Ero sivun ”Suomen sisällissota” versioiden välillä

Sisällissota oli osa [[ensimmäinen maailmansota|ensimmäisen maailmansodan]] aiheuttamaa valtiollista ja yhteiskunnallista murrosvaihetta Euroopassa. MaailmansotaVuonna aiheutti1917 maailmansota johti [[Venäjän keisarikunta|Venäjän keisarikunnassakeisarikunnan]] sisäisen hajoamisenhajoamiseen ja taisteluntaisteluun vallasta, kunnes [[lokakuun vallankumous|loka­kuun vallan­kumouksessa]] valtaan nousivat [[Lenin]]in johtamat [[Bolševikit]]. TämäTämän jälkeen Suomi [[Suomen itsenäistyminen|julistautui itsenäiseksi]] [[6. joulukuuta]], mutta vallitseva tilanne johti SuomessaSuomessakin vastaavaan hajaannukseen ja kriisiin, jonka keskeinen seuraus oli kahden, aseistetuilla joukoilla varustautuneen valtakeskuksen muodostuminen maahan. Kriisi huipentui sotaan punaisten ja valkoisten välillä tammikuussa [[1918]].<ref>Alapuro 1988, Haapala 1995</ref>

Sota päättyi valkoisen Suomen voittoon ja punaisen Suomen häviöön. Venäjän valtakausi päättyi Suomessa, mutta maa siirtyi keisarillisen Saksan valtapiiriin maailmansodan loppuajaksi. Saksan hävittyä suursodan suomalaisten joulukuussa [[1917]] saama itsenäisyys astui täysimääräisenä voimaan. Tällöin luovuttiin myös hankkeista muuttaa Suomi [[Suomen valtiomuodoksikuningaskuntahanke|kuningas­kunnaksi]], tulija monarkiansen sijaan valtiomuodoksi tuli tasavaltainen demokratia Euroopan läntisten suurvaltojen myötävaikutuksella.<ref>Upton 1981, Jussila et al. 2006</ref>

Sodalle on annettu erilaisia nimiä, jotka heijastelevat eri historiallisten ajankohtien valtapoliittisia ja yhteiskunnallisia suuntauksia sekä ideologisia painotuksia. Tässä suhteessa värittyneimpiä nimiä ovat ''[[Suomen vapaussota 1918|vapaussota]]'', ''luokkasota'', ''punakapina'' ja ''torpparikapina''. Tasapainoisempia nimiä ovat ''[[kansalaissota]]'', ''[[vallankumous]]'', ''[[kapina]]'' ja ''veljessota''. Neutraaleimmat ilmaisut ovat ''vuoden 1918 sota'' (Suomessa), ''Suomen sota 1918'', ''vuoden 1918 tapahtumat'' tai [[Veijo Meri|Veijo Merta]] mukaillen ''kevään 1918 tapahtumat''.

Vallankumous oli vuoden 1918 sodan ensimmäisiä nimityksiä kansanvaltuuskunnan puolella. Punainen osapuoli kutsui sotaa myös luokkasodaksi ja kapinaksi, lisäksi ''vapaustaistelu'' -nimeä käytettiin esimerkiksi punakaartilaisten kuolinilmoituksissa ja hautajaisissa. Kansalaissota -nimeä käytettiin sodan aikana yleisesti molemminpuolinmolemmin puolin rintamaa. Valkoiset käyttivät lisäksi nimiä punakapina ja kapina. Sodan loppuvaiheessa ja sen jälkeen voittajien puolella alettiin korostaa sodan kansallista luonnetta vapaussotana Venäjää ja sen tukemia punaisia vastaan<ref>Manninen 1982</ref>.

Osassa historiantutkimusta sotaa kutsutaan nykyisin pääasiassa sisällissodaksi, joka sopii paremmin myös kansainväliseen käytäntöön. Tosin se on keinotekoinen ja kehitetty tämän hetkisen historiankirjoituksen tarpeisiin sopivaksi. Sisällissota-termi kuvaa sodan luonnetta neutraalisti, (vrt. vapaussota, luokkasota), ja sisällyttää ulkovaltojen osallistumisen sotaan. Toisaalta Neuvostoliiton[[Neuvostoliitto|Neuvosto­liiton]] hajoamisen jälkeen, historiallisesti perusteltu vapaussota-termin käyttö on kokenut Suomessa hienoisen renessanssin<ref>Manninen 1993, Ylikangas 1993, Haapala 1995</ref>.

Sisällissodan juuret ovat [[1800-luku|1800-luvulla]] [[Suomen suuriruhtinaskunta|Suomen suuriruhtinaskunnassa]] voimistuneessa [[teollistuminen|teollistumisessa]], taloudellisen ja poliittisen toiminnan vapautumisessa sekä väestönkasvussa. Ne muuttivat vallinneen [[sääty]]-yhteiskunta|sääty-yhteiskunnan]] rakennetta ja synnyttivät ristiriitoja. Säätyjen sisäinen valta-asetelma muuttui [[talonpoika|talonpoikien]] ja porvariryhmien[[porvaristo|porvari­ryhmien]] vahvistuessa. Merkittävin muutos kuitenkin oli säätyjen ulkopuolisten väestöryhmien, maa- ja teollisuustyöväestönteollisuus[[työväki|työväestön]] määrän kasvu ja omanarvontunnon nousu, aatteellisina työkaluinaan [[sosialismi]], [[nationalismi]] ja myös [[liberalismi]]. Suomalainen [[työväenliike]] syntyi 1800-luvun lopussa kansan- ja herätysliikkeiden perustalta, henkisten ja aineellisten olojen hitaan mutta vakaan edistymisen myötä. Työväenliike sai [[fennomania]]n vaikutuksesta kansallisen luonteen, ja sen läpimurtoa edisti merkittävästi Venäjällä ja Suomessa vuonna 1905 puhjennut [[vuoden 1905 suurlakko|suurlakko]]. Sen jälkeen vuonna [[1906]] Suomessa tehty radikaali eduskuntauudistus[[vuoden 1906 valtiopäiväjärjestys|edus­kunta­uudistus]] ei vähentänyt yhteiskunnallisia jännitteitä, koska [[Venäjän keisari]] ja suomalaisten keskinäiset ristiriidat estivät [[eduskunta|eduskunnan]] täysipainoisen toiminnan vuosina 1907–1916. Säätyjärjestelmän vaikutus jatkui siten vuoteen [[1917]] asti, ja Suomen poliittinen järjestelmä oli vakiintumattomassa muutoksen tilassa. Tämä hidasti yhteiskunnallisten uudistusten toteutumista, ja jyrkensi työväestön asenteita. Venäläistämiskausien 1899–1916 ([[sortokausi|sortovuosi]]en) ja suomalaisen kansakunta-ajattelun voimistumisen myötä pyrkimykset Suomen irrottamiseksi Venäjästä sekä myös valtiollisen itsenäisyyden saavuttamiseksi lisääntyivät. Rauhanomaisen vastarinnan ja toiminnan lisäksi maahan syntyi aseellista vastarintaa kannattanut [[aktivismi (sortokaudet)|aktivismi]] ja [[jääkäriliike]] sen myötä.<ref>Upton 1980 s. 9–50, Haapala 1986, 1992 ja 1995 s. 22–25, 49–69, Ylikangas 1986 s. 163–172, Apunen 1987 s. 73–133, Alapuro 1988 ja 1992, Klinge 1997 s. 405–448, Haapala 2006 Yle.fi/Avoin yliopisto/Naisen ääni ja miehen, Jussila et al. 2006, Jussila 2007 s. 269–276</ref>

