Autenttisuus (filosofia)

filosofinen käsite

Autenttisuus on eksistentialistisen filosofian käsite ja sitä käytetään myös taidefilosofiassa[1] ja psykologiassa. Eksistentialismissa tietoisen minän nähdään oppivan hyväksymään oma olemassaolonsa keskellä ympäröivää todellisuutta sekä kohtaamaan ulkoisia voimia, paineita ja vaikutteita, jotka ovat hyvin erilaisia kuin minä itse, ja edustavat sen kannalta katsottuna ”toista”. Autenttisuus on se aste missä määrin ihminen on aito suhteessa omaan todelliseen persoonallisuuteensa tai luonteeseensa näistä paineista huolimatta. Eri eksistentialistifilosofit näkevät autenttisuuden hieman eri tavoin.

Etymologia muokkaa

Autenttisuus juontuu terminä kreikan kielen sanasta authentikos mikä tarkoittaa "alkuperäistä, aitoa, prinsipaalia" ja vielä tarkemmin määriteltynä sanoista autos eli "itse" + hentes eli "tekijä, olija". Kreikan kielestä se on sanana kulkeutunut keskiaikaisen latinan kieleen ja sanaseksi authenticus.[2]

Näkemykset autenttisuudesta muokkaa

Nykyaikaisen autenttisuus-käsitteen tarkkaa alkuperää on vaikea määritellä. Autenttisuudesta kirjoittaneet filosofit ovat pyrkineet perustamaan ajatuksensa erilaisiin filosofian historiassa vaikuttaneisiin ajatuksiin. Kenties varhaisin ajatus autenttisuudesta on nähtävissä Sokrateen pyrkimyksessä itsensä tuntemiseen. 1800- ja 1900-lukujen mannermaisessa filosofiassa autenttisuus on ollut keskeinen käsite erityisesti Søren Kierkegaardin, Martin Heideggerin ja Jean-Paul Sartren ajattelussa. Heille autenttisuus oli yksi tapa, jolla ihminen toimii ja muuttuu vastauksena kohtaamiinsa ulkoisiin paineisiin.

Autenttisuus määrittyy usein epäautenttisuuden kautta: se on ikään kuin tila epäautenttisuuden ympärillä, ja se määritellään epäautenttista olemassaoloa kuvaavilla esimerkeillä. Esimerkiksi Sartren teoksissa päähenkilöt perustavat toimintansa usein ulkoisiin paineisiin ja odotuksiin: paineisiin olla tietynlainen ihminen, omaksua tietynlainen elämäntapa, tai hylätä omat moraaliset ja esteettiset käsitykset, jotta oma olemassaolo olisi helpompaa ja mukavampaa. Hänen päähenkilönsä eivät myöskään usein ymmärrä oman toimintansa syitä, tai jättävät keskeisiä omaa elämäänsä koskevia tosiseikkoja huomiotta, jotta välttäisivät joitain epämiellyttäviä totuuksia.

Autenttisuus on näillä filosofeilla hyvin yleisluontoinen käsite, joka ei liity mihinkään tiettyyn poliittiseen tai esimerkiksi esteettiseen näkemykseen. Tämä on oleellinen piirre autenttisuudessa: koska se liittyy ihmisen ja ulkoisen maailman väliseen suhteeseen, sitä ei voida saavuttaa pelkästään toistamalla joukko toimenpiteitä tai omaksumalla tietyt mielipiteet. Näin autenttisuus liittyy luovuuteen: alkusykäyksen kaikelle toiminnalle täytyy tulla ihmisestä itsestään, se ei voi tulla hänen ulkopuoleltaan. Heidegger vei tämän ajatuksen äärimmäisyyteen puhumalla elämänmuodoista hyvin abstraktilla tasolla. Sartre omaksui hänen terminologiansa ja yksinkertaisti sitä omissa teoksissaan. Kierkegaardilla, kuten esimerkiksi teoksessa Pelko ja vavistus, keskipisteessä olivat raamatulliset kertomukset, joita ei voi suoraan toistaa omassa elämässä. Sartre keskittyi, kuten edellä on todettu, kuvaamaan epäautenttista olemassaoloa välttääkseen sen ristiriidan, että hän olisi esittänyt ohjeita elämäntavalle, joka torjuu kaiken ulkopuolisen sanelun.

