Ääniala

ihmisen tai soittimen tekemä sävelkorkeus

Ääniala koostuu kaikista niistä sävelkorkeuksista, jotka ihminen tai soitin pystyy tuottamaan. Ääniala tyypillisesti ilmaistaan matalimmasta sävelestä korkeimpaan säveleen. Fysiologiseen äänialaan kuuluvat kaikki tuotetut sävelkorkeudet, mutta lauluäänialaan vain ne jotka kuulostavat laululta.

Pojan puheääni sijaitsee lähellä äänialan alalaitaa.[1] Naisten ja miesten äänten keskeinen ero on äänenkorkeus: keskimäärin miehet puhuvat noin oktaavia matalammalta kuin naiset[2]. Normaalin modaalirekisterissä tuotetun puheäänen keskimääräinen perustaajuus on miehillä noin 125 Hz (vaihteluväli 80–160 Hz) ja naisilla 225 Hz (vaihteluväli 150–300 Hz).[3]

Yleistä äänialasta muokkaa

Ihmisen äänialan laajuuteen vaikuttavat yksilölliset tekijät ja äänen koulutus. Koulutetun oopperalaulajan ääniala on noin kahdesta kolmeen oktaavia, ja kouluttamattoman noin puolestatoista kahteen oktaavia. Ihmisten äänialat sijoittuvat taajuusasteikolla eri kohtiin, mikä riippuu ihmisen äänihuulten ja ääniväylän koosta.[4]

Miesten äänialat sijaitsevat tyypillisesti matalammalla kuin naisten äänialat, sillä miespuolisten kurkunpää kasvaa murrosiässä kun pojan ääni madaltuu. Ennen murrosiän fysiologisia muutoksia tyttöjen ja poikien äänialat ovat samankaltaiset. Eri äänialat johtuvat keskeisesti äänihuulten pituudesta: korkeaäänisillä äänihuulet ovat lyhyet ja matalaäänisillä äänihuulet ovat pitkät. Laulajien äänialoja on jaettu kuorolaulamisen ja oopperaroolituksen helpottamiseksi erilaisiin kategorioihin. Nämä ovat perinteisesti korkeimmasta matalimpaan: sopraano, mezzosopraano, kontra-altto, tenori, baritoni ja basso. Erityisen tarkka äänialojen luokitus on saksalainen Fach-systeemi. Jokainen ääni ja äänen rekisterisiirtymien kohdat ovat kuitenkin yksilöllisiä, joten ääniluokitusten kategoriat ovat vain yleistyksiä ja laulajat, etenkin harjaantuneet, pystyvät tuottamaan säveliä laajemmalta alalta kuin mitä ääniluokituksissa edellytetään. Laulajilla on kuitenkin tietyissä kohdissa fysiologisista syistä johtuvat äänirekisterien siirtymäkohdat joita ei kyetä siirtämään ylöspäin tai alaspäin.

Laulukelpoisia ovat ne sävelet joita henkilö pystyy pitämään samalla korkeudella eli toisin sanoen sävelet joita pystytään vain hetkellisesti koskettamaan eivät kuulu lauluäänialaan. Säveliä joita pystytään koskettamaan hetkellisesti voidaan tuottaa yläpäässä kiljaisemalla tai alapäässä narinatekniikalla, mutta kummallakaan tavalla kosketetut sävelet eivät ole laulukelpoisia. Laulajan äänialan yläpäässä voi olla useampia säveliä joita kyetään koskettamaan mutta ei pitämään. Laulukelpoiseen säveleen pystytään lisäämään jokin vokaali kuten esimerkiksi a tai sopraanoiden käyttämä ah. Äänten yläpäässä erityisesti sopraanoiden laulukelpoiset sävelet eivät sisällä varsinaisia lyriikoita, sillä lyriikoiden lausuminen muodostuu vaikeammaksi ja lopulta mahdottomaksi ylöspäin mentäessä. Vaikeaksi lyriikoiden lausuminen muodostuu sävelten e5-f5 paikkeilla. Tyypillisesti sopraano laulaa oktaavia korkeammalta kuin tenori ja äänet tukevat toisiaan.

Äänialan lisäksi puhutaan tessiturasta joka tarkoittaa äänialan sisältä löytyvää kapeampaa sävelkorkeuksien väliä joka muodostaa laulajan mukavuusalueen. Esimerkiksi mezzosopraanon tessitura on matalammalla ja sopraanon korkeammalla vaikka molemmat kykenisivät tuottamaan samat sävelet. Lauluäänialan ääripäiden sävelten tuottaminen on työläämpää ja epävarmempaa. Sen vuoksi esitettävissä kappaleissa ei käydä lauluäänialan äärirajoilla, ja kappaleet transponoidaan eli viedään asteikolla alaspäin tai ylöspäin jotta sävelet olisivat lähempänä tessituraa tai sen sisällä. Alun perin naisen laulama kappale voidaan transponoida alaspäin miehelle sopivaksi ja alun perin miehen laulama kappale voidaan transponoida ylöspäin naiselle sopivaksi. Lauluääniala ja tessitura eivät siis vaikuta kykyyn laulaa kappaleita, sillä kappale voidaan laulaa eri korkeudelta kuin alkuperäisen esittäjän versio.

Äänialat oopperassa muokkaa

Oopperassa äänialat on määritelty oopperatalojen roolitustarpeita palveleviksi äänityypeiksi. Myös oopperateosten säveltäjät ajattelevat minkälaisille äänille roolit on tarkoitettu. Esimerkiksi tietyn oopperatalon palkkaama äänialaltaan määritelty sopraano on sopiva kyseiselle äänityypille sopiviin sopraanorooleihin. Toisaalta oopperateoksen säveltäjä on edellyttänyt teoksen rooliin tietynlaista ääntä.