Venäjän hajotessa maaliskuun ja marraskuun [[1917]] vallankumouksissa Suomessa pirstoutui ensin valtiovalta. Yhdessä nämä aiheuttivat poliittisen, taloudellisen ja sotilaallisen kriisin maassa sekä johtivat lopulta koko suomalaisen yhteiskunnan hajoamiseen.<ref>Upton 1980, Haapala 1995 s. 11–15</ref> [[Pietari (kaupunki)|Pietari]]ssa valtaa tavoitelleet [[Lenin|V. I. Leninin]] johtamat [[bolševikki|bolševikit]] painostivat tuellaan ja vaatimuksillaan suomalaista työväenliikettä vallankumouksen toteuttamiseen. Bolševikkien merkityksestä sisällissodan syttymisessä on yhä jonkin verran erimielisyyttä. Venäjän vuoden 1917 vallankumoukset eivät kuitenkaan levinneet eikä niitä erikseen levitetty Suomeen, vaan maa oli Venäjän osana välittömästi niiden vaikutuspiirissä. Siten yhteiskunnan hajoamisprosessi ja taistelu vallasta olivat emämaassa ja Suomessa samanaikaiset ja samankaltaiset. Ne johtuivat pääosin samoista olosuhteista<ref>Upton 1980 s. 107–135, 264–342, Salkola 1985, Alapuro 1988, Rinta-Tassi 1989; teoks. Numminen, J. Toim., osa II, sivut 84–161, Jutikkala 1995; teoks. Aunesluoma & Häikiö toim., s. 11–20, Haapala 1995 s. 152–156, Jussila et al. 2006, Tikka 2004 s. 56–60</ref>

Maassa pitkään vallinneen sääty-yhteiskuntajärjestelmän seurauksena Suomen kansa oli jakautunut kahtia taloudellisesti, sosiaalisesti ja poliittisesti. Jakoa kuvaavat vastinparit: säätyläiset–rahvas[[säätyläiset]]–[[rahvas]], itsenäinen–epäitsenäinen ja omistava–ei-omistava väestö, työnantajat–työntekijät, [[sivistyneistö]]-"kansa", yläluokka–alaluokka. Teollinen [[kapitalismi]] kohotti työväestön elintasoa tasaisesti 1800-luvun lopulta lähtien, mutta toisaalta elintason erot väestöryhmien välillä kasvoivat. Keisarinvallan murtuessa vuoden 1917 Suomessa ei syntynyt kansallista yhtenäisyyttä maan kehittämiseksi sekä uuden sisäisen järjestyksen luomiseksi. Sen sijaan yhteiskunnallinen jakautuminen johti kiivaaseen sisäpoliittiseen valtataisteluun ja sisällissotia edeltävän ns. kaksoisvallan syntyyn. Kiistassa käytettiin hyväksi Suomen riippuvuutta Venäjästä, ja valtataistelu kytkeytyi Venäjän sisäiseen kriisiin sekä Saksan ja Venäjän väliseen sotaan kysymyksenä Suomen hallinnasta. Pyrkimys Suomen valtiolliseen itsenäisyyteen oli yksi niistä harvoista tavoitteista, joista oltiin suomalaisten kesken lopulta yksimielisiä. Tavoite hukkui kuitenkin sisäisten valtakiistojen alle.<ref>Alapuro 1988 ja 1993, Haapala 1993 ja 1995 s. 11–13, 91–148, 152–156, Klinge 1997 s. 483–524</ref>

Sisäistä taistelua vallasta ja yhteiskunnan hajoamista vuoden 1917 aikana heijastelivat monet ilmiöt. Näitä olivat muun muassa haluttomuus ja kyvyttömyys poliittisiin kompromisseihin sekä elintarvike- ja työttömyyskriisi[[työttömyys]]­kriisi ja niistä johtuneet levottomuudet. Työolojen ja paikallisdemokratian ongelmat, muun muassa työaikalainsäädäntö[[työaika]]­lainsäädäntö sekä yleisen ja yhtäläisen kunnallisen äänioikeuden puuttuminen [[kunnallisvaalit|kunnallis­vaaleissa]] aiheuttivat teollisuudessa ja maataloudessa runsaasti lakkoja[[lakko]]ja, jotka liittyivät lopulta taisteluun valtiovallasta. Kun eri valtaryhmien yhteisesti hyväksymää järjestyksenpitovoimaa ei Suomessa maaliskuusta lähtien ollut, yhteiskunnan ylempi kerros alkoi perustaa omia järjestyskuntia (myöh. [[suojeluskunta|suojeluskuntia]]) ja työväestö järjestyskaarteja (myöh. [[punakaarti|punakaarteja]]). Niiden aseistautuminen ja radikalisoituminen, erityisesti [[marraskuun lakko|marraskuun 1917 suurlakon]] aikana, ruokki maassa pelkoa, uhkakuva-ajattelua ja poliittista väkivaltaa sekä muutti myös valtaryhmien sisäisiä valtasuhteita. Talven 1917–1918 aikana sekä työväenliikkeen että konservatiivien ja porvariston piirissä päätösvaltaa siirtyi maltillisilta piireiltä sotilaille ja aseistetuille joukoille (Etelä-Suomen ja Etelä-Pohjanmaan ns. aseistetut linnoitukset), mikä johti lopulta sotilaalliseen konfliktiin.<ref>Upton 1980 s. 195–263, Salkola 1985, Alapuro 1988, Lappalainen et al. 1989, Ylikangas 1993a, Haapala 1993 ja 1995, Tikka 2004 s. 56–60</ref>.

Venäjän keisari [[Nikolai II]] (Romanov) luopui vallasta [[Pihkova]]ssa [[15. maaliskuuta]] [[1917]]. Vallan otti [[duuma]] ja sen asettama [[Venäjän väliaikainen hallitus 1917|väliaikainen hallitus]]. Suomen suuriruhtinaskunnassa toinen ja samalla viimeinen venäläistämiskausi päättyi [[20. maaliskuuta]] [[Venäjän väliaikainen hallitus 1917|väliaikaisen hallituksen]] ns.[[ maaliskuun manifestiinmanifesti]]in, joka palautti Suomen ja emämaan välisen tilanteen aikaan ennen [[Nikolai Bobrikov]]in valtakautta. Suomen eduskunta sai ensimmäistä kertaa valta-aseman, joka sille vuonna [[1906]] oli asetettu. [[Suomen sosialidemokraattinen puolue|Sosiaalidemokraattien]] [[Eduskuntavaalit 1916|vuoden 1916 eduskuntavaaleissa]] saavuttaman vaalivoiton pohjalta maahan nimitettiin [[26. maaliskuuta]] [[Oskari Tokoi]]n johtama [[Tokoin senaatti|senaatti]], jonka jäseninä oli kuusi sosialistia ja kuusi ei-sosialistia. Senaatin ohjelma sisälsi pyrkimykset demokratian laajentamiseen ja väliaikaisen hallituksen [[veto-oikeus|veto-oikeuden]] poistamiseen. Lisäksi tavoitteena oli kunnallisdemokratian ja työolojen kehittäminen, muun muassa työaikalait ja [[sosiaalivakuutus]] sekä [[oppivelvollisuus]]- ja uskonnonvapauslain[[uskonnonvapaus]]lain säätäminen. Konservatiivien ([[Ruotsalainen kansanpuolue|RKP]], [[Suomalainen puolue|Vanhasuomalaiset]] ja [[Nuorsuomalaiset]] "pääskyt") sekä muiden porvarillisten, ei-sosialistien, (liberaalit Nuorsuomalaiset "varpuset" ja [[Maalaisliitto]]) piirissä oltiin tyytyväisiä väliaikaisen hallituksen porvarillisuuteen sekä lähes diktatorisen keisarinvallan kaatumiseen ja sortokauden päättymiseen. Tulevaisuus näytti lisäävän mahdollisuuksia yrittäjyyden sekä taloudellisen toiminnan monipuolistamiseen ja kehittämiseen. Väliaikaisen hallituksen porvarillisuudesta huolimatta työväenliikkeen näkökulmasta kehitys oli vielä mullistavampi; sosialistienemmistöisen eduskunnan valta kasvoi ja työväen toimintaa rajoittaneet säädökset, muun muassa lakkokielto, [[sananvapaus|sanan-]] ja [[painovapaus|painovapauden]] esteet, kaatuivat. Työväestöllä näytti olevan vihdoin mahdollisuus saavuttaa sille jo väestömääränsäkin puolesta kuuluva asema yhteiskunnassa.<ref>Upton 1980 s. 51–67, Lappalainen et al. 1989, Keränen 1992, Luntinen 1992; teoks. Manninen, O. toim. osa I s. 146–168, Haapala 1995, Vares 1998, Jussila 2004</ref>