Autenttinen ja epäautenttinen elämä muokkaa

Autenttisuus on liitetty useisiin erilaisiin inhimillisen toiminnan muotoihin. Heideggerille autenttisuus näyttäytyi kehittyneestä tekniikasta vapaassa elämänmuodossa, kun taas tekniikan hän katsoi vääristävän autenttisen suhteen luontoon. Sartrelle jazz-musiikki oli vapauden ilmentymä, mahdollisesti siksi, että se liittyi afroamerikkalaiseen kulttuuriin. Näin se asettui länsimaista kulttuuria, jota Sartre piti toivottoman epäautenttisena, vastaan. Theodor Adorno kuitenkin katsoi, että jazz oli yhtä sidoksissa ulkoiseen ja vaikutelmaan ja yleisöön kuin monet muutkin taidemuodot.

Monet epäautenttisuudesta kirjoittaneet ovat nähneet vallitsevien kulttuuristen normien olevan epäautenttisia; ei pelkästään siksi, että ne vaikuttavat ihmisille pakotetuilta, vaan myös siksi, että ne vaativat, että ihmiset käyttäytyvät epäautenttisesti omia halujaan kohtaan ja hämärtävät toiminnan todelliset syyt. Eräs esimerkki oli mainostaminen: se pyrki antamaan ihmisille syyn tehdä jotain mitä he eivät olisi muuten tehneet. Rotujen väliset suhteet olivat toinen autenttisuuden rajoite, koska ne vaativat ihmisiä suhtautumaan toisiin ulkoisten seikkojen perusteella. Karl Marxinvieraantumisen” käsitteen voidaan nähdä liittyvän myöhempään keskusteluun epäautenttisuuden luonteesta.

Ne, jotka pyrkivät elämään autenttisesti päätyivät usein elämään vallitsevia kulttuurisia normeja rikkovaa elämää. 1960-luvulla tapahtunut vastakulttuurin nousu länsimaissa näyttäytyi monille uutena mahdollisuutena saavuttaa autenttinen olemassaolo. Monet ovat kuitenkin huomauttaneet, ettei pelkkä erikoinen elämä tarkoita sitä, että ihminen eläisi autenttisesti.

Autenttisuuden sisältö muokkaa

Jos autenttisuus voidaan määritellä vain hyvin abstraktilla tavalla, tai vain epäautenttisuuden kautta, onko mitään mitä siitä voidaan sanoa suoraan? Kaikki ajattelijat ovat yhtä mieltä siitä, että autenttisuus on:

  • Jotakin, johon tulee pyrkiä päämääränä sinänsä, oleellisena osana ”hyvää elämää”.
  • Vaikeaa saavuttaa, toisaalta ulkoisten sosiaalisten paineiden ja toisaalta ihmisen oman luonteen vuoksi.
  • Paljastava tila, jossa ihminen oivaltaa itsensä, muut ihmiset, ja joskus jopa asiat, radikaalisti uudella tavalla.

Monet, joskaan eivät kaikki, ovat katsoneet autenttisuuden myös:

  • Vaativan itsensä tuntemista.
  • Muuttavan radikaalisti ihmisen suhteita muihin ihmisiin.
  • Tuovan mukanaan oman joukkonsa moraalisia velvoitteita.
  • Olevan mahdollista saavuttaa riippumatta yhteiskuntaluokasta, sukupuolesta tai rodusta.

Autenttisuuden ongelmat muokkaa

Autenttisuudessa on paradoksaaliset osatekijänsä. Sartre huomautti ristiriidasta sen välillä, että toisaalta minä nähdään yksilöllisenä ja erilaisena suhteessa maailmaan; mutta minä on kuitenkin osa maailmaa, joka selvästi sisältää muita samanlaisia olentoja.

Jos autenttisuus esitetään oppina, sen voidaan katsoa olevan itsensä kumoava. Määriteltynä siitä tulee osa toista, minän ulkopuolista, ja sitä voidaan ehkä vain tutkia metodologisesti monien muiden asioiden tavoin. Tämä asettuu sitä vastaan, että yksilö etsisi omaa ratkaisuaan itsenäisesti, riippumatta mistään ulkopuolisista kilpailevista ideologioista.

Autenttinen olemassaolo voi vaatia kompromissien tekoa, jotta yksilöt voisivat olla olemassa yhdessä tavalla, joka on kaikkien hyväksyttävissä. Näin syntyvä julkinen etiikka ja moraliteetti voivat olla rajoitteita autenttisuudelle.

Lähteet muokkaa

  1. Anderberg, Thomas: ”II.”, Alla är vi kritiker, s. 173-214. Stockholm: Atlas, 2009. ISBN: 978-91-7389-360-2. (ruotsiksi)
  2. https://www.etymonline.com/search?q=authentic&ref=searchbar_searchhint
 
Käännös suomeksi
Tämä artikkeli tai sen osa on käännetty tai siihen on haettu tietoja muunkielisen Wikipedian artikkelista.
Alkuperäinen artikkeli: en:Authenticity (philosophy)