Ero sivun ”Ritari” versioiden välillä

Koulutus oli intensiivistä aina 13 vuoden ikään, jolloin poika (''puer'') voitiin nimetä aseenkantajaksi (''armiger'' tai ''valet''). Tämän jälkeen nuori aseenkantaja seurasi herraansa, tavallisesti isäänsä, setäänsä tai enoaan, taistelukentälle, turnajaisiin ja metsästysretkille, ja huolehti herransa logistiikasta. Aseenkantajat harjoittelivat nyt yleensä yhdessä toimimaan ryhmänä, sillä raskaan ratsuväen sodankäynti vaati hyvää yksikönsisäistä ryhmätyötä. Harjoituksen pääpaino oli edelleen aseharjoituksella ja fyysisen kunnon ylläpitämisellä, mutta useimmat aseenkantajat tässä vaiheessa opettelivat lukemaan ja kirjoittamaan, ja opettelivat, paitsi aseenkäyttöä, johtamistaitoa, strategiaa ja taktiikkaa, myös musiikkia ja säveltämistä, runoutta, tanssia ja taiteita sekä tapakulttuuria. Ritariksi koulutettavan nuorukaisen tuli 1400-luvulta peräisin olevan Ritaripeili-teoksen mukaan hallita seitsemän vapaata taitoa, seitsemän hyvettä ja seitsemän ruumiillista valmiutta<ref>Halmesvirta et al.: Historian sanakirja 1997, s. 185</ref>.

 

 

Ritariksilyönti suoritettiin usein joko taistelukentällä tai turnajaisten yhteydessä. Tässä tilaisuudessa vanhempi ritari ensin löi nuorta aseenkantajaa voimakkaasti mahaan ("viimeinen isku, jonka ritari sai vastaanottaa siihen vastaamatta"), komensi tämän kumartumaan, ja kosketti tätä olkapäihin miekan lappeella. Tämän jälkeen toverit kiinnittivät ritarin jalkoihin kultaiset kannukset ritarin arvon merkiksi. Tästä tulee sanonta "ansaita kannuksensa".