Amerikan vallankumous
Amerikan vallankumous viittaa tapahtumiin, ajatuksiin ja muutoksiin, joiden myötä kolmetoista Pohjois-Amerikan siirtokuntaa irtautui Britanniasta ja muodostivat Amerikan Yhdysvallat. Yhdysvaltain vapaussota (1775–1783) oli osa vallankumousta.
Viime kädessä vallankumous alkoi verokapinana, mutta sen motiiveina olivat ennen kaikkea valistusajan vapausihanteet kuten yksilöiden itsemääräämisoikeus ja etuoikeuksien vastustaminen.[1]
Kapina verotusta ja sääntelyä vastaan muokkaa
Britannian valtionvelka oli noussut hälyttäväksi Pohjois-Amerikassa Ranskaa vastaan 1754–1763 käydyn suuren siirtomaasodan aikana, minkä vuoksi Britannian parlamentti ja kuningas Yrjö III pyrkivät veroin, tullein ja muilla keinoilla hankkimaan kruunulle tuloja Pohjois-Amerikan asukkailta "maksuksi rauhasta".[1]
Periaatteessa Iso-Britannia jo ennestään sääteli siirtokuntien taloutta, mutta käytännössä näitä lakeja ei ollut noudatettu. Nyt sääntely yritettiin tuoda käytäntöön. Vuonna 1761 massachusettsilainen lakimies James Otis esitti, että sääntely on Britannian perustuslain suomien oikeuksien vastaista. Hän hävisi oikeudessa, mutta John Adams kirjoitti myöhemmin: "Amerikan itsenäisyys syntyi silloin ja siellä". Myöhemmin siirtokuntien verokapinan tunnuslauseeksi muodostui ”Ei verotusta ilman edustusta” (No taxation without representation).
Parlamentti yritti verottaa amerikkalaisia monin eri keinoin. Vuonna 1765 säädetty leimaverolaki määräsi siirtomaiden asukkaat käyttämään julkisissa asiakirjoissa, sanomalehdissä, pelikorteissa ym. kruunun leimaamaa paperia, josta meni leimavero tullille. Veroja ja muita rajoituksia paenneiden siirtolaisten itsehallintoon tottuneet jälkeläiset eivät tällaista hyväksyneet vaan ryhtyivät vastarintaan. Vastarintatoimista yllättynyt parlamentti peruutti pian veron.[1] Kaksi vuotta myöhemmin säädettiin niin sanotut Townshendin lait, joiden myötä Britannia alkoi periä tuontitullia monenlaisista siirtokuntiin tuotavista tarvikkeista, muun muassa lasista, maalista, lyijystä ja teestä. Tällöin ympäri Pohjois-Amerikkaa perustettiin yhdistyksiä asiaa vastaan ja päätettiin kieltäytyä syömästä, juomasta tai käyttämästä mitään tullinalaisia tuotteita. Tullivirkamiehiä tervattiin ja kieriteltiin höyhenissä, mutta valamiehistöt vapauttivat tekijät. Tullitulot jäivät alle perintäkustannusten.
Tullivirkamiehet pysäyttivät siirtokuntalaisen kauppiaan John Hancockin aluksen Liberty (vapaus) epäiltynä salakuljetuksesta Bostonissa 10. kesäkuuta 1768. Vihaiset protestit kaduilla saivat virkailijat raportoimaan Lontooseen, että Boston on kapinassa.
Brittijoukot alkoivat saapua Bostoniin lokakuussa 1768. Jännitteet jatkoivat kasvuaan huipentuen Bostonin verilöylyssä 5. maaliskuuta 1770, kun brittijoukot tulittivat vihaista väkijoukkoa surmaten viisi ihmistä. Vallankumousagitaattorit käyttivät tapausta vastarinnan kiihdyttämiseen, mutta sotilaita vastaan käydyn oikeudenkäynnin jälkeen tilanne laantui. Oikeudessa sotilaita puolusti John Adams.
Purkaessaan muut Townshendin lakeihin sisältyneet tullit vuonna 1770 parlamentti säilytti vähäisen teetullin periaatteen vuoksi symbolisena eleenä osoittaakseen siirtokunnille parlamentin verotusoikeuden. Vuonna 1773 säädetty teelaki pyrki antamaan Englannin Itä-Intian kauppakomppanialle monopolin teen vientiin Pohjois-Amerikkaan. Siirtokuntien sanomalehdet julistivat Intiasta tuodun brittiteen pannaan "orjuuden myrkkynä". Amerikkalaisten mielestä vain siirtokuntalaisten omat edustajakokoukset voisivat säätää heille veroja. Kansa vartioi satamiin saapuneita teelaivoja yötä päivää, ettei niistä voitaisi tuoda lastia maahan. Bostonin satamassa viisikymmentä nuorukaista pukeutui mohikaani-intiaaneiksi ja purki erään laivan teelastin mereen kansan katsellessa laiturilta (Bostonin teekutsut, 16. joulukuuta 1773).
Tällöin toryjen hallitsema parlamentti julisti Bostonin sataman suljetuksi ja väkivallantekijät tuomittaviksi Englantiin ja lähetti palkkasotajoukkoja Bostoniin.
Kanada totteli Britanniaa, mutta kolmetoista muuta siirtokuntaa järjesti kongressin Pennsylvaniassa. 5. heinäkuuta 1775 he laativat kuninkaalle ja parlamentille kirjelmän, jossa korostivat jokaisen kansan oikeutta järjestää oma hallituksensa ja verotuksensa, ja vaativat tätä oikeutta – Britannian valtakunnan osana. Britannia kuitenkin lähetti sotajoukkonsa Amerikkaan syksyllä 1775.
