Aristoteleen etiikka

Aristoteleen etiikan perusajatus on se, että yksilön tulee käyttäytyä jatkuvasti hyveellisesti ja kehittää hyveitä, sen sijaan että hän tekisi vain yksittäisiä hyviä tekoja. Aristoteleelle eettinen tieto ei ollut teoreettista tietoa, joten ihminen ei voinut vain tutkia, mitä hyve on tullakseen hyveelliseksi, niin kuin Sokrates oli opettanut, vaan hyve vaati hyveellistä toimintaa. Aristoteles oli sitä mieltä että onnellisuus on elämän päämäärä, ja niin kauan kuin yksilö pyrkii hyvyyteen, hyvät teot seuraavat automaattisesti tästä kamppailusta, tehden yksilöstä hyveellisen ja siten onnellisen.

Aristoteles

Kolme eettistä tutkielmaa

Nikomakhoksen etiikan ensimmäinen sivu vuoden 1837 painoksesta.

Aristoteleelta on säilynyt kolme etiikan alan teosta: Nikomakhoksen etiikka (Ethica Nicomachea), Eudemoksen etiikka (Ethica Eudemia) ja Suuri moraalioppi (Magna moralia). Kaikki koostuvat itse asiassa Aristoteleen luentomuistiinpanoista, ja ne ovat yleensä myös kokoelmia erillisistä luentosarjoista, jonka seurauksena ne ovat monesti hajanaisia ja vaikealukuisia. On ajateltu, että Eudemoksen etiikka edustaa Aristoteleen varhaista eettistä teoriaa, ja Nikomakhoksen etiikka on kirjoitettu myöhemmin sen pariksi. Vaikka Eudemoksen etiikkaa pidetään yleensä varhaisempana ja "vähemmän kypsänä", on myös kriitikkoja jotka pitävät Eudemoksen etiikkaa kypsempänä ja myöhäisempänä. Joka tapauksessa kolme sen kirjoista (IV-VI) muodostavat myös Nikomakhoksen etiikan kirjat V-VII. On myös kyseenalaistettu, onko Suuri moraalioppi todellakin Aristoteleen tuotantoa. Tätä pidetään kuitenkin yleisesti hyväksyttynä.

Tutkijat olettavat, että Nikomakhoksen etiikka oli omistettu tai sitä oli muokannut Aristoteleen oma poika ja oppilas Nikomakhos, ja Eudemoksen etiikka vastaavasti hänen oppilaansa Eudemos. Nämä ovat kuitenkin vain oletuksia, sillä kyseiset nimet eivät edes esiinny itse teoksissa.

Neljäs tutkielma, jota monesti pidetään myös jatko-osana etiikan alan teoksille, on Aristoteleen Politiikka. Tämä ei ole yllättävää, koska Aristoteles itsekin toteaa, että yksilön hyvä on alisteinen poliksen eli kaupunkivaltion hyvälle.

Yksilökeskeinen etiikka

Aristoteleen etiikka kutsutaan usein teleologiseksi tai päämääräsuuntautuneeksi etiikaksi. Aristoteleen mukaan kaikilla asioilla on tarkoituksensa. Esimerkiksi veitsi on tarkoitettu asioiden leikkaamiseen. Hyvä veitsi on hyvä leikkaamaan asioita, ja siksi veitsien tulisi olla teräviä. Vastaavasti ihmisillä on tarkoituksensa. Ihmisten tulisi tehdä asioita, jotka auttavat heitä saavuttamaan tämän tarkoituksen eli päämäärän — eli asioita, jotka ovat hyviä. Ihmiset, jotka tekevät johdonmukaisesti niin, ovat hyviä ihmisiä. Mikään teko ei ole erillinen (niin kuin monesti muissa eettisissä järjestelmissä), vaan suhteessa päämääräänsä. Tätä asennetta etiikkaa kohtaan voidaan pitää myös yksilökeskeisenä — kunkin ihmisen tekojen tulisi tehdä hänestä parempi yksilönä.

Tästä seuraa tietysti tärkeä kysymys siitä, mikä ihmisen elämän päämäärä todellisuudessa on.

Ihmisen tehtävä ja tarkoitus

Aristoteles määritteli ihmisenä olemisen tarkoituksen kirjoittaessaan:

»Edellä oletimme ihmisen tehtävän olevan määrätyn tyyppisen elämän eli sielun toimimisen järjen mukaan ja järkevän käyttäytymisen. Silloin hyvän ihmisen tehtäväksi osoittautuu tämän suorittaminen hyvin ja jalosti, sillä kunkin tehtävän hyvä suorittaminen on sen toteuttamista sille ominaisen hyveen mukaisesti. Ja jos näin on, niin inhimillinen hyvä näyttää olevan sielun toimintaa hyveen mukaan, ja jos hyveitä on useita, parhaimman ja täydellisimmän hyveen mukaan.»

Tämä ei tarkoita, että jokaisen ihmisen tulisi pyrkiä olemaan "suuri", vaan että jokaisen ihmisen tulisi pyrkiä elämään hyvin tällä tavoin.

