Adolfo Suárez
Don Adolfo Suárez González, Suarezin herttua, Espanjan grande (25. syyskuuta 1932 – 23. maaliskuuta 2014[1]) oli espanjalainen lakimies ja poliitikko. Hän toimi vuosina 1976–1981 Espanjan pääministerinä. Kesäkuussa 1977 hänen johtamansa Demokraattisen keskustan unioni voitti maan ensimmäiset parlamenttivaalit ja hänestä tuli ensimmäinen demokraattisesti valittu pääministeri caudillo Francisco Francon kuoleman jälkeen.
| Adolfo Suárez | |
|---|---|
.jpg) |
|
| Espanjan pääministeri | |
| Monarkki | Juan Carlos I |
| Edeltäjä | Carlos Arias |
| Seuraaja | Leopoldo Calvo-Sotelo |
| Henkilötiedot | |
| Syntynyt | 25. syyskuuta 1932.svg){kind=small} Cebreros, Espanja |
| Kuollut | 23. maaliskuuta 2014 (81 vuotta) |
| Arvonimi | 1. Suarezin herttua, Espanjan grande |
| Puoliso | Amparo Illana |
| Tiedot | |
| Puolue |
FET y de las JONS (1958–1977) UCD (1977–1982) CDS (1982–1991) |
| Uskonto | roomalaiskatolinen |
 Nimikirjoitus |
|
Yksityiselämä muokkaa
Suárez syntyi Cebrerosissa, Ávilassa. Hänen vanhempansa olivat Hipólito Suárez Guerra ja Herminia González Prados (Ávila, 1910 – 18. heinäkuuta 2006). Suárezin sisar on Doña María del Carmen Suárez González, joka on naimisissa Aurelio Delgado Martínin kanssa.[2]
Suárezin vaimo Amparo Illana kuoli syöpään vuonna 2001, kuten myös hänen vanhempi tyttärensä Maria vuonna 2004. Suárezin poika ilmoitti 31. toukokuuta 2005 isänsä sairastavan Alzheimerin tautia.
Taustaa muokkaa
Estellan markiisi, kenraali Miguel Primo de Rivera teki sotilasvallankaappauksen ja johti maata kuolemaansa asti diktaattorina vuosina 1923–1930. Sen jälkeen kuningas Alfonso XIII yritti vuoden ajan johtaa maata, mutta oli menettänyt luottamuksensa niin armeijan kuin poliittisten ryhmienkin keskuudessa ja pakeni maasta huhtikuussa 1931. Tätä seurasi Espanjan toinen tasavalta, joka oli koko olemassaoloaikansa pahenevassa taloudellisessa ja poliittisessa kriisissä. Vuodesta 1934 alkaen maa ajautui yhä pahempaan kaaokseen ja poliittisten osapuolten radikalisoitumiseen. Heinäkuussa 1936 armeija yritti vallankaappausta, mutta hallitus onnistui pitämään osan maasta hallussaan, ja vallankaappaus muuttui kapinaksi oikeiston tukialueilla. Espanjan sisällissota syttyi. Kenraali Francisco Francon johtamat "kansalliset" tai "kansallismieliset" muodostuivat koko oikeiston laajasta kirjosta: kristillisdemokraateista, konservatiiveista, yleisoikeistolaisista, monarkisteista (alfonsistit), karlisteista, traditionalisteista ja falangisteista. Hallituksen johtamat "tasavaltalaiset" muodostuivat keskustavasemmistosta, liberaaleista, sosiaalidemokraateista, sosialististeista, kommunisteista ja anarkisteista. Sodan kuluessa kummankin osapuolen radikaalit ainekset nousivat johtoon.
Huhtikuussa 1939 sisällissota päättyi Francon johtamien kansallisten voittoon. Franco ei palauttanut monarkiaa, vaan ilmoitti perustavansa autoritaarisen diktatuurin. Maan ainoaksi lailliseksi puolueeksi tuli Falange Española Tradicionalista y de las JONS, johon kaikki kansallisten poliittiset osapuolet yhdistettiin. FET y de las JONS muodosti Kansallisen liikkeen (Movimiento Nacional) poliittisen siiven. Kansallinen liike oli taas koko francolaisen poliittisen järjestelmä ydin, johon kuuluivat niin ammattiliitto, virkamiehet kuin ainoa sallittu puolue FET y de las JONS. Liikkeen johtaja (Jefe de Movimiento) oli Francisco Franco, ja hänen alaisenaan liikettä johti ministeripääsihteeri (Ministro Secretario General del Movimiento), joka oli myös Espanjan hallituksen jäsen. Espanjan julkiseen elämään ei voinut ottaa osaa ilman Liikettä, ja koska se kattoi useita eri poliittisia "perheitä" (Familias del Regimen) keskustaoikeistosta kansallissyndikalisteihin, sen tärkeimpänä poliittisena linjana oli vain uskollisuus vallitsevalle hallinnolle (El Regimen). Koska tasavaltalainen perustuslaki oli kumottu sodan päätyttyä, maalla ei ollut perustuslakia ennen vuotta 1978. Hallinnon legitimoivana pohjana toimivat "Kuningaskunnan peruslait" (Leyes Fundamentales del Reino), jotka eivät muodostaneet perustuslakia, vaan Espanjan lainsäädännön rungon vuosina 1938–1978.
