa asuntohallitus 220 000 markalla. Tutkimuksen johtajana toimi Teuvo Koivu ja suunnittelijoita oli yhteensä noin 30. Suunnittelua valvoi asuntohallituksen pääjohtaja Olavi Lindblomin johtama toimikunta. BES-järjestelmällä ei pyritty tuottamaan tyyppitaloa, vaan erilaisia toteutustapoja mahdollistava tuotantojärjestelmä. Päätavoite oli kustannusten alentaminen. Teknisenä tavoitteena oli tuottaa mittajärjestelmä, jonka puitteissa yritykset voivat tuottaa ”täysin standardoituja asunnon- ja talonosia pitkinä sarjoina tai massatuontantona”. Osia oli tarkoitus kyetä yhdistelemään eri tavoin, jolloin olisi saanut aikaan erilaisia taloja.[2] Tutkimusta ei rajattu pelkästään kantavaan rakennusrunkoon – tarkoituksena oli selvittää asumisen vaatimukset sekä kaikki suunnitteluun ja rakentamiseen liittyvät osatekijät.[3]
Tutkimuksen aluksi tehtiin kansainvälinen vertailu elementtijärjestelmistä, joista päädyttiin tarkastelemaan 25:ttä. Ne jaoteltiin neljään ryhmään (kantavat seinät, pilaripalkit, pilarilaatat, tilaelementit), joista kantavat seinät -malli todettiin parhaiten järjestelmän vaatimuksiin soveltuvaksi. Se oli jo käytössä muissa Pohjoismaissa ja sen käyttöönottoon tarvittavaa teknistä tietämystä oli myös suomalaisilla valmistaijlla.[4]
BES-Tutkimus valmistui 1970.[2] Tutkimusraporttiin sisältyi tavoite ”siirtojoustavuudesta”: ”BES-järjestelmällä toteutetun rakennuksen tulisi olla purettavissa, siirrettävissä uuteen paikkaan ja pystytettävissä kokonaan uudelleen”.[5]
BES:n merkitys syntyi sen alaa kokoavasta vaikutuksesta, ei niinkään varsinaisten järjestelmien kehittämisestä. Merkittävää oli erityisesti arkkitehtikunnan myötämielinen osallistuminen tutkimukseen; vielä 1960-luvun puolivälissä suhtautuminen oli epävarmempaa.[6]
Lähteet muokkaa
- Hankonen, Johanna: Lähiöt ja tehokkuuden yhteiskunta. Tampere: Otatieto Oy, Gaudeamus, 1994. ISBN 951-672-187-7.
- Mäkiö, Erkki et al.: Kerrostalot 1960-1975. Rakennustieto Oy, Rakennustietosäätiö, 1994. ISBN 951-682-279-7.
Viitteet muokkaa
Aiheesta muualla muokkaa
- Malmberg, Jonas: Tarkoituksenmukaisista materiaaleista teollisesti valmistettuja tuotteita: 1960- ja 1970-luvun tyyppitalot ja järjestelmäajattelu Rakennusperintö.fi. 20.10.2011. Viitattu 6.11.2015. [vanhentunut linkki]