Vapautuksen huuma ja myönteiset näkymät jäivät kuitenkin lyhytaikaisiksi. Suomen sisäpoliittinen tilanne heikkeni, ja maaliskuussa alkanut yhteiskunnan hajoaminen eteni kiihtyvällä vauhdilla. Laajassa kokonaiskuvassa vuoden 1917 suomalaiset olivat "rajapinnassa", jossa sääty-yhteiskunta oli muuttumassa demokraattisemmaksi kansalaisyhteiskunnaksi[[kansalaisyhteiskunta|kansalais­yhteis­kunnaksi]]. Toisaalta vanhan järjestelmän perinteet ja asenteet olivat vielä vallalla, mutta toisaalta, kansanvaltaisen ajattelun leviämisen myötä, aiemmin luonnollisena pidettyä säätyjärjestelmän eriarvoisuutta ei enää hyväksytty. Vuonna 1917 uusi järjestelmä etsi vielä tietään, ja kehityksen suunnasta tuli merkittävä kiistelyn ja taistelun aihe. Muutos ja sen vauhti alkoivat pelottaa konservatiiveja ja ei-sosialisteja. Työväenliikkeen kannalta kehitys näytti liian hitaalta. [[Vuoden 1905 suurlakko|Vuoden 1905 suurlakon]] aiheuttama mullistava siirtyminen säätyvallasta parlamentarismiin[[parlamentarismi]]in ja yleiseen äänioikeuteen vaikutti sekä työväestön että porvariston toimiin vuonna 1917. Työläisten piirissä ei haluttu vuosien 1908–1916 "tsaristisen takaiskun" toistuvan, ja toisaalta vuonna 1905 oli myös opittu, että vallankumous saattoi olla nopein tie "edistykseen". Konservatiivien ja porvarien vuonna 1906 kohtaama valtiollisen (sääty)vallan menetys konkretisoitui vasta maaliskuun 1917 vallankumouksessa ja silloin tilanne uhkasi johtaa myös taloudellisen vallan vähenemiseen<ref>Alapuro 1988, Luntinen 1992; teoks. Manninen,O. toim. osa I s. 146–168, Haapala 1993 ja 1995 s. 218–225, Piilonen 1997</ref>.

Talouden osalta sekä teollisuustyöväestön että teollisuuden työnantajien tilanne huononi merkittävästi vuoden 1917 aikana. Ensimmäinen maailmansota aiheutti vuosina 1914–1916 Suomen talouselämässä positiivisen "sotabuumin", joka vahvisti työnantajien lisäksi myös työntekijöiden taloutta selvästi. Maaliskuun vallankumous romahdutti tämän kehityksen aiheuttaen työttömyyttä ja voimakkaan inflaation[[inflaatio]]n. Työväestön talouden heikentyminen, "putoaminen korkealta", yhdessä huononevan elintarviketilanteen kanssa synnytti työläisissä epävarmuutta ja pelkoa luoden pohjaa lakkoliikehdinnälle ja muille levottomuuksille<ref>Upton 1980 s. 9–50, Haapala 1995 s. 156–170</ref>.

Lyhyen elinkaarensa aikana Tokoin senaatti joutui kamppailemaan ainakin neljän ongelmavyyhden kanssa: kevään 1917 lakkoliikkeet, elintarvikepula ja Suomen asema suhteessa Venäjään sekä kysymys järjestysvallasta (vrt. jäljempänä). Senaatti selvisi melko vähällä huhti–toukokuussa 1917 teollisuudessa ja maataloudessa alkaneesta lakkoliikehdinnästä. Työväestön tärkein vaatimus lakoissa oli kahdeksantuntinen työpäivä. Lisäksi haluttiin voimistuvaa inflaatiota kompensoivia palkankorotuksia. Lakot ratkesivat lähinnä työnantajien ja työntekijöiden välisissä neuvotteluissa, ja pääasiassa työntekijöiden eduksi. Kiistan lopputulos kohotti työväestön itsetuntoa ja uskoa joukkovoimaan mutta katkeroitti työnantajia taloudellisten menetysten ja lakkoihin liittyneiden levottomuuksien takia. Lisäksi työläiset olivat käyttäneet vaatimustensa tukena paikoin venäläisiä sotilaita. Maaliskuun vallankumouksen aiheuttama mullistus kasvatti työväestön joukkovoimaa merkittävästi myös työntekijöiden lisääntyneen järjestäytymisen kautta; vuoden 1916 lopussa [[Suomen Ammattijärjestö (I)|Suomen Ammattijärjestön]] jäsenmäärä oli noin 40 000 mutta vuoden 1917 lopussa se oli kohonnut 160 000:een. Myös työnantajapuolella järjestäydyttiin, syksyllä 1917 perustettiin [[Suomen Työnantajientyönantajien Keskusliittokeskusliitto]] ja Suomen [[Maataloustuottajien Keskusliittokeskusliitto]].

Tokoin senaatin heikko asema paljastui selkeimmin elintarvikeongelmissa, joita oli alkanut ilmetä ensimmäisen maailmansodan kuluessa myös Suomessa. Jo vuonna 1914 elintarvikkeille oli säädetty rajahinnat. Vuonna 1917 elintarvikepula paheni edelleen, kun leipäviljan tuonti Venäjältä romahti. Lähinnä sen vuoksi Suomeen säädettiin elintarvikelaki ([[2. kesäkuuta]] 1917), jonka mukaan valtiolla oli oikeus takavarikoida[[takavarikko|taka­varikoida]] ylimääräiset elintarvikevarastot ja jakaa ne yleiseen käyttöön. Lainsäädännön toteuttaminen ja valvonta olisivat edellyttäneet vankkaa poliittista voimaa. Sen puuttuessa laki jäi täysin puolitiehen, ja hallituksen epäonnistumisen seurauksena elintarvikkeiden hinnat kohosivat osan tarjonnasta kadotessa salakauppaan lain edellyttämien elintarvikevarastojen tarkastusten, takavarikointien ja rajahintojen takia.

Elintarvikepula oli kuitenkin lähinnä viljapulaa ja nimenomaan hintakriisi työttömyyden koettelemalle köyhimmälle kansanosalle. Osa leipäpulasta voitiin korvata muilla tuotteilla, koska leipäviljan osuus oli 10–20 prosenttia keskivertoperheen ravinnonkulutuksesta. Elintarvikkeet olivat [[ostokortti|kortilla]], niitä jonotettiin ja niistä oli ajoittain puutetta, mutta laajamittaista [[nälänhätä|nälkää]] ei Etelä-Suomessa nähty ennen vuoden 1918 sotaa.