Elämä muokkaa
Suárez opiskeli oikeustiedettä Salamancan yliopistossa ja valmistui oikeustieteen tohtoriksi Madridin keskusyliopistosta. Vuonna 1955 Ávilan kuvernööriksi tuli lakimies Fernando Herrero Tejedor, joka oli Opus Deihin kuulunut kokenut Kansallisen liikkeen (Movimiento Nacional) aktiivi. Herrero nimitti Suárezin sihteerikseen, ja vuonna 1957 Herrero pääsi liikkeen pääsihteeristöön. Tämä tarkoitti myös Suárezin uran edistymistä, ja vuonna 1958 hänkin aloitti uransa pääsihteeristössä. Vuonna 1961 hänestä tuli apulaispääsihteerin teknillisen lautakunnan päällikkö (Jefe del Gabinete Técnico del Vicesecretario General) ja vuonna 1967 Ávilaa edustava Cortesin prokuraattori. (Koska puoluepolitiikka oli eliminoitu yhteiskunnasta, vanhan ajan monarkioita noudattaen kansanedustajat edustivat asuinalueitaan. Prokuraattoriksi saattoi päästä syntyperän, vaalin tai valtionpäämiehen nimityksen kautta.[3]) Vuonna 1968 Suárez nimitettiin Segovian kuvernööriksi, ja seuraavana vuonna hänestä tuli Radio Television Españolan pääjohtaja, ja hän toimi tehtävässä vuoteen 1973 asti. Vuosina 1964-1968 hän oli toiminut eri tehtävissä RTVE:ssa. 4. maaliskuuta 1975 Herrero valittiin Liikkeen ministeripääsihteeriksi, ja huhtikuussa Herrero nimitti Suárezin Kansallisen liikkeen apulaispääsihteeriksi, ja hän toimi tehtävässä Herreron kuolemaan auto-onnettomuudessa 12. kesäkuuta 1975 asti. Kun Arias Navarro muodosti hallituksen Francon kuoleman jälkeen 11. joulukuuta 1975, Suárez tuli mukaan tähän ministeripääsihteerin asemassa.
Caudillo oli kysellyt Suárezilta vain kuukausi ennen kuolemaansa tämän käsityksiä Espanjan poliittisesta tulevaisuudesta, ja Suárez oli vastannut suoraan, ettei uskonut Liikkeen selviävän Francon jälkeen ja että demokratisoituminen on väistämätöntä.[4]
9. kesäkuuta 1976 Cortesissa käsiteltiin "Lakia poliittisista yhdistyksistä" (Ley de Asociaciones Políticas), joka salli poliittisten yhdistysten (ei puolueiden) perustamisen, kunhan ne hyväksyivät Liikkeen periaatteet (los principios del Movimiento) ja tunnustivat peruslait. Lain hyväksymistä puoltanut Suárez siteerasi Cortesille pitämässään puheessa vapaaehtoisessa maanpaossa ollutta runoilijaa Antonio Machadoa:
»ja sallikaa minun lopettaa espanjalaisen runoilijan säkeisiin:
Tänään kaikki on auki tulevaisuteen
Huomisesta ikuisuuteen
Espanjan miehet!
Menneisyys ei ole kuollut
Eikä eilen ole kirjoitettu tulevaisuutta.»»
»...:y permitidme para terminar que recuerde los versos de un autor español:
«Está el hoy abierto al mañana
mañana al infinito
Hombres de España:
Ni el pasado ha muerto
Ni está el mañana ni el ayer escritos.»»
