Wikipedia

Aluepolitiikka

 Tässä artikkelissa tai sen osassa aihetta käsitellään lähinnä Suomen tai suomalaisten näkökulmasta.
Voit auttaa Wikipediaa parantamalla artikkelin näkökulmaa yleismaailmallisemmaksi. Lisää tietoa saattaa olla keskustelusivulla.

Aluepolitiikka on harkittua talouspoliittista toimintaa, jonka tarkoitus on vaikuttaa eri tasoisten alueiden, kuten kuntien, seutujen, maakuntien ja valtioiden taloudelliseen ja sosiaaliseen kehitykseen.[1]

Historia muokkaa

Politiikan alueellisuuden piirteitä esiintyy historiassa esimerkiksi edustuslaitoksen käytännössä, jossa ryhmät valittiin esimerkiksi kaupungeittain tai kreivikunnittain. Tämä toi käytännön politiikkaan vastaava alueelliset yhteisöt. Säätylaitoksen aikakaudella paikallisintressit menettivät jonkin verran valtakunnallista merkitystään. Poliittinen toiminta levittäytyi, erityisesti talonpoikaissäädyn ansiosta laajemmilla alueille. Yleisen äänioikeuden myötä politiikka käsitti koko valtakunnan ja sen kohteeksi tuli kaikki väestöryhmät.[2]

1960-luvulle tultaessa aluepuolueen käsitettä käytettiin enää harvoista poliittisista ryhmistä. Joidenkin puolueiden kannatus on sen sijaan yhä selvemmin keskittynyt tietyille maantieteellisille alueille. Tavallisimmin puolueet pyrkivät menestykseen koko maassa ja tähän tarkoitukseen ne ovat luoneet valtakunnallisia organisaatioita, joiden kautta valistustyötä ulotetaan kaikkialle. Maaseutu- ja maatalouspuolueet pyrkivät tyypillisimmin väestökeskuksiin ja kaupunkilaistyyppiset puolueet maaseudulle. Ohjelmia ja nimeä muuttamalla on pyritty karistamaan rajoitettuun toiminta-alueeseen viittaavia tunnusmerkkejä. Poliittinen kilpailu ja yhteiskuntarakenteen muutos on antanut vauhtia tälle kehitykselle, eikä yksikään alue ole riittävän vahva yksinään muodostamaan riittävää poliittista voimaa enemmistöstä puhumattakaan.[2]

Aluepolitiikan toimijoita ja osa-alueita muokkaa

Aluepolitiikan toimijoita ovat valtakunnan tasolla muun muassa valtio[3] ja kansalaisorganisaatioista etenkin puolueet. Alueellisia toimijoita ovat Suomessa muun muassa kaupungit ja maakuntien liitot sekä seudulliset, maakunnalliset ja muut alueelliset yhteenliittymät.[4] Valtiota ylemmällä tasolla Euroopassa Euroopan unionilla on oma aluepolitiikkansa, joka vaikuttaa toimintaan alemmilla aluetasoilla.[5] Suomessa työ- ja elinkeinoministeriön yhteydessä toimiva alue- ja rakennepolitiikan neuvottelukunta sovittaa yhteen kansallisten alueiden kehittämistä koskevien tavoitteiden ja ohjelmien, rakennerahastojen (EAKR), Euroopan maaseudun kehittämisen maatalousrahaston ja Euroopan kalatalousrahaston ohjelmien toteuttamista.[6]

Lähelle aluepolitiikkaa tulevat myös maaseutupolitiikka[7][8][9][10] ja kaupunkipolitiikka[11][12][13], jotka voidaan määritellä toisaalta erityisesti kaupunkeihin ja toisaalta erityisesti maaseutuun kohdistuvaksi politiikaksi. Vastaavasti erityisesti suurimpiin kaupunkeihin kohdistuvaa aluepolitiikkaa voidaan nimittää metropolipolitiikaksi.[14][15][16]

Aluepolitiikka Suomessa muokkaa

Tämä osio pitäisi jakaa uudeksi artikkeliksi nimeltä Suomen aluepolitiikka.
Lisätietoja saattaa olla artikkelin keskustelusivulla.