Ihminen voi ylittää itsensä ainoastaan tunnistamalla kykynsä ja rajoituksensa. Ihmisen mittana eivät ole hänen kykynsä, jotka ovat hyödyllisiä hänen läheisilleen ja yhteiskunnalle — sen sijaan hän voi olla hyvä ainoastaan toimiessaan oikein sisäisesti. Aristoteelista hyvettä ei voi saavuttaa tapojen ansiosta; ihminen ei voi olla hyveellinen vain yhden päivän ajan, koska se merkitsisi sisäistä ristiriitaa luonnollisten ajatusten ja ulkoisten paineiden välillä.

Yleensä ihmiset pyrkivät saavuttamaan onnellisuuden kolmella tavalla: nautinnoilla, kunnialla ja osoittamalla järkevyyttä. Neljäntenä voidaan pitää rahantekoa, mutta se saa alkunsa enemmänkin välttämättömyydestä kuin yrityksestä saavuttaa onnellisuus itsessään; jotta ihminen voisi olla onnellinen, hänen perustavanlaatuiset materiaaliset tarpeensa tulee olla tyydytettyjä. Ollakseen onnellinen ihmisen tulee aina saavuttaa tasapaino kahden ääripään välillä — esimerkiksi rohkeus on tasapainoilua raukkamaisuuden ja tyhmänrohkeuden välillä.

»Liiallinen ja puuttellinen on ominaista paheelle, hyveelle taas keskiväli.»

Ihmisen olennaisin osa on ihminen itse, kun taas häneen liittyvät yksittäiset substanssit tulevat ja menevät. Ihminen ikääntyy, mutta olemukseltaan hän on silti sama ihminen. Hänestä voi tulla musikaalinen, mutta musikaalisuus ei ole itse ihminen. Yksittäiset substanssit tulevat ihmiseen ja jättävät hänet, mutta hän on silti sama ihminen ennen ja jälkeen.

Aretē — Perinteiset kreikkalaiset hyveet

Pääartikkeli: Arete

Hyve (aretē) ilmenee siis tunteiden ja toimintojen yhteydessä keskivälinä ääripäiden välillä. Aristoteles pyrkii Nikomakhoksen etiikassa kuvaamaan ja selittämään oman aikansa perinteiset kreikkalaiset hyveet. On tärkeää huomata, että nämä hyveet eivät aina ole samat kuin nykyaikaisen kristinuskon muokkaaman yhteiskunnan hyveet — esimerkiksi Aristoteleen mielestä ylpeys ja suuruus ovat hyveitä enemmän kuin vaatimattomuus. Aristoteles jakaa hyveet älyllisiin ja moraalisiin hyveisiin.

Älylliset hyveet sisältävät järjen käytön, viisauden, arvostelukyvyn ja harkitsevaisuuden. Osaa älyllisiksi hyveiksi luokitelluista hyveistä ei välttämättä kutsuttaisi hyveiksi nykyään, mutta ne ovat tärkeitä siltä kannalta, että niiden avulla voidaan tunnistaa kultainen keskitie kussakin tilanteessa, ja käyttäytyä sen mukaan. Harkitsevaisuus tarkoittaa kultaisen keskitien noudattamista yleensä, ja sen avulla voidaan löytää moraaliset hyveet, joista kukin on keskitie kahden ei-harkitun käyttäytymisen tai paheen välillä.

Moraaliset hyveet vastaavat asioita, joita nykyäänkin useimmiten kutsuttaisiin hyveiksi. Aristoteles luettelee seuraavat moraaliset hyveet: Rohkeus, kohtuullisuus, anteliaisuus (kohtuullisuus rahan antamisessa ja ottamisessa), suuruus (oikeanlainen toiminta suuren vallan ja rikkauksien saavuttamisen jälkeen), ylpeys (kunnian vaatiminen itselle niistä asioista, jotka on tehnyt), lempeys (kohtuullisuus vihan tuntemisessa), miellyttävyys, rehellisyys, älykkyys ja oikeudenmukaisuus.

Käytännöllinen syllogismi

Pääartikkeli: Käytännöllinen syllogismi

Käytännöllinen eli praktinen syllogismi on käytännöllinen päätelmä, joka on esitetty syllogismin muodossa niin, että johtopäätöksenä on jokin käytännön toiminta. Käytännöllinen syllogismi tarjoaa mallin, jolla ihmisen toimintaa voidaan selittää hänen pyrkimyksistään käsin.

Aristoteles käsitteli käytännöllistä syllogismia muun muassa teoksissa Nikomakhoksen etiikka, Sielusta ja Eläinten liikkeestä. Käytännöllisen syllogistiikan kuvaus ei kuitenkaan ole yhtä täsmällinen kuin teoreettisen syllogistiikan kuvaus teoksessa Ensimmäinen analytiikka.

Kirjallisuutta

• Aristoteles: Nikomakhoksen etiikka. Teokset 7. Suomennos ja selitykset Simo Knuuttila. Helsinki: Gaudeamus, 1989.

Aiheesta muualla

• Kraut, Richard: Aristotle's Ethics The Stanford Encyclopedia of Philosophy. The Metaphysics Research Lab. Stanford University. (englanniksi)
• Sachs, Joe: Aristotle: Ethics The Internet Encyclopedia of Philosophy. (englanniksi)