Espanjan pääministeri muokkaa
Kun Espanjan kuningas Juan Carlos I nimitti 3. heinäkuuta 1976 Adolfo Suárezin hallitsijakautensa toiseksi ja Espanjan 138. pääministeriksi, Suárez oli enemmistölle kansasta tuntematon henkilö. Francon vastainen vasemmisto, erityisesti kommunistinen puolue, vastusti Suárezin valintaa, koska hän oli Liikkeen kasvatti. Suárez kuitenkin kansallismielisenä monarkistina vakuuttui, että demokraattiset uudistukset olisi parasta tehdä kuninkaan johdolla, vasemmisto-oppositiota ja konservatiiveja (erityisesti armeijaa) ärsyttämättä. Siirtyminen demokratiaan oli tehtävä laillisesti ja lainsäädäntöä noudattaen. Tässä tehtävässä hänellä oli tukenaan parlamentin puhemies ja entinen pääministeri Torcuato Fernández-Miranda, joka oli toiminut upseerina kansallisten joukoissa sisällissodassa, Juan Carlosin politiikan opettajana, oikeustieteen professorina ja pitkän linjan vaikuttajana Liikkeessä. Yhteyttä armeijaan piti puolustusasioista vastaava 1. varapääministeri, kenraalikapteeni Manuel Gutiérrez Mellado, joka oli itsekin kansallisten joukoissa taistellut. Tärkein tukija kuitenkin oli kuningas Juan Carlos, jolle peruslait antoivat absoluuttisen monarkin vallan.
Suárez esitteli alun perin Fernández-Mirandan luonnosteleman siirtymäajan (La Transición) aloittaneen lain poliittisesta uudistuksesta (Ley para la Reforma Política), jota tuki myös kuningas. Tarkoituksena oli vaiheittainen siirtyminen perustuslailliseen monarkiaan. Se hyväksyttiin Cortesissa 18. marraskuuta 1976 ja vielä kansanäänestyksessä 15. joulukuuta 1976, jolloin sitä kannatti äänestäjistä 94,17 prosenttia äänestysaktiivisuuden ollessa 77,8 prosenttia. Tämä oli kahdeksas ja viimeinen peruslaeista, ja se mahdollisti poliittisten puolueiden perustamisen sekä velvoitti valitsemaan Cortesin kokoonpanon yleisillä ja yhtäläisillä vaaleilla. Lain hyväksyessään vanha Cortes käytännössä lakkautti itse itsensä.
Keväällä 3. toukokuuta 1977 muodostettiin Suárezin johtama Demokraattisen keskustan unioni (Unión de Centro Democrático, UCD), johon kuului useita keskustalaisia ja oikeistolaisia puolueita. Ideologialtaan se oli liberaali, monarkistinen ja kristillisdemokraattinen. Hitaampaa ja varovaisempaa uudistuspolitiikkaa kannatti Manuel Fraga Iribarnen oikeistokonservatiivinen Alianza Popular (AP). Kummassakin puolueessa oli entisiä francolaisia, mutta erityisesti AP oli profiloitua vanhan hallinnon puolueena.
15. kesäkuuta 1977 pidetyt perustuslakia säätävän Cortesin vaalit olivat ensimmäiset parlamenttivaalit sitten vuoden 1936. Adolfo Suárezin johtama UCD voitti vaalit selvänä ykkösenä saaden 34,44 prosentin ääniosuuden ja 166 paikkaa 350:stä. Maltillinen keskustaoikeisto sai siis enemmän paikkoja kuin sosialistinen PSOE (118) ja kommunistinen PCE (19) yhteensä. Manuel Fragan AP joutui tyytymään 8,21 prosentin kannatukseen ja 16 paikkaan. Suárezin monarkiaan luottava politiikka oli siis onnistunut, eikä siirtymäajan kärkeen nousseet PSOE tai PCE.
Vaalivoiton myötä Suárez sai paitsi kuninkaan myös demokraattisen mandaatin pääministerin tehtävään. Uusi Cortes asetti kaikkien puolueiden edustajista perustuslakia säätävän komitean, joka sai työnsä valmiiksi syksyllä 1978. Komiteaan kuuluivat Gabriel Cisneros (UCD), José Pedro Pérez-Llorca (UCD), Miguel Herrero y Rodríguez de Miñón (UCD), Miquel Roca i Junyent (Convergència i Unió), Manuel Fraga Iribarne (Alianza Popular), Gregorio Peces-Barba (PSOE), Jordi Solé Tura (PSUC). Espanjassa heitä kutsutaan "perustuslain isiksi" (Padres de la Constitución).
Cortes hyväksyi perustuslakikomitean esityksen perustuslaista 31. lokakuuta 1978. Poliittinen uudistustyö huipentui kansanäänestykseen 6. joulukuuta 1978. Äänestäjistä 88 prosenttia kannatti uutta perustuslakia äänestysaktiivisuuden ollessa 67,1 prosenttia. Peruslait ja francolaisen järjestelmän lakkauttanut perustuslaki tulivat voimaan, kun kuningas Juan Carlos allekirjoitti sen 27. helmikuuta 1978. Perustuslaki leikkasi huomattavasti monarkin aiempia absoluuttisia valtaoikeuksia, joten Espanjan tapauksessa kuningas myös itse päätti kaventaa valtaoikeuksiaan.