Tokoin senaatissa syntyi kaksi linjaa ''korkeimman vallan'' ratkaisemiseksi Suomessa: [[nuorsuomalainen|nuorsuomalaisen]] senaattorin [[Antti Tulenheimo]]n toimikunnan (mukana muun muassa [[K.J. Ståhlberg]]) esityksen pohjalta rakentunut ''[[Lex Tulenheimo]]'' ja SDP:n piirissä kypsynyt valtalakiesitysvaltalaki­esitys. Lex Tulenheimon mukaan väliaikaisen hallituksen Suomea koskevaa valtaa olisi siirretty lähinnä senaatille. Emämaassa olisi päätetty valtiopäivien koolle kutsumisesta, avaamisesta ja hajottamisesta sekä sotilasasioista ja ulkopolitiikasta. Valtalain avulla sen sijaan pyrittiin keskittämään pääosa vallasta Suomen eduskunnalle, ja Venäjällä olisi ollut sanottavaa enää ulkopolitiikassa ja sotilasasioissa. Valtalakiesityksen eräänä kulmakivenä oli toive muutoksista väliaikaisen hallituksen koostumuksessa tai sen kukistumisesta. Kahdesta vaihtoehdosta [[valtalaki]] otettiin lopulta toiminnan pohjaksi, ja se hyväksyttiin eduskunnassa tunteita herättäneessä äänestyksessä sosialistien, osin [[maalaisliitto|maalaisliiton]] ja porvarillisten itsenäisyysmiesten (mm. aktivistit) äänillä [[18. heinäkuuta]] 1917. Konservatiiviset kansanedustajat vastustivat eduskuntavaltaista lakia jyrkästi, ja eräät jättivät eronpyynnön eduskunnasta.<ref>Upton 1980 s. 137–194, Ketola 1987, Keränen 1992, Haapala 1995 s. 235–237</ref>

Valtalain taustatuki kuitenkin petti, kun bolševikkien tukema sotilaiden ja työläisten vallankaappausyritys Pietarissa päättyi tappioon [[16. heinäkuuta|16.–18. heinäkuuta]] 1917. Vallassa säilynyt väliaikainen hallitus vaihtoi johtoonsa [[Aleksandr Kerenski]]n eikä hyväksynyt valtalakia, vaan vahvisti sotajoukkoja Suomessa sekä hajotti eduskunnan [[31. heinäkuuta]]. [[Eduskuntavaalit 1917|Ennenaikaiset eduskuntavaalit]] määrättiin järjestettäväksi lokakuussa 1917. Kesällä 1917 Suomi sai [[Venäjä]]n kannalta uuden merkityksen. Sen lisäksi ja sijasta, että maa oli elintarvikkeiden ja tavarantoimittaja, siitä tuli Pietarin kaupungin sotilaallinen etuvartio, josta ei voitu luopua.<ref>Upton 1980 s. 137–194, Haapala 1995 s. 152–156</ref>

Tokoin laajapohjaisen senaatin lyhyt tarina päättyi [[13. elokuuta|13.–17. elokuuta]] keskeisten sosialistisenaattoreiden erotessa siitä, ja [[1. lokakuuta|1.–2. lokakuuta]] pidetyissä ennen aikaisissa eduskuntavaaleissa SDP kärsi vaalitappion ja jäi [[oppositio]]on. Vallan kasvun sijaan työväestö menetti keväällä 1917 saavuttamaansa poliittista voimaa. SDP:n jäädessä senaatin ulkopuolelle työläisten asenteet jyrkentyivät voimakkaasti ja usko keskeisten arkipäivän ongelmien, kuten elintarvikepulan ratkaisumahdollisuuksiin väheni. Toisaalta työväenliikkeen poliittinen rooli muuttui. Perustamisestaan lähtien se oli pääasiassa kamppaillut uusista oikeuksista, asemasta ja eduista jäsenistölleen. Syksystä 1917 alkaen sosiaalidemokraattien tavoitteeksi tuli myös saavutettujen etujen säilyttäminen ja puolustaminen.

Bolševikit kaatoivat V.I. Leninin johdolla väliaikaisen hallituksen Pietarissa (Petrograd) [[lokakuun vallankumous|lokakuun vallankumouksessa]] [[7. marraskuuta]] 1917. Samaan aikaan Suomen eduskunta ja parlamentaarinen valta olivat pääsemässä uudelleen jaloilleen. Maa oli kuitenkin siinä vaiheessa sisäisesti pahemmin jakautunut kuin maaliskuussa 1917. SDP:n piirissä pohdittiin keinoja valtiovallan palauttamiseksi työväestölle ja konservatiivit pitivät tiukasti kiinni takaisin saamastaan valta-asemasta, jota Venäjän uusi kumous näytti myös uhkaavan. Ei-sosialistienemmistöinen eduskunta kokoontui ensimmäisen kerran vaalien jälkeen [[1. marraskuuta]] ja hyväksyi [[9. marraskuuta]] valtiohoitajakunnan asettamisen maahan, mutta kolmen valtionhoitajan[[valtionhoitaja]]n ([[Santeri Alkio|Alkio]], [[Pehr Evind Svinhufvud|Svinhufvud]], [[Oskar Tokoi|Tokoi]]) johtamismallia ei kyetty toteuttamaan. Työväenliikkeelle ja sosiaalidemokraattiselle puolueelle oli marraskuun alkuun mennessä muodostunut kaksi eri toimintavaihtoehtoa: eduskuntatyö tai vallankumouksen aloittaminen. Oppositioon jäänyt SDP esitti valtiohoitajakunnan sijaan oman [[Me vaadimme]] -ohjelmansa, jossa se vaati yhteiskunnallisia uudistuksia, suojeluskuntien lakkauttamista, aiemman valtalain läpiajamista ja lokakuun eduskuntavaalien tuloksen mitätöintiä. Ei-sosialistit eivät ohjelmaa hyväksyneet, sitä ei edes käsitelty eduskunnassa,ja [[12. marraskuuta]] päätettiin, ettei sitä edes otettu käsittelyyn eduskunnassa, koska esitys ei puhemiehen mielestä täyttänyt "muodollisia vaatimuksia".<ref>Upton 1980 s. 264–342, Keränen 1992, T.Manninen 1992; teoks. Manninen, O. toim. osa I s. 346–361</ref>

Helsingissä perustettiin [[9. marraskuuta]] 1917 työväenjärjestöjen (SDP, SAJ, järjestyskaarti) yhteinen ''Työväen vallankumouksellinen keskusneuvosto'', joka äänesti [[12. marraskuuta]], Me vaadimme -ohjelman kaaduttuakin, äänin 18–8 vallanottoa vastaan. Sen sijaan Keskusneuvosto ja [[Suomen Ammattijärjestö (I)|Suomen Ammattijärjestö]] julistivat [[14. marraskuuta]] Suomeen [[marraskuun lakko|suurlakon]], ja parissa päivässä 85 000 työläistä oli lakossa sekä Etelä-Suomen keskeiset paikkakunnat olivat paikallisten lakkokomiteoiden hallinnassa. Maltillisten sosialistien tavoite oli eduskunnan poliittinen painostaminen, mutta radikaaleimmat tavoittelivat myös vallankaappausta.

Suurlakko oli monessa suhteessa merkittävä taitekohta. Marraskuun kehitys ja tehtyjen päätösten sarja syvensi suomalaisen työväenliikkeen kahtiajakoa vallankumoukselliseen vähemmistöön ja maltilliseen, parlamentaarista linjaa kannattavaan enemmistöön. Lakon jälkeen rajanveto ei kuitenkaan ollut eräiden keskeisten SDP:n puoluejohtajien kohdalla ehdoton, joten voimasuhteet saattoivat vielä muuttua tapauskohtaisesti. Lisäksi suurlakon kujanjuoksussa puoluejohto osin menetti arvovaltaansa ja kykyään hallita työväenliikettä ja sen eri virtauksia. Maltilliset saivat muulta eduskunnalta taustatukea, kun kahdeksan tunnin työaikalait[[työaika]]­laki ja kunnallislait[[kunnallislaki|kunnallis­lait]] hyväksyttiin [[16. marraskuuta]] 1917. Osa työväestöstä katsoi sen tapahtuneen pelkästään suurlakon paineen takia. Lait oli säädetty jo [[14. heinäkuuta]] 1917, mutta kysymys korkeimmasta vallasta Suomessa oli lykännyt niiden lopullista hyväksymistä.

