Useimpien ennen 1900-lukua perustettujen suomalaisten kaupunkien keskusta-alueet on rakennettu ruutukaavan mukaan. Suurin osa näistä kaupungeista perustettiin vasta 1600–1800-luvuilla, ja niiden asemakaavat suunniteltiin [[Uusklassinen arkkitehtuuri|uusklassismi]]n hengessä. Myös keskiajalla perustetuissa kaupungeissa on yleensä ruutukaava, sillä suuret [[tulipalo]]t tuhosivat 1800-luvulla useiden vanhempien kaupunkien tiiviisti rakennetut keskustat. Tilalle rakennettiin ruutukaavaa noudattava uusi kaupunki, jossa kadut olivat paloturvallisuuden vuoksi leveämpiä ja korttelit väljempiä. Asemakaavat laati usein Yleisten rakennusten intendentinkonttorin johtaja, arkkitehti [[Carl Ludvig Engel]]. Engel laati ruutukaavat muun muassa [[Jyväskylä]]än, [[Turku]]un, [[Mikkeli]]in, [[Hämeenlinna]]an, [[Porvoo]]seen ja [[Sortavala]]an. Engelin ruutukaavoissa yksi kortteli käsittää yleensä kuusi tonttia. Poikkeuksena on Jyväskylän ruutukaava, jonka useimpiin kortteleihin Engel sijoitti kahdeksan tonttia. Monissa hänen ruutukaavoissaan useimpien kortteleiden läpi kulkee lehtipuuvyöhyke, niin sanottu palokuja. Engelin ruutukaavoista ainoa täysin symmetrinen on Jyväskylän kaava, joka on pelkistetyssä säännöllisyydessään verrattavissa jopa renessanssin ihannekaupunkimalleihin.
1800- ja 1900-lukujen vaihteessa ruutukaavasta luovuttiin uusia kaupunkeja ja kaupunginosia kaavoitettaessa [[Camillo Sitte]]n ajatuksia seuraten. 1970-luvulta lähtien siihen kuitenkin palattiin joissakin tiheään rakennetuissa uusissa kaupunginosissa kuten Helsingin [[Itä-Pasila]]ssa.