Perustuslain säätämisen myötä Suárezin kannatus oli huipussaan. UCD voitti parlamenttivaalit jälleen 1. maaliskuuta 1979 ja sai äänistä 34,44 prosenttia ja lisäsi paikkamääräänsä 168:aan. Myös PSOE kasvatti paikkamääräänsä 121:een (30,40 prosenttia äänistä) ja kommunistit 23:een (10,77 prosenttia äänistä). Sen sijaan Manuel Fragan vaikeuksiin ajautunut AP menetti kuusi paikkaa ja syvästi pettynyt Fraga erosi puolueensa puheenjohtajan paikalta.
Siirtymävaiheen ja kriisien päätyttyä Suárez ei enää menestynyt päivänpoliitikkona ja erosi pääministerin tehtävästä 25. tammikuuta 1981.[5] Kiitoksena väistyvälle pääministerille kuningas Juan Carlos antoi hänelle Espanjan historian ensimmäisen Suárezin herttuan arvon.
Suárez oli vähemmistöhallituksia johtaessaan tehnyt yhteistyötä niin Fragan oikeiston kuin sosialistien ja kommunistien kanssa. Vuodesta 1980 alkaen hänen oma puolueensa kuitenkin alkoi hajota sisäisesti. Ensimmäiset yksittäiset eroamiset puolueesta vuoden 1980 aikana tapahtuivat paikallisalueiden puolueissa. Helmikuussa 1981 neljä UCD:n kansanedustajaa liittyi Alianza Populariin, ja pian heidän perässään 10 muuta UCD:n kansanedustajaa perusti "Demokraattisen toiminnan puolueen" (Partido de Acción Democrática/PAD), joka liittoutui sosialistien kanssa ja myöhemmin yhdistyi niihin. Kesällä 1982 puolueesta lähti 13 kansanedustajaa, jotka perustivat AP:n kanssa liittoutuneen Demokraattisen kansanpuolueen (Partido Demócrata Popular).
Suárez erosi puolueesta 15 muun kansanedustajansa kanssa ja perusti Demokraattisen ja sosiaalisen keskustan (Centro Democrático y Social, CDS), joka ei kuitenkaan enää yltänyt UCD:n menestyksen. UCD:n hajoaminen johti parlamentin poliittisen tasapainon horjahtamiseen niin, että päätettiin järjestää 28. lokakuuta 1982 uudet parlamenttivaalit, joiden voittajia olivat PSOE ja AP. Näissä vaaleissa CDS sai vain kaksi paikkaa, joista toinen kuului Madrista valitulle Suárezille.
CDS:n myötä Suárezista tuli kuitenkin tärkeä vaikuttaja Liberal Internationalissa, jonka jäseneksi puolue pääsi vuonna 1988. Vuonna 1989 Suarezista tuli Liberal Internationalin puheenjohtaja.[6]. Hän jäi eläkkeelle aktiivipolitiikasta henkilökohtaisiin syihin vedoten vuonna 1991.
Vuonna 1996 Suárezia huomioitiin Asturian ruhtinaan rauhanpalkinnolla tunnustuksena merkittävästä työstä Espanjan demokratian puolesta. Ensimmäisten demokraattisten vaalien 30-vuotisjuhlallisuuksien yhteydessä 8. kesäkuuta 2007 kuningas Juan Carlos nimitti Suárezin Kultaisen taljan ritarikunnan 1193. ritariksi perusteena merkittävyys siirtymäkauden aikana.[7]
Lähteet muokkaa
- ↑ Fallece Adolfo Suárez, el presidente de la Transición, El Mundo, 23.3.2014
- ↑ Adolfo Suárez González, 1. duque de Suárez, Geneall.es, at Generall.net
- ↑ Manuel Fraga Iribarne, El Reglamento de las Cortes Españolas, Madrid, 1959, sivulta 30 eteenpäin.
- ↑ Payne, S. G. The Franco Regime, 1936–1975. Madison: University of Wisconsin, 1987. s. 616.
- ↑ Preston, Paul, "Juan Carlos: Steering Spain from Dictatorship to Democracy", page 457. Harper Perennial, 2005. ISBN 0006386938
- ↑ "Politics is Rugby" says new LI President Van Baalen (Arkistoitu – Internet Archive), Liberal International press release
- ↑ Boletín Oficial del Estado 07-06-09, Spanish official journal, accessed 9.6.2007.
Adolfo Suárez (1976–1981) | Leopoldo Calvo-Sotelo (1981–1982) | Felipe González (1982–1996) | José María Aznar (1996–2004) | José Luis Rodríguez Zapatero (2004–2011) | Mariano Rajoy (2011–2018) | Pedro Sánchez (2018–)