Lokakuun vallankumous oli merkittävä tapahtuma myös Suomen itsenäisyyteen johtaneen kehityksen kannalta. Aloite asiassa siirtyi sosialisteilta konservatiiveille, koska valtiollisen riippumattomuuden avulla he toivoivat kykenevänsä vähentämään bolsevikkien vaikutusta maassa ja kontrolloimaan vasemmistoa eduskuntaenemmistönsä turvin. Niinpä [[15. marraskuuta]] 1917 Suomen eduskunta ottijulistautui maassaan haltuunsamaassa korkeimman vallan haltijaksi. Maahan muodostettiin [[27. marraskuuta]] [[Pehr Evind Svinhufvud|P.&nbsp;E.&nbsp;Svinhufvudin]] johtama porvarillinen senaatti, joka antoi [[4. joulukuuta]] esityksen [[Suomen itsenäistyminen|Suomen itsenäisyysjulistukseksi]]. Eduskunta hyväksyi julistuksen – äänestyksen jälkeen – [[6. joulukuuta]] 1917. Peilikuvana heinäkuun 1917 valtalakiäänestykseen sosialistit äänestivät joulukuussa porvarillisen senaatin esitystä vastaan ja laativat oman esityksenesityksensä itsenäisyysjulistukseksi.

Itsenäisyyslähtöisen historiankäsityksen pohjalta suomalaisille oli suureksi häpeäksi, että itsenäisyydestä jouduttiin äänestämään. Realistisemman historiakäsityksen mukaan tilanne oli vain luonnollinen seuraus aiemmista tapahtumista ja valtataistelusta, jossa itsenäisyyskysymyksestä oli tullut osa suomalaisten sisäistä kiistelyä. Joulukuun 1917 Suomessa itsenäisyysjulistus ei herättänytkään kovin suurta huomiota. Itse asiassa täydellisen valtiollisen itsenäisyyden ajatus ja vaatimus nousi Suomessa esiin osittain vasta em.edellä kuvatun valtataistelun takia vuonna 1917. Vaikka nationalismista[[nationalismi]]sta oli muodostunut 1800-luvun lopussa suomalaisille lähes "uskonto", valtiollinen suvereniteetti ei ollut muodostunut tärkeimmäksi tavoitteeksi tilanteen ratkaisemiseksi venäläistämispolitiikan kausinakaan vuosina 1899–1917. Suomalaiset olivat suunnittelleet joko vain vuotta 1899 edeltäneen tilanteen palautusta ja autonomian laajentamista tai maan liittämistä ruhtinaskuntana[[ruhtinaskunta]]na Saksaan tai Ruotsiin.<ref>Upton 1980, Alapuro 1992 s. 255–265, Keränen 1992, Luntinen 1992; teoks. Manninen, O. toim., osa I, s. 194–245, Klinge 1997 s. 483–524, Meinander 2006 s. 150, Jussila 2007 s. 269–276</ref>

Allekirjoitukset: puheenjohtaja Vl. Uljanov (Lenin) sekä kansankomissaarit[[kansankomissaari]]t [[Lev Trotski|L. Trotski]], G. Petrovski, [[Josif Stalin|I. Stalin]], [[Isaak Steinberg|I. Steinberg]], V. Karelin, Schlichter <ref>Kansakunnan historia, osa 6. Täysivaltainen kansakunta 1917–1939. (kirj. Veikko Huttunen) 1968, s. 107.</ref>

Sisällissodan alkuun mennessä Suomen itsenäisyyden olivat tunnustaneet neuvosto-Venäjä, Saksa, [[Itävalta-Unkari]], [[Ranska]], [[Ruotsi]], [[Tanska]], [[Norja]], [[Sveitsi]] ja [[Kreikka]]. [[Britannia]] ja [[Yhdysvallat]] eivät suomalaisten itsenäisyyttä vielä hyväksyneet vaan ne jäivät seuraamaan vihollismaa Saksan ja Suomen välisen yhteistyön kehitystä sekä Venäjän tilannetta, lähinnä Venäjän perustuslakia säätävän kansalliskokouksen tuloksia. Tärkein kysymys länsivaltojen kannalta oli, voitaisiinko bolševikit syrjäyttää vallasta ja kykenisikö Venäjä vielä jatkamaan sotaa Saksaa vastaan.<ref>Rautkallio 1977, Upton 1980, Uta.fi/Suomi80, Keränen 1992, Klinge 1997 s. 516–524, Jussila et al. 2006</ref>

Sisäisen järjestysvoiman puute Venäjän tsaarin perinteisten [[poliisi]]- ja santarminorganisaatioiden[[santarmi]]­organisaatioiden hajottua maaliskuun vallankumouksen 1917 yhteydessä johti ensin aseettomien turvajoukkojen perustamiseen. Maalis-huhtikuussa syntyivät Lounais-Suomessa ensimmäiset suojeluskuntia edeltäneiden järjestyskuntien idut, ja samaan aikaan ryhdyttiin muodostamaan työväen järjestyskaarteja edeltäneitä järjestysmiehistöjä Etelä-Suomeen. Aluksi molemmat luotiin pääasiassa valvomaan yleistä järjestystä paikallistasolla, mutta jo keväällä 1917 alkanut lakkoliikehdintä teollisuudessa ja maataloudessa, sekä myöhemmin vuonna [[1917]] kunnallispolitiikkaan ja elintarvikeongelmiin liittyvät levottomuudet alkoivat korostaa niiden eturyhmäluonnetta. Tuolloin järjestyksen valvonnallinen ja taistelujärjestöllinen rooli oli usein sisäkkäinen sekä työväenkaarteissa että suojeluskunnissa. Taistelu valtiovallasta nosti lopulta molemmat joukot merkittäviksi tekijöiksi myös valtakunnan tasolla.<ref>Salkola 1985, Apunen 1987, Haapala 1995</ref>

Kesän 1917 aikana aktiivisten konservatiivien ja porvareiden perustamia suojeluskuntia syntyi runsaasti eri puolilla maata. Niitä oli syys–lokakuuhun mennessä 250–300. Perustamisen motiivina oli edelleen myös yleisen järjestyksen turvaaminen, mutta Pohjanmaalla[[Pohjanmaa]]lla toiminnassa alkoi korostua elintarvikelainsäädännön aiheuttama katkeruus ja epävarmuus sekä aktivismi. Lounais-Suomessa ja Satakunnassa[[Satakunta|Sata­kunnassa]] liikkeelle panevana tekijänä olivat talollisten ja maatyöväestön väliset voimakkaat ristiriidat. [[Karjalan historiallinen maakunta|Karjalassa]] puolestaan etusijalla oli aktivistien salaiset toimet Suomen erottamiseksi Venäjästä. Joukkojen kokonaisvahvuus oli joulukuussa 1917 noin 20&nbsp;000 sekä tammikuussa 1918 noin 40&nbsp;000 miestä, ja suojeluskuntien lukumäärä noin 400. Niiden aseistus kohentui hitaasti lokakuun 1917 lopusta lähtien. Aseita saatiin Saksasta sekä asekauppiailta Pietarista ja [[Viipuri]]sta. Marraskuun 1917 suurlakon jälkeen maan eri osissa eri syistä muodostetut suojeluskunnat alkoivat yhdistyä samojen tavoitteiden taakse: venäläisen sotaväen poistaminen Suomesta, punakaartien kontrollointi ja järjestyksen palauttaminen sekä muu omien ryhmäetujen puolustaminen ja valvonta. Yhteistyö saatiin toimimaan kuitenkin vasta sisällissodan alettua. Suojeluskuntien hajanainen omatoimisuus tammikuussa 1918 oli eräs sodan syttymiseen johtanut tekijä<ref>Upton 1980, Keränen 1992, Manninen, T. 1992; teoks. Manninen, O. toim., osa I s. 292–323 ja 346–395, Haapala 1995, Uta.fi/Suomi80</ref>.

