Altailaiset
Altailaiset (aikaisempi nimitys oirootit, altaiksi алтай-кижи, altai-kiži, tai Алтайлар, Altaylar[1]) ovat Venäjällä etupäässä Altain tasavallassa asuva turkkilaista altain kieltä puhuva kansa.
| Altailaiset | ||||||||||
|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|
 Altailaisten lippu |
||||||||||
| Väkiluku | 67 200 (2002) | |||||||||
|
Merkittävät asuinalueet
|
||||||||||
| Kielet | altai, venäjä | |||||||||
| Uskonnot | ortodoksisuus, buddhalaisuus, šamanismi, burhanismi | |||||||||
Asuinalue, lukumäärä ja etniset ryhmät muokkaa
Altailaiset asuvat Altain tasavallassa ja sen lähiseuduilla Altain aluepiirissä ja Kemerovon alueella. He jakautuvat pohjoisia ja eteläisiä altailaismurteita puhuviin ryhmiin.[2] Vuoden 1989 väestönlaskennan mukaan Venäjällä oli 69 400 altalaista, joista 59 100 asui silloisella Vuoristo-Altain autonomisella alueella, 4 800 muualla Altain aluepiirissä ja 2 600 Kemerovon alueella. Kansallisuudeltaan altailaisista 85,1 % ilmoitti äidinkielekseen altain ja 14,8 % venäjän. Toisena kielenään venäjää puhui 65,6 %.[3]
Nykyään altailaisten alaryhmillä, pohjoismurteita puhuvilla kumandineilla, tšelkaneilla ja tubalareilla sekä etelämurteita puhuvilla telengiteillä ja teleuteilla on laissa tunnustettu Venäjän vähälukuisen alkuperäiskansan asema.[4] Vuoden 2002 väestönlaskennassa rekisteröitiin 67 200 altalaista (altai-kižiä) ja 10 600 muiden ryhmien edustajaa.[5] Altain kielen puhujia oli 65 500 ja muiden kielimuotojen puhujia 3 900 (telengitien äidinkieleksi katsottiin altai).[6] 92,9 % altailaisista osaa venäjää.[7]
Altain tasavallan väestöstä eri altailaisryhmät muodostavat 33,5 %[8] (30,1 % vuonna 1989).[2] Kotitasavaltansa altailaisista 92,4 % puhuu venäjää,[8] 89,2 % altain kieltä ja 3,0 % kazakkia.[9]
Kiinassa altalaisia on arviolta useampi tuhat. Kiinan puolella asuu kumandeja, tšelkaneja ja tubalareja, mutta heitä tai altailaisia ylipäätänsä ei tunnusteta omaksi etniseksi ryhmäkseen.[10]
Etninen historia muokkaa
Altailaisten esi-isiä ovat muinaisturkkilaiset uiguurit, kiptšakit, Jenisein kirgiisit ja oguusit.[2] Altain kielen murre-erot heijastelevat eri ryhmien etnistä taustaa: etelämurteet kuuluvat turkkilaisten kielten kirgiisiläis-kiptšakkilaiseen alaryhmään, pohjoismurteet uiguurilais-oguusilaiseen.[11] Pohjoisaltailaisiin on sulautunut samojedeja, kettejä sekä mahdollisesti myös ugreja, eteläaltailaisissa on havaittavissa mongolien vaikutusta.[12]
1700-luvulta lähtien Altaille siirtyi venäläisiä uudisasukkaita, joiden vaikutuksesta huomattava osa paimentolaisuutta harjoittaneista altailaisista asettui pysyviin asutuksiin. 1750–1770-luvuilla ja varsinkin 1800-luvun lopussa altailaisia käännytettiin ortodokseiksi. 1900-luvun vaihteessa eteläaltailaisten keskuuteen levisi lamalaista buddhalaisuutta ja šamanismia yhdistänyt burhanismi. Siihen liittynyt kapinaliike kukistettiin vuonna 1904. Vuosina 1917–1918 syntyneet paikalliset hallintoelimet vaativat kansallista itsemäärämisoikeutta. Vuonna 1922 perustettiin Oiroottien autonominen alue, josta vuonna 1948 tuli Vuoristo-Altain autonominen alue ja vuonna 1992 Altain tasavalta.[2]
Elinkeinot ja kulttuuri muokkaa
