|
[[Tiedosto:Reino H. Oittinen.jpg|thumb|200px|Reino Oittinen.]]
'''Reino Henrik Oittinen''' ([[26. heinäkuuta]] [[1912]] [[Helsinki]] – [[1. maaliskuuta]] [[1978]] Helsinki) oli suomalainen [[Suomen Sosialidemokraattinen Puolue|SosiaalidemokraattinenSDP]]:n [[poliitikko]]. ja virkamies, jokaHän toimi yli kaksi vuosikymmentä [[kouluhallitus|kouluhallituksen]] pääjohtajana (1948–1972) ja [[opetusministeri]]nä viidessävuosina eri1948–1950, hallituksessa.1951–1953, Hänet1957–1958, muistetaan1963–1964 ennenja kaikkea1966–1968 Suomensekä [[peruskoulupääministeri]]n isänäsijaisena vuosina 1957–1958, 1963–1964 ja 1966–1968.
1930-luvulla hän toimi [[Tampereen työväenopisto]]n johtajana. Syyskuussa 1937 hänet valittiin [[Tampereen kaupunginvaltuusto]]n sosialidemokraattisen enemmistön äänin [[Tampereen kaupunginkirjasto|Tampereen kirjasto]]njohtajaksi. Porvariston valitettua vaalista maaherralle, tämä kumosi vaalituloksen koska Tampereen kaupunginkirjaston sääntöjen 3§ mukaan hakijalta edellytettiin kirjastoalan tuntemusta.<ref name="Keskinen">{{Verkkoviite | Osoite = http://www.uta.fi/koskivoimaa/vuodet/1938b3.htm | Nimeke = 1938: Paljon porua patsaista | Tekijä = Jouni Keskinen | Tiedostomuoto = | Selite = | Julkaisu = Koskesta voimaa, 1918–1940 | Ajankohta = | Julkaisupaikka = | Julkaisija = | Viitattu = 13.10.2008 | Kieli = }}</ref> Hän oli myös [[kouluhallitus|kouluhallituksen]] [[pääjohtaja]] vuosina 1950–1972. Kasvatustieteen [[kunniatohtori]]n arvonimi hänelle myönnettii 1964.<ref>[https://www.jyu.fi/akateemiset-tapahtumat/promootio/kunniat Jyväskylän yliopiston kunniatohtorit]</ref> Ministerin arvon hän sai vuonna 1971.
== Elämän alkuvaiheet ==
Reino Oittisen isä oli veturinkuljettaja, joka erotettiin sisällissodan jälkeen väliaikaisesti valtionrautateiden palveluksesta. Hänen kaksi äidinpuoleista tätiään, [[Iida Vihuri]] ja [[Kaisa Hiilelä]], olivat molemmat SDP:n kansanedustajia. Niinpä oli luonnollista, että hän valitsi sosiaalidemokraattisen työväenliikkeen. Lahjakkaana hän pääsi opin tielle, kirjoitti ylioppilaaksi Tampereen klassillisesta lyseosta vuonna 1931, opiskeli yhteiskuntatieteitä ja valmistui kolmessa vuodessa erinomaisin arvosanoin. Opiskeluaikoinaan hän vieroksui sekä opiskelijamaailmaa hallitsevaa [[Akateeminen Karjala-Seura|AKS]]:läisyyttä että [[Akateeminen Sosialistiseura|Akateemista Sosialistiseuraa]] (jonka sihteerinä hän toimi) vasemmalle kiskovaa "soihtulaisuutta", joka vei mukanaan hänen koulu- ja huonetoverinsa [[Raoul Palmgren]]in. Väitöskirjan teko jäi Oittiselta kesken hänen tullessaan tiukan vaalin jälkeen vuonna 1934 vain 22-vuotiaana [[Valkeakosken työväenopisto]]n rehtoriksi. Syyskuussa 1937 hänet valittiin [[Tampereen kaupunginkirjasto]]n johtajaksi [[Tampereen kaupunginvaltuusto|kaupunginvaltuusto]]n sosiaalidemokraattisen enemmistön äänin. Porvariston valitettua vaalista maaherralle, tämä kumosi vaalituloksen koska Tampereen kaupunginkirjaston sääntöjen 3§ mukaan hakijalta edellytettiin kirjastoalan tuntemusta.