[[Otto Wille Kuusinen|Otto Wille Kuusisen]] ja hänen lankonsa Einari Laaksovirran laatima<ref>{{Verkkoviite | Osoite = http://www.uta.fi/suomi80/art12b.htm| Nimeke = Kansanvaltuuskunnan valtiosääntö| Tekijä = Katja-Maria Miettunen| Julkaisu = Suomi 80, Itsenäistymisen vuodet 1917-1918|Julkaisija = Tampereen yliopiston historiatieteen laitos| Viitattu = 16.12.2009}}</ref> suomalais-sosiaalidemokraattiseen ajatteluun perustunut sosialistinen valtiosääntö- eli perustuslakiehdotus[[perustuslaki]]­ehdotus sisälsi merkittäviä vaikutteita [[Yhdysvallat|Yhdysvaltojen]] ja [[Sveitsi]]n perustuslaeista sekä [[Ranskan suuri vallankumous|Ranskan suuren vallankumouksen]] ihanteista, ja se oli tarkoitus viedä kansanäänestykseen[[kansanäänestys|kansan­äänestykseen]]. Kansanvaltuuskunta, puheenjohtajanaan [[Kullervo Manner]], antoi [[23. helmikuuta]] 1918 Työväen Pääneuvostolle ehdotuksen Suomen valtiosäännöksi<ref>[http://www.histdoc.net/historia/1917-18/pun_vs.html Ehdotus Suomen valtiosäännöksi]</ref> ja solmi neuvosto-Venäjän kanssa valtiosopimuksen [[1. maaliskuuta]] 1918 <ref>[http://www.histdoc.net/historia/1917-18/kv31.html Valtiosopimus]</ref>. Jälkikäteen on arveltu, että punaisten voitto olisi johtanut Suomen päätymiseen Neuvostoliiton perustajajäseneksi{{kenen mukaan}}<ref>HS 18.10.2007: "Professorien mielestä punaisten voitto olisi vienyt Suomelta itsenäisyyden"</ref>

Vaasan (Suomen) senaatin tavoitteena oli vallan palauttaminen Etelä-Suomessa oikeistoenemmistöiselle hallitukselle. Voiton jälkeen vahva hallitusvalta ja riippumattomuus Venäjästä aiottiin turvata voimakkaan oman tai Saksan armeijan sekä demokratiaa kaventavan monarkistisen yhteiskuntajärjestelmän avulla. Maltilliset ei-sosialistit kuitenkin vastustivat monarkismia ja Saksan interventiota, etenkin sodan alussa. Sotilasjohdossa oli samansuuntainen ristiriita kenraali Mannerheimin ja johtavien jääkäreiden välillä. Venäjän armeijan ja suomalaispunakaartien huonon sotakunnon ilmeisen hyvin tietäneenä Mannerheim arvioi valkoisten tarvitsevan tuekseen saksalaisia aseita, mutta Saksan armeijan tulo Suomeen oli tarpeetonta. Jääkärit puolestaan halusivat aktivistien tavoin Suomeen vahvaa saksalaissuuntausta. Valkoinen kenraali uskoi [[Ympärysvallat|Ympärysvaltojen]] voittoon [[ensimmäinen maailmansota|suursodassa]], ja ennen kaikkea hänen henkilökohtaiset kokonaistavoitteensa olivat laajemmat kuin vain Suomen tilanteen ratkaisu. Hän pyrki yhteistyössä länsivaltojen ja Venäjän ns. valkoisten kenraalien kanssa edesauttamaan bolševikkien suistamista vallasta Pietarissa. Yksimielisiä valkoiset sotilaat olivat tarpeesta hankkia Suomelle jalansijaa Venäjän puolella [[Itä-KarjalassaKarjala]]ssa<ref>Upton 1980 ja 1981, Keränen 1992, Pietiäinen 1992; teoks. Manninen, O., toim., osa III s. 252–472, Manninen 1993, Vares 1998, Lackman 2000</ref>.

[[Neuvosto-Venäjä]]n tavoitteet ja toimet Suomen suhteen vaikuttavat pinnalta katsoen ristiriitaisilta. Bolševikit myönsivät maalle itsenäisyyden joulukuussa 1917, mutta valtasivat menettämiään alueita myöhemmin takaisin kansallisuuspolitiikastaan huolimatta, saksalaisten "avunpyyntötaktiikkaa" käyttäen. V. I. Lenin olisikin halunnut Suomen säilyvän entisen emämaan yhteydessä sotilas-, suurvalta- ja myös sisäpoliittisista syistä, mutta maasta oli luovuttava Saksan uhan, neuvosto-Venäjän sisäisen sekasorron ja [[ympärysvallat|ympärysvaltojen]] intervention takia. Päätavoitteena oli Venäjän ydinalueiden pelastaminen. Lisäksi joulukuun 1917 alussa maan kolmestakymmenestä hallintoalueesta vain yksi oli täysin bolševikkien hallussa. Näiden sotilas- ja geopoliittisten[[geopolitiikka|geo­poliittisten]] tosiasioiden vuoksi Leninillä oli varaa ja mahdollisuuskin esiintyä Suomen suunnalla aatteellisena kansojen itsemääräämisoikeutta kunnioittavana bolševikkina. Se ei estänyt [[neuvosto-Venäjä]]ä tukemasta Suomen punaista kaartia vuoden 1918 sodan aikana. Punaisten voitto olisi helpottanut bolševikkien epävarmaa asemaa, ja siksi suomalaisten kansallista epäyhtenäisyyttä yritettiin käyttää hyväksi. Venäjän sisäisen kriisin vuoksi tuki oli kuitenkin riittämätöntä.<ref>Upton 1980 ja 1981, Klemettilä 1989; teoks. Numminen, J., toim., osa II s. 163–203, Rinta-Tassi 1989; teoks. Numminen, J., toim., osa II s. 84–161, Manninen 1993, Haapala 1995, Manninen 1995; teoks. Aunesluoma & Häikiö, toim., s. 21–32, Tikka 2006, Jussila 2007 s. 203–208</ref>

Neuvosto-Venäjä tuki punaista Suomea asetoimituksin ja Neuvostohallitukselle uskollisilla joukko-osastoilla. Entisiä tsaarin armeijan demoralisoituneita joukkoja poistui Suomesta tasaiseen tahtiin, ja [[Lev Trotski]] myös kehotti niitä poistumaan maasta [[31. tammikuuta]]. Hänen tavoitteenaan oli uuden, luotettavan puna-armeijan luominen Pietarissa. V.I. Lenin totesi: "Me lähetämme suomalaisille aseita, mutta emme kelvottomaksi osoittautuneita joukko-osastoja", mutta Neuvostohallitus lähetti sotilasosastoja Pietarista Suomeen. Jälkeenpäin on esitetty, että Venäjän sota-asiain kansankomissaari Podvoiski määräsi tammikuun 23. päivänä Suomeen sijoitetun 42. armeijakunnan riisumaan suojeluskunnat aseista”. Ainut Podvoiskin määräystä koskeva virallinen dokumentti on senaatin tammikuun 24. päivän pöytäkirjassa, jossa todetaan, että Podvoiski oli senaatin saamien tietojen mukaan antanut Viipuriin sijoitetulle sotaväelle määräyksen riisua aseet kaupunkiin järjestystä pitämään saapuneelta suojeluskunnalta. Senaatin mukaan Podvoiskin määräys ei siis koskenut koko 42. armeijakuntaa eikä kaikkia suojeluskuntia vaan vain Viipurin varuskuntaa ja vain kaupunkiin saapuneita suojeluskuntalaisia. Teon taustalla oli sekä Suomen valkoisen armeijan toiminta venäläisiä vastaan [[Etelä-PohjanmaallaPohjanmaa]]lla [[28. tammikuuta]] että oletus sosialistisen vallankumouksen leviämisestä Keski-Eurooppaan. Suomen suunnalla julistuksella oli Venäjän heikkouden vuoksi lähinnä poliittisen painostuksen arvo.<ref>Holodkovski 1978, 246 sekä 225–256; Tanskanen 1978, 33–34 sekä 115, Manninen 1993, Manninen 1995; teoks. Aunesluoma & Häikiö, toim., s. 21–32, Jussila 2007 s. 276–291</ref>