Oopperassa äänialojen luokitteluun käytetään saksalaista Fach-systeemiä. Se sisältää korkeimmasta matalimpaan sopraanon, mezzosopraanon, kontra-alton, tenorin, baritonin ja basson. Lisäksi luokittelu on hienosyisempi, sillä jokaisen kategorian sisältä löytyy tarkempia äänityyppejä. Esimerkiksi sopraanokategoriassa on toisistaan poikkeavat koloratuurisopraano, lyyrinen sopraano, spinto-sopraano ja dramaattinen sopraano. Äänityypit eivät perustu vain laulukelpoiseen äänialaan, vaan äänen sointiväriin ja muihin ominaisuuksiin.

Yleensä laulaja kuuluu vain yhteen äänityyppiin, mutta jotkut oopperalaulajat, kuten esimerkiksi Maria Callas ja Renée Fleming, kykenevät esittämään useamman äänityypin rooleja.

Äänialat kuorossa muokkaa

Kuorossa äänialat on määritelty stemmojen mukaisesti. Kuorossa lauletaan vain laulajan vahvuusalueella eli tessituran sisällä, minkä vuoksi säveliä lauletaan vain noin yhden tai puolentoista oktaavin alueella. Jokainen stemma keskittyy laulajan vahvuusalueeseen jolloin se kuulostaa parhaimmalta ja on laulajalle mahdollisimman helppoa.

Kuorossa äänialan määrittämisen tekee kuoronjohtaja, joka testaa kuoroon hakevien ja kuorolaisten ääntä. Kuoronjohtaja pyrkii löytämään laulajalle sopivimman stemman, jotka ovat korkeimmasta matalimpaan: sopraano, altto, tenori ja basso. Suurissa kuoroissa stemmat edelleen jaetaan ykkössopraanoon, kakkossopraanoon, ykkösalttoon, kakkosalttoon, ykköstenoriin, kakkostenoriin, ykkösbassoon ja kakkosbassoon. Ykkössopraano on aidolle sopraanolle, kakkossopraano ja ykkösaltto mezzosopraanoille, kakkosaltto aidolle kontra-altolle, ykköstenori aidolle tenorille, kakkostenori ja ykkösbasso baritonille ja kakkosbasso aidolle bassolle. Kuoromusiikissa ei ole erillisiä stemmoja mezzosopraanoille ja baritoneille, vaan mezzosopraanot ja baritonit siis saavat laulettavakseen sopraano- ja altto- sekä tenori- ja bassostemmoja.

Lapsikuoroissa ja murrosiän aikaan kuoronjohtaja testaa laulajien ääntä usein, sillä äänet muuttuvat ihmisten varttuessa. Poikien äänet muuttuvat huomattavasti ja muutokset voivat olla nopeita. Poika voi aloittaa sopraanona ja ajan kuluessa siirtyä alton kautta tenori- tai bassostemmaan.

Ääniluokat klassisessa musiikissa muokkaa

Yleisimpiä laulun ääniluokkia
pianon koskettimilla esitettynä
 
Sopraano
 
Altto
 
Tenori
 
Basso

Ihmiset voidaan luokitella eri ääniluokkiin heidän äänialojensa pohjalta. Seuraavat (laulu)ääniluokitukset (korkeimmasta matalimpaan) ovat vakiintuneet käyttöön klassisessa musiikissa.

Yleensä neljä ensimmäistä kuuluvat naisille, kolme viimeistä miehille. Miespulasta johtuen amatöörikuoroissa tenorina saattaa laulaa matalaäänisempi nainen. Toisaalta jotkut miehetkin yltävät kehittyneellä falsettitekniikalla korkeammille taajuuksille - tällöin heistä käytetään seuraavia nimityksiä:

Näiden yleisten luokkien lisäksi oopperan ja muun klassisen musiikin yhteydessä usein käytetään muitakin, vielä tarkempia termejä. Eri maissa on käytössä hieman toisistaan poikkeavia luokitteluja äänialoille ja -laaduille.

Äänialojen historiallisia luokitustapoja muokkaa

Ranskalainen keskiaikainen musiikkiteoreetikko Jean de Garlande päätyi luokittelemaan äänialat äänen pääasiallisen syntymispaikan mukaan. Hänen mukaansa matalimmat äänet olivat rintaääniä, sitä korkeammat kurkkuääniä ja korkeimmat pää-ääniä. Tämä käsitys on hylätty.[5] Esimerkiksi pää-ääneen sekoitettavia termejä ovat nykyään englanninkielinen head voice ja falsetti. Kurkkuääneen saatetaan sekoittaa kurkkulaulu.

Katso myös muokkaa

Lähteet muokkaa

  1. Terry J. Barham,Darolyne L. Nelson. The Boy's Changing Voice: New Solutions for Today's Choral Teacher. s. 10.
  2. NPR: Why Do Men Have Deeper Voices than Women?
  3. Virkkunen, Päivi: Kissankello vai kissan kello? – Suomen yhdyssanojen prosodisista ominaispiirteistä Helsingin yliopisto, pro gradu -tutkielma (s. 15). 2015. Viitattu 6.6.2017.
  4. Laukkanen, Anne-Maria & Leino, Timo: Ihmeellinen ihmisääni: äänenkäytön ja puhetekniikan perusteet, arviointi, mittaaminen ja kehittäminen, s. 52–53. Helsinki: Gaudeamus, 1999. ISBN 951-662-782-X.
  5. Veijo Murtomäki: Oikeanlainen äänenkäyttö Musiikinhistoriaa verkossa. Viitattu 8.4.2014.

Aiheesta muualla muokkaa