<ref name="Keskinen">{{Verkkoviite | Osoite = http://www.uta.fi/koskivoimaa/vuodet/1938b3.htm | Nimeke = 1938: Paljon porua patsaista | Tekijä = Jouni Keskinen | Tiedostomuoto = | Selite = | Julkaisu = Koskesta voimaa, 1918–1940 | Ajankohta = | Julkaisupaikka = | Julkaisija = | Viitattu = 13.10.2008 | Kieli = }}</ref>
Lannistumattomana Oittinen siirtyi vuonna 1938 [[Jyväskylä]]än ''[[Työn Voima]]''-lehden päätoimittajaksi, mistä jatkoi vielä samana vuonna [[Työväen Sivistysliitto|Työväen Sivistysliiton]] (TSL) opintosihteeriksi [[Väinö Voionmaa]]n kutsumana. Sotavuosina Oittinen vältti asepalveluksen ja kohosi TSL:n pääsihteeriksi 1942. Liiton varapuheenjohtajana hän oli 1947–1965 ja sen jälkeen puheenjohtajana. Sodan jälkeen hän työskenteli [[Työväen Akatemia]]n johtajana 1945–1950 ja vaikutti myös [[Voionmaan opisto]]n perustamiseen 1950. SDP:n kasvatustoimikunnan puheenjohtajana Oittinen oli avainhenkilö laadittaessa puolueelle uutta ohjelmaa, jolla 1952 korvattiin liki puoli vuosisataa käytössä ollut [[Forssan ohjelma]]. Hän oli pitkään yksi puolueensa keskeisistä ideologeista, mutta vältteli päivänpolitiikkaa ja kieltäytyi puolueriidan aikana puheenjohtajaehdokkuudesta.
== Pitkä tie peruskouluun ==
Oittinen toimi opetusministerinä 1948–1950 [[Fagerholmin I hallitus|Fagerholmin]], 1951–1953 [[Kekkosen III hallitus|Kekkosen]], 1957–1958 [[von Fieandtin hallitus|von Fieandtin]], 1963–1964 [[Lehdon hallitus|Lehdon]] ja 1966–1968 [[Paasion I hallitus|Paasion]] hallituksissa, joista kolmessa viimeisessä samanaikaisesti pääministerin sijaisena. Hänet kutsuttiin aina, kun opetusministerin salkku osui SDP:lle; von Fieandtin ja Lehdon hallituksissa hän oli ammattiministerinä. Ollessaan ensi kertaa ministerinä vuonna 1948 [[K.-A. Fagerholm]]in sosiaalidemokraattisessa vähemmistöhallituksessa Oittinen joutui puolueensa linjan mukaisesti hylkäämään henkilökohtaisesti kannattamansa ns. [[Ruudun komitea]]n yhtenäiskouluesityksen, joka oli tarpeettomasti leimaantunut kommunistien hankkeeksi. Noustuaan vuonna 1950 [[Yrjö Ruutu|Yrjö Ruudun]] seuraajana kouluhallituksen pääjohtajaksi [[yhtenäiskoulu]]n toteuttamisesta tuli Oittiselle elämäntehtävä. Ruotsissa siihen siirtyminen alkoi jo samana vuonna, mutta Suomessa saatiin odottaa vielä yli kaksikymmentä vuotta. Oittisen kaksi seuraavaakaan ministerikautta eivät vieneet tavoitetta sanottavasti eteenpäin, sillä poliittinen tahto siihen puuttui yhä.