Saksan keisarikunnan intervention tavoitteet keväällä 1918 Suomen ja [[Fennoskandia]]n suunnalla olivat suurvalta-, talous- ja sotilaspoliittiset. Saksalaiset halusivat käyttöönsä sekä Suomen että [[Kuolan niemimaa]]n raaka-ainevaroja. Karjalankannakselta puolestaan kyettiin uhkaamaan Venäjän pääkaupunkia Pietaria. Lisäksi Saksaa huoletti [[Royal Navy|Englannin laivaston]] toiminta [[Jäämeri|Jäämerellä]] ja [[Murmansk]]issa Kuolan niemimaalla. Suomalaiset aktivistit olivat pyytäneet saksalaisia joukkoja Suomeen jo kesällä 1917, mutta Berliinissä päätavoite oli rauha neuvosto-Venäjän kanssa, länsirintaman takia. Joulukuussa 1917 käynnistyneiden [[Brest-Litovskin rauha]]nneuvottelujen aikana Saksa edisti etujaan Suomessa lupaamalla kotiuttaa Jääkäripataljoona 27:n ja myymällä 70 000 kivääriä suojeluskunnille. [[Lev Trotski]] kuitenkin katkaisi rauhanneuvottelut [[10. helmikuuta]] 1918, vaikka Lenin kannatti rauhansopimusta. Saksan sodanjohto päätti lopulta aloittaa sotatoimet uudelleen Venäjää vastaan [[18. helmikuuta]] ja kulissinomaisena toimena sen lähinaapureilta vaadittiin "avunpyyntöjä" hyökkäyksen perustelemiseksi. Vaasan senaatti (E. Hjelt) esitti Saksan kehotuksesta pyyntönsä [[14. helmikuuta]]. Saksan armeijan uusi hyökkäys Baltian suunnalla luhisti nopeasti venäläisten puolustuksen, mikä johti maiden välisen Brest-Litovskin rauhansopimuksen solmimiseen [[3. maaliskuuta]] 1918. Sen mukaan neuvosto-Venäjä menetti etupiiristään Suomen, Baltian[[Baltia]]n, Puolan[[Puola]]n ja Ukrainan[[Ukraina]]n.<ref>Rautkallio 1997, Upton 1980 ja 1981, Luntinen 1992; teoks. Manninen, O., toim., osa I s. 194–243, Pietiäinen 1992; teoks. Manninen, O., toim., osa III s. 252–472, Ahto 1993; teoks. Manninen, O., toim., osa II s. 355–410, Haapala 1995</ref> Saksan sodanjohdon V.I. Leniniin asettamat toiveet olivat siten lopulta toteutuneet.

Suomen vuoden 1918 sodan on katsottu alkaneen punaisten osalta [[27. tammikuuta]] 1918 klo 23 ja valkoisten puolella [[28. tammikuuta]] 1918 klo 3. Tarkemmassa tarkastelussa asia ei ole näin yksinkertainen, vaan sisällissotaa muistuttanut toiminta alkoi jo aiemmin tammikuussa, erityisesti Karjalassa. Syynä lienee ollut se, etteivät kummallakaan sodanjohdolla olleet omat joukot hallinnassa. Toisaalta Viipurin kaupunki oli sodan kannalta strategisesti keskeisimpiä paikkakuntia Suomessa, ja on myös arvioitu, että molemmilla puolilla johtoporras lopulta vaikutti aktiivisesti tapahtumien taustalla. Punaisten ja valkoisten välisessä taistelussa kyse oli sekä Viipurin hallinnasta että aseiden hankinnasta. Kamppailu alkoi 17.–20. tammikuuta työväenkaartin tunkeuduttua paikallisen suojeluskunnan asevarastoon ja valkoisten kaapattua punaisten Mikkeliin suunnatun kiväärilähetyksen. Karjalan maalaispitäjistä komennettiin [[21. tammikuuta]] noin 600 suojeluskuntamiehen vahvuinen pataljoona Viipuriin, jossa se miehitti [[22. tammikuuta]] kaupungin rautatieaseman[[Viipurin rautatieasema|rauta­tie­aseman]], mutta joutui lopulta perääntymään Venäjänsaareen. Pataljoona jatkoi taisteluaan [[27. tammikuuta]] Viipurin eteläpuolella Kämärällä[[Kämärä]]llä, jossa se pysäytti joksikin aikaa Pietarista tulleet niin sanotut asejunat ja yritti kaapata niistä sotatarvikkeet. Junat olivat tuomassa [[Eino Rahja|Eino]] ja [[Jukka RahjanRahja]]n johdolla Leninin Suomen työväenkaarteille tammikuun alussa 1918 lupaamaa suurta aselastia. Suojeluskuntalaisten kaappaushanke epäonnistui, ja junat pääsivät lasteineen lopulta Viipuriin, joka jäi punaisten hallintaan. Samoin "epäonnistui" Rahjan veljesten suunnitelma tehdä vallankumous Suomessa venäläisten aseiden ja Pietarin suomalaisten punakaartilaisten avulla; suomalaiset olivat jo aiemmin itse päättäneet toiminnan aloittamisesta maan sisäisen tilanteen kärjistymisen vuoksi. {{Lähde}}

Punaisen ja valkoisen Suomen välinen epäyhtenäinen rintama asettui sodan hajanaisessa alkuvaiheessa karkeasti ottaen linjalle Pori–Ikaalinen–Kuru–Vilppula–Länkipohja–Padasjoki–Heinola–Mäntyharju–[[Pori]]–[[Ikaalinen]]–[[Kuru]]–[[Vilppula]]–[[Länkipohja]]–[[Padasjoki]]–[[Heinola]]–[[Mäntyharju]]– Savitaipale–Lappeenranta–Antrea–Rautu[[Savitaipale]]–[[Lappeenranta–[[Antrea]]–[[Rautu]]. Molemmilla puolilla rintaman taakse jäi vastustajan haltuun paikkakuntia, jotka puhdistettiin vihollisista helmikuun 1918 kuluessa. Valkoisessa Suomessa punaisia tukikohtia olivat [[Oulu]], [[Tornio]], [[Kemi]], [[Raahe]], [[Kuopio]] ja [[Varkaus (kaupunki)|Varkaus]]. Punaisessa Suomessa valkoisten hallintaan jäivät [[Uusikaupunki]], [[Siuntio-[[Kirkkonummi]] ja Porvoon[[Porvoo]]n seutu.

