August Langhoff

Carl Fredrik August Langhoff (14. helmikuuta 1856 Heinola – 18. marraskuuta 1929 Helsinki) oli suomalainen vapaaherra ja jalkaväenkenraali, joka toimi Suomen suuriruhtinaskunnan ministerivaltiosihteerinä vuosina 1906–1913. Hänen kautensa ministerivaltiosihteerinä ajoittui pääosin toiseen sortokauteen eikä hän kyennyt estämään Suomen itsehallinnon jatkuvaa kaventamista. Langhoff oli myös viimeinen Suomessa aateloitu.

August Langhoff vuonna 1897.

Varhaisempi sotilasura

Langhoff polveutui tanskalaisesta Langgaard-suvusta. Hänen vanhempansa olivat apteekkari Fredrik Langhoff ja Johanna Charlotta Lucander. Langhoff opiskeli Helsingfors Lyceumissa vuosina 1864–1870 ja kävi Haminan kadettikoulun vuosina 1870–1877. Valmistuttuaan sieltä vänrikiksi hän palveli Venäjän armeijassa. Hän osallistui vuosien 1877–1878 Turkin sotaan Henkikaartin Izmailovon rykmentin aliluutnanttina ja kunnostautui Gornyi Dubnjakin taistelussa lokakuussa 1877 sekä Plevnan, Praveckin ja Sandornikin taisteluissa marraskuussa 1877. Langhoff suoritti vuosina 1881–1884 Nikolain yleisesikunta-akatemian erinomaisin arvosanoin, ja hänet ylennettiin luutnantiksi 1883 ja alikapteeniksi 1884. Hän palveli vuosina 1884–1885 esikuntaupseerina Vilnassa, vuosina 1885–1886 17. tarkk’ampujapataljoonan komppanianpäällikkönä Suomessa ja vuosina 1886–1890 jälleen eri tehtävissä Vilnassa. Vuonna 1890 hän oli jonkin aikaa Suomen asevelvollisen sotaväen päällikköhallituksen adjutanttina ja vt. esikuntapäällikkönä. Hänet ylennettiin everstiluutnantiksi 1888 ja everstiksi 1892.

Langhoff vuonna 1900.

Langhoff oli Henkikaartin Semjonovin rykmentin pataljoonankomentajana vuonna 1893 ja sen jälkeen Suomessa 1. Uudenmaan tarkk’ampujapataljoonan komentajana 1894–1896, Suomen sotaväen esikuntapäällikkönä 1896–1897 ja Suomen kaartin komentajana 1897–1899. Palattuaan Venäjälle hän oli Semjonovin rykmentin komentajana vuosina 1899–1904. Langhoff ylennettiin vuoden 1901 alusta kenraalimajuriksi, ja vuosina 1904–1906 hän oli venäläisen jalkaväkiprikaatin komentajana. Langhoff oli 1890-luvulla useiden Suomen sotaväen uudelleenorganisointia käsitelleiden komiteoiden asiantuntijana.

Ministerivaltiosihteerinä

Langhoff nimitettiin vuoden 1905 suurlakon jälkeen erotetun Constantin Linderin tilalle Suomen ministerivaltiosihteeriksi Pietariin. Häntä ehdottivat virkaan Linder ja Venäjän hoviministeri Woldemar Freedericksz, sillä hän oli keisari Nikolai II:n vanha tuttu: Langhoff oli ollut 1. kaartinrykmentissä pataljoonankomentajana samanaikaisesti Nikolain kanssa tämän ollessa vielä kruununprinssi. Suomen lehdistössä Langhoffin nimitystä vastustettiin aluksi voimakkaasti, sillä pelättiin, että Venäjällä lähes koko uransa luoneena hän ei tuntisi Suomen asioita eikä osaisi puolustaa Suomen etuja. Lisäksi hänen väitettiin olevan pelkästään omasta urakehityksestään kiinnostunut periaatteeton ”karrieristi”. Langhoff kuitenkin omaksui perustuslaillisen linjan ja saavutti sekä suomalaisten poliitikkojen että Suomen yleisen mielipiteen hyväksynnän. Hänellä oli samalla myös keisarin luottamus. Nimitystilaisuudessaan 5. helmikuuta 1906 hän ilmoitti virkaan suostumisen ehtoina, että asioiden käsittelyssä noudatettaisiin aina Suomen lakia, hän saisi kertoa keisarille ”epämiellyttävänkin totuuden” ja valita itselleen vapaasti apulaisen ja että valtiosihteerinviraston henkilökuntaa vaihdettaisiin suomalaisiin, mihin kaikkeen Nikolai II suostui.