Perinteisiä elinkeinoja ovat paimentolaisuuteen perustunut karjanhoito, metsästys, kalastus, keräilytalous ja pohjoisessa myös maanviljely. Käsityöammateista vanhastaan kehittynyttä oli rautaesineiden valmistus. Nykyään tärkeimmällä sijalla on karjatalous. Yhteiskuntajärjestelmän perustana oli patriarkaalinen sukuyhteisö. Pohjoisaltailaiset asuivat tuohella ja kuorella katetuissa kodissa tai maahan upotetuissa hirsi- ja lautarakennuksissa, etelän paimentolaisten asumuksena toimi kota tai huopakankainen jurtta. Venäläistyyppiset pirtit ja talousrakennukset alkoivat levitä 1800-luvun alussa. Ruokavalio perustui lihaan, riistan, kalaan ja maitotuotteisiin. Viljan lisäksi ruokana käytettiin erilaisia villikasveja.[13]
Suullinen kansanperinne käsittää sankarirunoja, satuja, myyttisiä ja historiallisia tarinoita, sananlaskuja ja arvoituksia. Perinteisen uskonnon šamanismin merkitys on nykyään vähäinen. Neuvostoaikana syntyi altainkielinen kirjallisuus ja kansallinen ammattitaide.[14]
Nykytilanne muokkaa
Altailaisten taloudellinen ja sosiaalinen tilanne on nykyään heikko. Syntyvyys on korkea, maaseutuväestön osuus suuri ja elintaso alhainen. Vuonna 1989 puolet kansasta sai elantonsa maataloudesta, joka on viime vuosikymmenten aikana pahasti kriisiytynyt. Maaseudulla on paljon liikaväestöä, jolle tasavallan ainoa kaupunki Gorno-Altaisk ei kykene tarjoamaan työtä. Sivistyneistön osuus on pieni. Kielellinen venäläistyminen edistyy hitaasti, mutta vääjäämättä.[15]
Katso myös muokkaa
Lähteet muokkaa
- ↑ Özhan Öztürk: Altaylar, Altay Türkleri: Tarih ve Kültür ozhanozturk.com. Viitattu 8.3.2023.
- ↑ a b c d Narody Rossii: entsiklopedija, s. 82. Moskva: Bolšaja Rossijskaja entsiklopedija, 1994. ISBN 5-85270-082-7.
- ↑ Narody Rossii: entsiklopedija, s. 433, 435, 437, 441. Moskva: Bolšaja Rossijskaja entsiklopedija, 1994. ISBN 5-85270-082-7.
- ↑ O jedinom peretšne korennyh malotšislennyh narodov RF severcom.ru. Viitattu 27.6.2009. (venäjäksi)
- ↑ Vserossijskaja perepis naselenija 2002 goda. 4.1. Natsionalnyi sostav naselenija. perepis2002.ru. Arkistoitu 6.2.2009. Viitattu 27.6.2009. (venäjäksi)
- ↑ Vserossijskaja perepis naselenija 2002 goda. 4.4. Rasprostranjonnost vladenija jazykami (krome russkogo). perepis2002.ru. Arkistoitu 29.3.2012. Viitattu 27.6.2009. (venäjäksi)
- ↑ Vserossijskaja perepis naselenija 2002 goda. 4.2. Naselenije po natsionalnosti i vladeniju russkim jazykom. perepis2002.ru. Arkistoitu 17.2.2007. Viitattu 27.6.2009. (venäjäksi)
- ↑ a b Vserossijskaja perepis naselenija 2002 goda. 4.3. Naselenije po natsionalnosti i vladeniju russkim jazykom po subjektam Rossijskoi Federatsii. perepis2002.ru. Arkistoitu 10.10.2008. Viitattu 27.6.2009. (venäjäksi)
- ↑ Vserossijskaja perepis naselenija 2002 goda. 4.6. Vladenije jazykami (krome russkogo) naselenijem otdelnyh natsionalnostei po respublikam, avtonomnoi oblasti i avtonomnym okrugam Rossijskoi Federatsii. perepis2002.ru. Arkistoitu 8.10.2007. Viitattu 27.6.2009. (venäjäksi)
- ↑ James S. Olson: An ethnohistorical dictionary of China, s. 11. Greenwood Press, 1998. ISBN 0–313–28853–4. (englanniksi)
- ↑ Jazyki Rossijskoi Federatsii i sosednih gosudarstv. Tom 1, s. 173. Moskva: Nauka, 1997. ISBN 5-02-011237-2.
- ↑ Tšto nužno znat o narodah Rossii: Spravotšnik dlja gosudarstvennyh služaštših, s. 258. Moskva: Skriptori, Russki mir, 1999. ISBN (mahdollisesti virheellinen) 5-85810-029-9.
- ↑ Narody Rossii: entsiklopedija, s. 82–85. Moskva: Bolšaja Rossijskaja entsiklopedija, 1994. ISBN 5-85270-082-7.
- ↑ Narody Rossii: entsiklopedija, s. 85. Moskva: Bolšaja Rossijskaja entsiklopedija, 1994. ISBN 5-85270-082-7.
- ↑ Tšto nužno znat o narodah Rossii: Spravotšnik dlja gosudarstvennyh služaštših, s. 261–262. Moskva: Skriptori, Russki mir, 1999. ISBN (mahdollisesti virheellinen) 5-85810-029-9.