Patriootit vastaan lojalistit muokkaa
Amerikan vallankumouksellisista käytettiin nimityksiä patriootit, whigit tai kapinalliset. Heidän keskuudessaan oli erilaisia näkemyksiä. Konservatiiveiksi voidaan laskea Alexander Hamilton, John Jay ja George Washington. Heidän ryhmittymästään tuli myöhemmin federalistinen puolue, ja heidän on katsottu haluavan säilyttää vaurauden ja vallan siirtokuntien "yläluokalla". Liberaalimpaan siipeen lasketaan kuuluviksi muun muassa Thomas Jefferson, James Madison, Benjamin Franklin ja Thomas Paine,[1] joiden myös katsotaan olleen enemmän vähäosaisten puolella.
Lojalisteiksi, toryiksi tai "kuninkaan miehiksi" kutsuttiin niitä monia siirtokuntalaisia, jotka pysyivät lojaaleina kruunulle – moni taisteli kruunun joukoissakin. Heitäkin oli kaikissa yhteiskuntaluokissa. Sodan jälkeen monet lojalistit muuttivat muun muassa Abacon saarille Bahamalla, New Brunswickiin ja Ontarioon Kanadassa sekä Sierra Leonen Freetowniin.
Vapaussota (1775–83) muokkaa
- Pääartikkeli: Yhdysvaltain vapaussota
Keskeisiä sodanjälkeisiä tapahtumia olivat muun muassa
Vallankumouksen ihanteet muokkaa
Vallankumouksen taustalla olivat valistusajan liberaalit ihanteet, joille uskonvainoja, verotusta tai muuta sortoa paenneiden siirtolaisten jälkeläiset olivat otollista maaperää. Siirtokunnissa hallinto oli ollut minimaalista ja kansalaiset vapaita päättämään itse elämästään ja toiminnastaan, ja sekin vähäinen hallinto oli siirtokuntalaisten itse hoitamaa ja pienin veroin kustantamaa. Monien oli vaikea hyväksyä sitä, että parlamentti alkoi määräillä heidän elämäänsä.
Thomas Paine julkaisi 10.1.1776 pamfletin Common Sense (Terve järki), jossa hän esitti, että ainoa ratkaisu ongelmiin Britannian kanssa olisi itsenäisyys ja tasavalta (republicanism).
Amerikan vallankumous ei mennyt yhtä pitkälle kuin myöhempi Ranskan vallankumous Robespierren myötä. Se kuitenkin julisti ihmiset vapaiksi ja tasa-arvoisiksi, joten Yhdysvalloissa astuivat voimaan ihmisoikeudet kuten uskonvapaus, sananvapaus ja omaisuudensuoja, etuoikeudet lakkautettiin ja ihmiset olivat tasa-arvoisia lain edessä. Ensimmäistä kertaa toteutui se ajatus, että hallitus saa hallita vain hallittujen suostumuksella.
Thomas Painen kirjoituksen ja valistusajan liberaalien ihanteiden pohjalta Thomas Jefferson laati Yhdysvaltain itsenäisyysjulistuksen, jossa myös nämä oikeudet lueteltiin. Johdonmukaisena se myös lakkautti orjuuden, mutta kongressi ei hyväksynyt sitä vaan vasta muutetun version (4. heinäkuuta 1776, Yhdysvaltain itsenäisyyspäivä), jossa tätä kohtaa ei enää mainittu, vaikka Jeffersonin "All men are born free" oli yhä mukana. Myöhempi Yhdysvaltain kolmas presidentti, Thomas Jefferson eli vielä viisi vuosikymmentä, ja aina kun häneltä pyydettiin kopiota itsenäisyysjulistuksesta, hän antoi alkuperäisen versionsa, vaikka orjuus poistui maasta lopullisesti vasta lähes sata vuotta myöhemmin.[1]
Vallankumouksen leviäminen ympäri maailmaa muokkaa
Vallankumouksessa oli ollut myös vapaaehtoisia, etenkin Ranskasta, taistelemassa vapauden puolesta ja brittejä vastaan. Heidän palatessaan kotiin liberaalin vallankumouksen aatteet levisivät ympäri maailmaa, jolloin seurasi muun muassa Ranskan vallankumous, Haitin vallankumous ja Simón Bolívarin johtamat Latinalaisen Amerikan vapaussodat. Irlannin kansannousu 1798, sekä Puolan-Liettuan ja Alankomaiden tapahtumat olivat myös Amerikan vallankumouksen jälkikaikuja. Vasta 1800-luvun loppupuolella liberalismi alkoi vallankumousten ideologiana jäädä sosialismin jalkoihin, kunnes jälleen alkoi palata kumousten keskiöön 1900-luvun lopulla ja 2000-luvun alussa, etenkin Itä-Euroopassa.
Toisaalta näitä liberaaleja vallankumouksia voi myös pitää sosialististen oppien juurina, joutuihan Ranskan vallankumous pari vuotta kestettyään Vuoripuolueen protososialistien (muun muassa Robespierre) käsiin, ja myös Karl Marx aloitti toimintansa sitä seuranneissa liberaaleissa vallankumouksissa.
Monet britannialaiset ja irlantilaiset whigit tunsivat avointa sympatiaa Amerikan patriootteja kohtaan, ja myös Alankomaissa ja Ranskassa sen vaikutus oli huomattava. Asia oli eurooppalaisille tuttu, sillä valistusajan liberaalit aatteet olivat lähtöisin Euroopasta.