Kehitys lähti liikkeelle maalaisliittolaisen opetusministeri [[Johannes Virolainen|Johannes Virolaisen]] asetettua koulujärjestelmän uudistamista pohtineen komitean 1950-luvun lopulla. Oittisen johtama riitaisa komitea pusersi 1959 vähemmistönsä kantaa heijastelevan mietinnön, jossa tuettiin yhtenäiskouluun siirtymistä. Vuonna 1961 Oittisen johtama kouluhallitus antoi mietintöä puoltavan lausuman, joka auttoi kääntämään riittävän monen porvaripuolueen poliitikon pään. Eduskunnassa meni syksyllä 1963 läpi ponsi, jossa vaadittiin hallitusta ryhtymään toimiin yhtenäiskoulun toteuttamiseksi. Opetusministeriksi sopivasti palannut Oittinen asetti uuden peruskoulukomitean, jonka työn valmistuttua hän oli jälleen ministerinä uudessa hallituksessa, ja saattoi keväällä 1967 antaa peruskoulu-uudistusta koskevan lakiesityksen eduskunnalle. Hän joutui arvostelun kohteeksi vastustettuaan ns. [[pakkoruotsi]]a, joka lisättiin jälkeenpäin esitykseen, eikä häntä siksi huolittu opetusministeriksi enää keväällä 1968 aloittaneeseen [[Koiviston I hallitus|Koiviston hallitukseen]]. [[Ateismi|Ateistina]] hän olisi halunnut myös lakkauttaa tunnustuksellisen [[uskonnon opetus|uskonnon opetuksen]], mutta katsoi sen olevan toistaiseksi epärealistinen tavoite.
Kouluhallituksen johdossa Oittisen uran viimeiseksi vaiheeksi jäi eduskunnan vuonna 1968 hyväksymän peruskoulu-uudistuksen toimeenpano, joka kesti vielä vuosikymmenen. Hän oli mielissään satojen vanhojen yksityisten oppikoulujen ottamisesta valtion ja kuntien haltuun uudistuksen yhteydessä; hän oli kannattanut myös elitisten vanhan [[Suomen akatemia]]n lakkauttamista, joka myös toteutui vuonna 1969. Oittisen viimeisinä pääjohtajavuosina koulumaailmankin yli pyyhkäissyt vasemmistolainen opiskelijaradikalismi ja kouludemokratiavaatimukset jättivät hänet kylmäksi. Lapualaisaikana miltei koulutoveriensa muiluttamaksi joutunut Oittinen ei ollut innoissaan politiikan tuomisesta kouluihin, muttei voinut vastustaa ajan virtaa. Vaikka oli ollut ikänsä johdonmukainen marxilainen sosialisti, hän oli henkisesti eri aallonpituudella kuin vallankumousaatteista innostuneet radikaaleimmat nuoret. Oittisen seuraaja [[Erkki Aho (pääjohtaja)|Erkki Aho]] suvaitsi heitä enemmän.
Muiden toimiensa ohella Oittinen oli 1950–1957 [[Suomen Taideakatemia]]n hallituksen, 1952 alkaen [[Kansallisooppera]]n hallintoneuvoston ja 1957–1965 Suomen [[UNESCO]]-toimikunnan puheenjohtajana. Kasvatustieteen [[kunniatohtori]]n arvonimi hänelle myönnettiin vuonna 1964<ref>[https://www.jyu.fi/akateemiset-tapahtumat/promootio/kunniat Jyväskylän yliopiston kunniatohtorit]</ref> ja [[Ministeri (arvonimi)|ministerin]] arvon hän sai 1971.
Ensimmäiset peruskoulut aloittivat toimintansa Pohjois-Suomessa vuonna 1972 samoihin aikoihin kuin Oittinen jäi eläkkeelle, ja vimeiset kansakoulut ja oppikoulut siirtyivät historiaan Helsingissä 1978, jossa hän kuoli samana vuonna. Forssassa 75 vuotta aiemmin käynnistynyt työ oli saatettu päätökseen.
== Muuta ==
Tutkija [[Vesa Oittinen]] on läheistä sukua Reino Oittiselle.
== Lähteet ==
* Veli-matti Autio: Oittinen, Reino. Teoksessa ''Suomen Kansallisbiografia 7''. SKS, Helsinki 2006, s. 303–307.
* [https://www.jyu.fi/akateemiset-tapahtumat/promootio/kunniat Jyväskylän yliopiston kunniatohtorit]
====Viitteet====
{{Viitteet}}
== Aiheesta muualla ==
{{commonscat-rivi|Reino Oittinen}}
{{Edeltäjä-seuraaja|Logo=
{{DEFAULTSORT:Oittinen, Reino}}
[[Luokka:Suomalaiset sosiaalidemokraattiset poliitikot]]
[[Luokka:Suomen ministerit]]
[[Luokka:Kunniatohtorit]]
[[Luokka:Kouluhallituksen pääjohtajat]]
[[Luokka:Vuonna 1912 syntyneet]]
[[Luokka:Vuonna 1978 kuolleet]]
| 