Ampuminen
Teloittaminen ampumalla tarkoittaa tuliasein toimeenpantua kuolemanrangaistusta. Kaikki armeijat ovat käyttäneet tätä menetelmää sekä sotilasrikoksista tuomittujen teloittamiseen että kurinpitokeinona, ja monissa maissa myös siviilirikoksista tuomitut on teloitettu ampumalla. Teloituksia on tehnyt muun muassa usean ampujan teloitusryhmä kiväärein tai yksi pyöveli pistoolilla tai revolverilla. Joukkoteloituksissa on saatettu käyttää konekivääriä tai muita konetuliaseita.
Tuliaseiden kehittyessä ampumalla teloittaminen yleistyi. Vaivattomuutensa vuoksi se usein ohitti suosiossa hirttämisen ja mestauksen. Jo ennen sitä roomalaiset, viikingit ja keskiajan armeijat käyttivät teloituksiin jousia tai varsijousia teloitusryhmän tapaan. Pyhä Sebastianus kuvataan nuolten lävistämänä ja paaluun sidottuna: roomalaiset teloittivat hänet ampumalla jousin. Keisari Napoleon I:n mielestä teloitusryhmän suorittama yhteislaukaus oli ainoa nopea ja inhimillinen teloitustapa.
Teloitusryhmäksi kutsutaan sotureita tai sotilaita, jotka käskystä tähtäävät ja ampuvat teloitettavaa kuolettavasti. Ampumateloituskäytännöt vaihtelevat maittain: useimmissa maissa kertalaukeavilla tai pulttilukkoisilla kivääreillä aseistettuja teloitusryhmän jäseniä on 6–12 yhtä ammuttavaa kohti, ja varsinaisen teloituksen jälkeen ryhmän komentaja ampuu teloitetun päähän varmistuslaukauksen pistoolilla tai kiväärillä.
Ensimmäiseen maailmansotaan asti ampumalla teloittamista käytettiin kurinpitorangaistuksena: erilaatuisiin rikkomuksiin syyllistyneitä sotilaita määrättiin toimimaan sekä teloittajina että hautaamaan teloitetut, koska tämän katsottiin olevan ruoskimista tehokkaamman rangaistuksen. Espanjan sisällissodassa teloitustehtävä siirrettiin sotilaspoliisille; teloitettujen hautaaminen oli edelleen kurinpitorangaistus.
Joissakin maissa ampumalla teloitettavat sidotaan paaluihin, toisissa tuoleihin. Joskus ammuttavat komennetaan seisomaan muurin eteen tai aukealle paikalle. Useimmiten teloitettavan sydämen kohdalle maalataan tai kiinnitetään merkki, johon teloitusryhmä tähtää aseensa. Teloitettava kuolee välittömästi luotien osuman aiheuttamaan šokkiin ja voimakkaaseen verenvuotoon.
Neuvostoliitossa 1930-luvulla teloitettiin vankeja sisätiloissa ampumalla niskaan luodin asemesta kääritty, sulaan steariiniin kastettu pahvitumppi; näin ei aiheutunut kimmokkeita, ja tila oli helpompi pitää siistinä.lähde?
Joukkoteloituksissa on käytetty konekiväärejä; teloitettavat on tällöin asetettu riviin kuopan reunalle, ja tämän jälkeen ammuttu sarja pitkin riviä.
Kiinassa teloitettavan niskaan ammutaan yleensä kosketuslaukaus rynnäkkökiväärillä.
Ampumalla teloittaminen on tällä hetkellä (2006) yleisin teloitusmenetelmä. Yhdysvalloissa sitä käytetään toissijaisena menetelmänä Idahon ja Oklahoman osavaltioissa. Yhdysvalloissa viisihenkinen, vapaaehtoisista poliiseista kasaantuva ryhmä ampuu kivääreillä syytettyä. Yhden kivääriin on ladattu paukkupatruuna, jottei kukaan saisi tietää, kuka ampui kuolettavan laukauksen.[1]
Teloitus Suomessa muokkaa
- Pääartikkeli: Kuolemanrangaistus Suomessa
Suomen suuriruhtinaskunnassa kuolemanrangaistus käytännössä lakkautettiin vuonna 1826, kun keisari Nikolai I päätti armahdusvaltansa nojalla, että kuolemantuomiot oli muutettava karkotuksiksi. Vuoden 1889 rikoslain mukaan kuolemanrangaistus oli muutamista rikoksista mahdollinen ja oli täytäntöönpantava mestaamalla. Kuolemanrangaistus voitiin tuomita muun muassa murhasta, maanpetoksesta, vakoilusta sekä eräistä sotilasrikoksista. Ennen Suomen itsenäistymistä vuonna 1917 ei kuitenkaan ketään tuomittu kuolemaan, ja sen jälkeenkin niin on tehty vain sota-aikoina, jolloin se on väliaikaisten lakien nojalla pantu täytäntöön ampumalla.
Sisällissodan tapahtumien yhteydessä vuonna 1918 on arvioitu noin 10 000 suomalaista teloitetun ampumalla. Sodan osapuolet teloittivat vihollisiaan hyvin heppoisin perustein, usein vain nimellisen oikeudenkäynnin jälkeen. Sisällissodan jälkeen ei teloitusta rauhan aikana käytetty.
Talvi- ja jatkosodan aikana ampumalla teloitettiin sotilaskarkureita eli ”käpykaartilaisia”, kommunisteja ja muutoin isänmaanpettureiksi katsottuja tahoja. Viimeinen tällainen teloitus Suomessa pantiin täytäntöön vuonna 1944. On arvioitu sotien aikana teloitetun yhteensä viitisensataa ihmistä, joista noin puolet vakoilusta tuomittuja. Kurinpitosyistä armeija teloitti noin 70 sotilasta. Tähän lukuun sisältyvät myös ne kerrat, kun joku upseeri käytti henkilökohtaista asettaan karkurina pitämäänsä sotilaaseen.
Rintamalla teloittajana toimi sotilaspoliisi.
Lainsäädännössä kuolemantuomio oli mahdollisena rangaistuksena vuoteen 1972 asti. Viimeinen Suomessa tapahtunut siviilirikoksesta toimeenpantu teloitus oli kuusinkertaisen murhaajan Toivo ”Kirves” Koljosen ampuminen Kakolassa keväällä 1943. Viimeinen Suomessa teloitettu nainen oli Malmin ampumaradalla ammuttu vakoilusta tuomittu Martta Koskinen syyskuussa 1943.[2] Viimeinen teloitettu suomalainen oli Olavi Laiho, joka ammuttiin maanpetoksesta 2. syyskuuta 1944. Vielä seuraavana päivänä ammuttiin kolme venäläistä vankia vakoilusta syytettynä.
Lähteet muokkaa
- ↑ http://www.aamulehti.fi/uutiset/ulkomaat/182073.shtml (Arkistoitu – Internet Archive)
- ↑ Jukka Lindstedt: Kuolemaan tuomitut : kuolemanrangaistukset Suomessa toisen maailmansodan aikana
Aiheesta muualla muokkaa
Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Ampuminen Wikimedia Commonsissa
