Ero sivun ”Elokuva” versioiden välillä
| [arvioimaton versio] | [arvioimaton versio] |
Poistettu sisältö Lisätty sisältö
p Botti lisäsi: bjn:Pélém |
|||
Rivi 29:
Värifilmi yleistyi pitkien elokuvien tuotannossa [[1940-luku|1940-luvun]] loppupuolella, jolloin käytettiin pääasiassa [[Technicolor]]-järjestelmää. Technicolor jakoi kuvan kolmeksi eri värikomponentiksi (punainen, vihreä ja sininen), jotka tallennettiin omille mustavalkofilmeille. Tällä tekniikalla pystyttiin tuottamaan hyvinkin realistiset, joskin nykystandardeilla kovin kylläiset värit. Myöhemmin keksittiin komposiittivärifilmi, joka sisälsi kaikki värikomponentit samalla filmillä, joskin Technicoloria käytettiin elokuvan jälkituotannossa vielä 1970-luvun loppupuolella.
Sekä ääni että väri olivat merkittäviä keksintöjä elokuvalle, mutta niiden vaikutus ei ollut vain tekninen. Värielokuvan ilmestyessä mustavalkoiselle elokuvalle tyypillinen dramaattinen valaistus lähes katosi. Jyrkkäkontrastisesta mustavalkokuvasta tuli tunnetuksi etenkin sodanjälkeinen amerikkalainen
1950-luku oli television yleistymisen aikaa, ja elokuvateollisuus sai varteenotettavan kilpailijan. [[Hollywood]] vastasi haasteeseen tuomalla teattereihin spektaakkelielokuvia (esimerkiksi ''Ben Hur'' ja ''Spartacus''), joissa oli tähtinäyttelijöiden lisäksi houkuttimena uusi laajakuvatekniikka. Niistä merkittävimmiksi nousivat [[anamorfoosi|anamorfinen]] [[CinemaScope]], [[Vistavision]] ja pioneerina tärkeä, mutta kömpelö [[Cinerama]]. Mittavimmat elokuvat saatettiin kuvata jopa tavallista leveämmälle [[70 millimetrin filmi|65 millimetrin filmille]]. Myöhemmin kehitettiin äärimmäisen suurta negatiivikuva-alaa hyödyntävä [[IMAX]]-formaatti, joka on tosin pysynyt lähinnä dokumenttielokuvia tarjoavana erikoisformaattina.
| |||