Langhoff pyrki kokoamaan virastoonsa tuekseen suomalaisia siviilivirkamiehiä ja yritti pääosin huonolla menestyksellä jarruttaa toisen sortokauden kehitystä. Kesäkuussa 1908 säädetty Suomen suuriruhtinaskunnan uusi esittelyjärjestys vei suurimman osan ministerivaltiosihteerin vaikutusmahdollisuuksista. Langhoff yritti sinnitellä vetoamalla professori Robert Hermansonin esittämään tulkintaan, jonka mukaan esittelyjärjestyksen edellyttämät Venäjän hallituksen lausunnot olivat vain alustavia eivätkä sitoneet ministerivaltiosihteeriä tai keisaria lopullisessa esittelyssä, kun taas Venäjän pääministeri Pjotr Stolypinin mielestä ministerivaltiosihteeri ei saanut esitellä asioita hallituksen lausunnoista poikkeavalla tavalla. Langhoffilla oli hyvät suhteet Suomea vuosina 1905–1909 johtaneisiin Mechelinin ja Hjeltin senaatteihin, mutta niin sanotun amiraalisenaatin nimittämisen jälkeen hänen asemansa vaikeutui. Langhoff vaati useasti turhaan keisarilta Suomen kenraalikuvernööri F. A. Seynin erottamista.

Käytännössä Langhoffin saavuttamat torjuntavoitot olivat lähinnä pieniä hidastuksia ja muotoseikkojen oikaisuja Suomen itsehallintoa kaventaneisiin päätöksiin, nekin pääosin ennen vuotta 1908. Asioita alettiin valmistella kysymättä hänen mielipidettään. Vuoden 1910 laki yleisvaltakunnallisesta lainsäädännöstä ja vuoden 1912 yhdenvertaisuuslaki säädettiin suomalaisten vastustuksesta huolimatta. Langhoffin oli pakko myöntyä vähemmän tärkeissä asioissa voidakseen jarruttaa pahimpia Suomen asemaan kohdistuvia uhkia. Hänen viimeiseksi keinokseen painostaa keisaria jäivät erouhkaukset, ja hän esittikin virkakautensa aikana lähes kymmenen eronpyyntöä, jotka keisari hylkäsi. Vuonna 1911 Langhoff sai eronpyynnöllään Nikolai II:n lykkäämään jo tehtyä päätöstä Uudenkirkon ja Kivennavan pitäjien liittämisestä suoraan Venäjään, sillä hän lupasi vielä jatkaa virassaan, jos asiaa ei vietäisi duuman käsiteltäväksi ennen hänen eronsa voimaantuloa. Asia hautautui kokonaan maailmansodan puhjettua. Langhoff erosi lopulta 12. huhtikuuta 1913, kun joukko yhdenvertaisuuslakia vastustaneita Viipurin hovioikeuden jäseniä oli tuomittu vankeuteen venäläisessä tuomioistuimessa. Hänen seuraajakseen nimitettiin suomenvenäläinen Vladimir Markov.

Langhoff oli samanaikaisesti ministerivaltiosihteeriytensä kanssa vuosina 1906–1913 myös Helsingin yliopiston virkaatekevä kansleri. Armeijassa hänet ylennettiin joulukuussa 1906 kenraaliluutnantiksi. Langhoff sai tammikuussa 1912 vapaaherran aatelisarvon ja hänen sukunsa introdusoitiin Suomen ritarihuoneelle saman vuoden lokakuussa vapaaherrallisena sukuna nro 63. Langhoff on siten Suomessa viimeinen ja ainoa säätyvaltiopäivien lakkauttamisen jälkeen aateloitu sekä ainoa suoraan vapaaherran arvoon korotettu henkilö.

Myöhemmät vaiheet

Langhoff sai jalkaväenkenraalin arvon Venäjän armeijassa eronsa yhteydessä 21. huhtikuuta 1913 ja uudelleen itsenäisessä Suomessa sisällissodan aikana 13. huhtikuuta 1918, jolloin hänestä tuli itsenäisen Suomen armeijan järjestyksessä toinen kenraali C. G. E. Mannerheimin jälkeen. Korkean ikänsä vuoksi Langhoff toimi valkoisessa armeijassa vain sotilassairaaloiden tarkastajana. Hän siirtyi reserviin pian sisällissodan päätyttyä ja erosi kokonaan palveluksesta syyskuussa 1918. Sisällissodan jälkeen Langhoff oli muun muassa vuosina 1919–1920 asiantuntijajäsenenä asevelvollisuuslakia valmistelleessa komiteassa sekä vuosina 1923–1926 Suomen Kadettiklubin puheenjohtajana. Hän julkaisi vuosina 1922–1923 ministerivaltiosihteerikauttaan kuvaavat kolmiosaiset muistelmat Sju år såsom Finlands representant inför tronen: minnen och anteckningar åren 1906–1913. Viimeiset vuotensa Langhoff vietti lähinnä hiljaiselämää, mutta toimi myös Helsingin verolautakunnan puheenjohtajana kuolemaansa asti.

Langhoff omisti vuosina 1909–1917 Espoon Soukassa sijaitsevan Villa Miniato -huvilan.

Langhoff on haudattu Helsingin Hietaniemen hautausmaan vanhalle alueelle.

Perhe

Langhoff oli vuodesta 1886 naimisissa Maria Maexmontanin kanssa, joka oli jalkaväenkenraali Fridolf Maexmontanin tytär. Heidän ainoa poikansa Fridolf kuoli vuonna 1919 lapsettomana, joten Langhoffin aatelissuku sammui mieslinjalta hänen kuollessaan itse 1929 ja lopullisesti vuonna 1975, kun hänen ainoa tyttärensä, keisarinnan hovineiti Maroussie Langhoff kuoli Tukholmassa 81-vuotiaana.