Toimijoita ja näkemyksiä muokkaa

Suomessa aluepolitiikka on vanhastaan liitetty yleisissä mielikuvissa puolueista erityisesti Keskustaan. Aluepolitiikka ei kuitenkaan kohdistu vain maaseutuun, vaan sen piiriin kuuluu myös alueellinen päätöksenteko, joka kohdistuu kaupunkeihin, mukaan lukien niin maakunta- ja valtakunnanosakeskukset kuin suurkaupungit eli metropolit. Näin muidenkaan puolueiden, samoin kuin esimerkiksi työmarkkinajärjestöjen ja elinkeinoelämän edustamat näkemykset eivät ole vailla aluepoliittista ulottuvuutta, vaan ainoastaan näkemys aluepolitiikan sisällöstä saattaa vaihdella.

Suomessa Uudeltamaalta peritaan valtionosuuksien tasausmaksuja 521 miljoonaa euroa, ja kaikki muut maakunnat ovat nettosaajia, kärkipäässä Pohjois-Pohjanmaa 170, Keski-Suomi 118, Etelä-Pohjanmaa 111, P-Savo 99, P-Karjala 99 ja Pirkanmaa 82 miljoonaa euroa. Pelkästään Helsingiltä, Espoolta ja Vantaalta peritään 475 miljoonaa euroa vuonna 2016.[17]

Osmo Soininvaaran mukaan suurin aluetuki on Kelan toiminta: Kela kerää rahansa aivan muualta kuin minne se jakaa ne.[18]

Aluehallintouudistus muokkaa

Sipilän hallitus linjasi 9.11.2015, että jatkossa Suomen julkinen hallinto tullaan järjestämään kolmella tasolla, jotka ovat valtio, itsehallintoalue ja kunta.[19][20]

Aluepolitiikan historiaa Suomessa muokkaa

Suomen aluepolitiikan historiaa tutkineet maantieteilijät Sami Moisio ja Antti Vasanen erottavat Suomen aluepoliitikassa neljä vaihetta, ja samaa kehitystä hieman toisenlaisella jäsennyksellä ovat hahmottaneet myös suunnittelumaantieteilijät Jussi S. Jauhiainen ja Vivi Niemenmaa.

Areaalinen valtio muokkaa

Aluepolitiikan ensimmäinen vaihe oli maatalousyhteiskunnan vaiheen areaalinen valtio, jonka aikana toteutettiin muun muassa maaseudun asutuspolitiikkaa vuokra-alueita lunastamalla ja asutustiloja perustamalla. Tätä vaihetta luonnehti myös koko valtiotilan haltuunotto, josta ovat esimerkkinä vaikkapa maantieteilijä J. G. Granön kehittämät maisematieteelliset aluejaot. Tämä vaihe kesti Suomessa 1940-luvulle.[21][22]

Hajautettu hyvinvointivaltio muokkaa

1950-luvulta 1980-luvulle jatkunutta vaihetta Moisio ja Vasanen nimittävät hajautetun hyvinvointivaltion vaiheeksi. Tavoitteena tällöin oli, elinkeinorakenteen voimakkaasti muuttuessa koko valtakunnan sosiaalinen eheys, joka nähtiin välttämättömäksi valtiollisen olemassaolon säilymiselle. Vaihetta luonnehtivat toisaalta Maalaisliiton ja sosialidemokraattien välinen poliittinen akseli, toisaalta pyrkimys rationaaliseen suunnitteluun. Tämä näkyi muun muassa yliopistoverkon laajentumisena ja uusien varuskuntien rakentamisena maan reuna-alueille. Myös alueellinen suunnittelu laajeni seutu- ja valtakunnansuunnitteluun. Tällöin muodostui myös koko valtion kattava eri tasoisten keskusten ja vaikutusalueiden hierarkia[23], jota näinä vuosikymmeninä tutki muun muassa suunnittelu- ja talousmaantieteilijä, Vaasan yliopiston rehtori Mauri Palomäki. Tärkeäksi nousi tällöin muun muassa maakunta- ja valtakunnanosakeskusten määrittely.[24][25]

Hajautettu kilpailuvaltio muokkaa

1990-luvun alussa alkanutta vaihetta Moisio ja Vasanen nimittävät hajautetuksi kilpailuvaltioksi. Sen aikana luovuttiin aiemmasta suljetusta ja keskusjohtoisesta sääntelykulttuurista. Tällöin on korostunut alueiden kilpailukyky ja maakuntaliittojen, työ- ja elinkeinokeskusten ja seudullisten kehittämiskeskusten merkitys alueellisessa kehittämistyössä on korostunut. Aluerakennetta on tällöin pyritty hahmottamaan etenkin kaupunkiverkkojen ja kaupunkiseutujen kautta, joita on Suomessa tutkinut muun muassa suunnittelumaantieteilijä ja Itä-Suomen Yliopiston rehtori Perttu Vartiainen. Keskuksia tällaisessa kaupunkiverkossa on Suomen alueella vielä monia, ja pyrkimyksenä on monikeskuksisuuden vahvistaminen.[26][27]

Kohti metropolivaltiota? muokkaa

Vastakohtana edelliselle vaiheelle Moisio ja Vasanen esittävät kehityssuunnan, josta he käyttävät nimeä metropolivaltio. Tällöin korostuu kansainvälisyys, ja kehityskelpoisina nähdään vain muutamat harvat metropolialueet sekä mahdollisesti niiden väliset kehityskäytävät. Näiden ulkopuolelle jäävät alueet jäisivät raaka-aineita tuottaviksi periferioiksi. Epäselvää Moision ja Vasasen mukaan kuitenkin on, nostaisiko tämä todella Suomen kilpailukykyä. Näin lähivuosina tullaan Moision ja Vasasen arvion mukaan todennäköisesti seuraamaan pikemminkin hajautetun kilpailuvaltion mallia, mutta keskipitkällä aikavälillä paine metropolivaltion suuntaiseen kehitykseen tullee kasvamaan.[28][29] Tällöin olisivat Sami Moision mukaan Suomessa asettumassa vaihtoehdoiksi toisaalta hajautettu metropoli, johon Helsingin ohella voisivat kuulua esimerkiksi Turku, Tampere ja Lahti, ja toisaalta keskitetty metropoli, joka kattaisi vain Helsingin seudun neljätoista kuntaa ja niiden ehkä noin viidenkymmenen kunnan suuruisen vaikutusalueen. Metropolikehityksen kansainvälisiin teoreetikoihin kuuluu muun muassa yhdysvaltalainen ekonomisti ja kaupunkitutkija Richard Florida.[14]

Katso myös muokkaa

Lähteet muokkaa

  • Jauhiainen, Jussi S. & Niemenmaa, Vivi: Alueellinen suunnittelu. Tampere: Vastapaino, 2006. ISBN 951-768-190-9.
  • Moisio, Sami & Vasanen, Antti: Alueellistuminen valtiomuutoksen tutkimuskohteena. Tieteessä tapahtuu, 2008, nro 3–4, s. 20–31. Artikkelin verkkoversio. Viitattu 13.7.2009.
  • Rantala, Onni: Suomen poliittiset alueet I. Poliittisten aatteitten levinneisyys 1907-58 (Tutkimuksia Sarja C) N:o 3. Helsinki: Turun yliopiston valtio-opin laitos, 1965. ISBN 951-0-32050-1.

Viitteet muokkaa

  1. ↑ Jauhiainen & Niemenmaa 2006, s. 71.
  2. ↑ a b Rantala 1965, s. 1
  3. ↑ Jauhiainen & Niemenmaa 2006, s. 165-204.
  4. ↑ Jauhiainen & Niemenmaa 2006, s. 205-230.
  5. ↑ Jauhiainen & Niemenmaa 2006, s. 115-163.
  6. ↑ Laki alueiden kehittämisestä 1651/2009
  7. ↑ Maaseutupolitiikka Maa- ja metsätalousministeriö. Arkistoitu 25.4.2009. Viitattu 8.11.2009.
  8. ↑ Maaseutu ja maaseutupolitiikka Maa- ja metsätalousministeriö. Arkistoitu 19.11.2008. Viitattu 8.11.2009.
  9. ↑ Maaseutupolitiikka? Kunnat.net. Kuntaliitto. Viitattu 8.11.2009.
  10. ↑ Jauhiainen & Niemenmaa 2006, s. 185-190.
  11. ↑ Kaupunkipolitiikka Kunnat.net. Kuntaliitto. Viitattu 8.11.2009.
  12. ↑ Kaupunkipolitiikka Työ- ja elinkeinoministeriö. Viitattu 8.11.2009.
  13. ↑ Jauhiainen & Niemenmaa 2006, s. 179-183.
  14. ↑ a b Moisio, Sami: Turun päästävä mukaan muotoutuvaan metropoliin. Turun Sanomat, 15.11.2009, s. 2.
  15. ↑ Metropolipolitiikka Ympäristöministeriö. Viitattu 15.11.2009.
  16. ↑ Löytönen, Markku: Tarvitaanko Suomessa metropolipolitiikkaa. Tieteessä tapahtuu, 2007, nro 1, s. 3-4. Helsinki: Tieteellisten seurain valtuuskunta. Artikkelin verkkoversio (pdf). Viitattu 15.11.2009. (Arkistoitu – Internet Archive)
  17. ↑ Jo 500 miljoonaa euroa: Verorahoja virtaa yhä enemmän pääkaupunkiseudulta köyhille kunnille Helsingin Sanomat. 25.1.2016.
  18. ↑ Euroopan tulevaisuus ja solidaarisuuden rajat, Osmo Soininvaara, Soininvaara.fi 15.7.2012
  19. ↑ Hallitus päätti sote-uudistuksen jatkosta ja itsehallintoalueista (Arkistoitu – Internet Archive). Valtioneuvoston tiedote 591/2015. 9.11.2015. Viitattu 20.11.2015
  20. ↑ Sote- ja aluehallintouudistus: Aluehallinnon uudistus (Arkistoitu – Internet Archive). Viitattu 20.11.2015
  21. ↑ Moisio & Vasanen 2008, s. 23–25.
  22. ↑ Jauhiainen & Niemenmaa 2006, s. 71-81.
  23. ↑ Moisio & Vasanen 2008, s. 24, 25–26.
  24. ↑ Vrt. Moisio & Vasanen 2008, s. 24.
  25. ↑ Jauhiainen & Niemenmaa 2006, s. 81-95.
  26. ↑ Moisio & Vasanen 2008, s. 24, 26–28.
  27. ↑ Jauhiainen & Niemenmaa 2006, s. 95-110.
  28. ↑ Moisio & Vasanen 2008, s. 24, 28–30.
  29. ↑ Vrt. Jauhiainen & Niemenmaa 2006, s. 110-113.

Aiheesta muualla muokkaa

  • Kansallinen aluepolitiikka Kunnat.net. Kuntaliitto. Viitattu 8.11.2009.
  • Aluepolitiikka Europa - Euroopan unionin portaali. Euroopan unioni. Viitattu 8.11.2009.
  • Moisio, Sami: Metropolikonsensus ja territoriaalinen ekonomismi Suomessa. Tiedepolitiikka, 2009, nro 4, s. 7-24.
  • Moisio, Sami: Valtio, alue, politiikka. Suomen tilasuhteiden sääntely toisesta maailmansodasta nykypäivään. Tampere: Vastapaino, 2012. 978-951-768-386-9 (painettu) ISBN 978-951-768-364-7 (verkkojulkaisu EPUB).
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Aluepolitiikka&oldid=21101761”