Vuoden 1918 sota oli "rautatiesotaa", koska [[Suomen rautatiet|rautatiet]] olivat tärkein suurten joukkojen siirtoreitti. Siksi osapuolet taistelivat tärkeiden asutuskeskusten hallussapidon lisäksi keskeisten rautateiden solmukohtien hallinnasta (mm. [[Haapamäki]], Tampere, [[Kouvola]] ja Viipuri). Sekä puna- että valkokaartien vahvuus oli sodan aikana 50&nbsp;000–90&nbsp;000 sotilasta. Punakaartit koostuivat pääosin vapaaehtoisista joukoista. Valkoisten puolella taisteli 11&nbsp;000–15&nbsp;000 vapaaehtoista. Loput olivat [[18. helmikuuta]] 1918 valkoisessa Suomessa voimaan tulleen yleisen asevelvollisuuden[[Asevelvollisuus Suomessa|ase­velvollisuuden]] kautta koottuja joukkoja. Molemmissa kaarteissa vapaaehtoisten tärkeimmät motiivit liittymiseen olivat taloudelliset tekijät, kuten muonitus ja palkka, sekä aatteellisuus ja lisäksi ympäristön paine mutta myös painostus. Punaisten puolella kaartien erikoisuutena olivat lähinnä teollisuuspaikkakunnilla perustetut nais(tyttö)komppaniat, joissa taistelivat Suomen historian ensimmäiset naissotilaat (noin 2&nbsp;000 naista). Toinen erikoispiirre joukoissa molemmin puolin rintamaa oli alaikäiset, pääosin 15–17-vuotiaat [[lapsisotilas|lapsisotilaat]], joihin punaisella puolella kuului myös tyttöjä. Suomen valkoisen armeijan selkärangan muodostivat talonpojat ja sivistyneistö. Suomen punaisessa kaartissa taisteli lähinnä taajamien työväestöä ja maaseudun vähävaraisia <ref>Rasila 1968, Upton 1980 ja 1981, Lappalainen 1981, Ahto 1993; teoks. Manninen, O., toim., osa II s. 180–445, O. Manninen, O. 1993; teoks. Manninen, O., toim., osa II s. 96–177, Ylikangas 1993a</ref>.

Sisällissodan ensimmäisessä vaiheessa [[27. tammikuuta]]–[[14. maaliskuuta]] 1918 välisenä aikana aloite ja suurin hyökkäysaktiviteetti oli Suomen punaisella kaartilla. Kaartin ylipäällikköinä toimivat (aikajärjestyksessä): [[Ali Aaltonen]], [[Eero Haapalainen]] ja triumviraatti [[Eino Rahja]], [[Adolf Taimi]], [[Evert Eloranta]] sekä viimeisenä [[Kullervo Manner]]. Heti taistelujen alettua paljastuivat punakaartin sotilaalliset heikkoudet: sotilasammattitaidon ja ammattiupseerienammatti­[[upseeri]]en puute ja heikosti koulutettu, kuriton miehistö. Punaiset kärsivät ensimmäisiä tappioita muun muassa omien aseiden kautta, vahingonlaukauksista. Punakaartin organisaatiossa toimivin taso oli komppania tai joukkue eli plutoona. Niiden päälliköt valittiin demokraattisesti yksikön jäsenten kesken ja keskuudesta, joten lopputulos johdon laadun suhteen oli hyvin sattumanvarainen. Kaartilaisten paineensietokyky taistelussa oli heikko, mikä yhdessä ammattitaidottoman johdon kanssa johti helposti hyökkäyksen pysähtymiseen ja puolustuksen pettämiseen. Tappioiden seurauksena kokonaisia joukko-osastoja saattoi poistua rintamalta takaisin kotiseudulle, sodanjohdon kykenemättä sitä estämään. Kenttäkelpoisuudeltaan parhaita joukkoja olivat maaseudulta kootut osastot. Taisteluhengeltään parhaita olivat kaupunkilaisosastot, erityisesti Helsingin punakaartin joukot.

Osa punaisesta terroristakin lienee selitettävissä kaartin heikon taistelukyvyn synnyttämällä turhautumisella. Suomen punaisen kaartin menestyksekkäimmät taistelut liittyivät huhtikuun perääntymisvaiheeseen Suomesta Venäjälle, muun muassa saksalaisjoukkoja vastaan käydyt kiivaat [[Hauho]]n ja [[Tuulos|Tuuloksen]] [[Syrjäntaan taisteluttaistelu]]t 27.–29. huhtikuuta 1918. Niissä punakaartin taistelutahto perustui lähinnä omien siviilipakolaisten suojaamiseen, ja voitoilla oli enää paikallista merkitystä<ref>Lappalainen 1981, Upton 1981, Keränen 1992, Ahto 1993; teoks. Manninen, O., toim., osa II s. 180–445, Aunesluoma & Häikiö 1995, Marjomaa 2004 s. 52–60</ref>.

Venäläisten joukkojen aseistariisunta Etelä-Pohjanmaalla 28.–31. tammikuuta sujui valkoisilta pääosin helposti ja rauhallisesti. Venäjää Suomessa edustanut aluekomitea oli ilmoittanut [[24. tammikuuta]] Vaasan senaatille venäläisten joukkojen "suunnitelmallisen kotiuttamisen" jatkuvan entiseen tapaan. Vaasan senaatin ja Mannerheimin esikunnan kaksijakoisen propagandan pohjalta [[30. tammikuuta]] annettiin vain venäläisille suunnattu julistus, jonka mukaan Suomen talonpoikaisarmeija ei sotinut venäläisiä sotilaita vastaan. Toisaalta omille rivimiehille korostettiin taisteltavan juuri venäläisiä vastaan. Monet Suomessa olleet venäläisupseerit tukivat valkoisia. Neuvostohallitus käski vuoden 1918 alussa Suomessa olleita varuskuntia[[varuskunta|varus­kuntia]] noudattamaan puolueettomuutta, ja jotkut varuskuntakomiteat antoivat paikallisesti vastaavia vakuutuksia. Niistä huolimatta Pohjanmaan venäläinen päällystö toimi usein tiiviissä yhteistyössä suojeluskuntien kanssa. [[Pohjanlahti|Pohjanlahden]] meripuolustuksen johtaja, vara-amiraali [[Nikolai Podgurski]] auttoi kenraali Mannerheimia Vaasan varuskunnan aseistariisunnassa.<ref>Manninen, O. 1993; teoks. Manninen, O., toim., osa II s. 40–73, Meinander 1999, Westerlund 2004, s. 9 ja 87, Jussila 2007 s. 276–291, Mattila & Kemppi 2007 s. 72–75, Ylikangas 2007 s. 211–232</ref>

Vastapalvelukseksi tuesta aseistariisunnalle Mannerheim järjesteli venäläisupseerien palkanmaksun, asunto-olot ja muonituksen kuntoon, sekä antoi heille vapaan liikkumisoikeuden Vaasassa. Seinäjoella[[Seinäjoki|Seinä­joella]] venäläisjoukot asettuivat entisiin majapaikkoihinsa. Mannerheim lupasi venäläisille hoitavansa joukot maasta Sortavalan[[Sortavala]]n tai [[Rovaniemi|Rovaniemen]] kautta, ja palauttavansa aseet rajalla. Joukot suljettiin lopulta vankileireille ja aseet otettiin omaan käyttöön, koska kuljetus ei onnistunut ja suhtautuminen venäläissotilaisiin muuttui hyvin kielteiseksi jääkäripataljoonan saavuttua Saksasta Vaasaan.<ref>Esimerkiksi Tampereella suomalaiset ja kotiutettavat venäläiset sopivat aseiden sijoittamisesta erillisiin vaunuihin, jotka voitiin tarvittaessa irrottaa junasta, Westerlund 2004, Manninen 2008</ref> Sisällissodan alkuvaiheessa valkoinen armeija ja venäläiset sotilaat taistelivat rintamalla merkittävässä määrin toisiaan vastaan lähinnä [[Ruovesi|Ruovedellä]], [[Vilppula]]ssa, [[Mäntyharju]]n rintamalla ja [[Karjalankannas|Karjalankannaksella]].<ref>Upton 1981, Keränen 1992, Salokangas 2003</ref>

Valkokaartien kouluttamattomien tai vain lyhyen koulutuksen saaneiden vapaaehtoisten ja asevelvollisten rivimiesten sotilastaidot eivät sen sijaan olleet paremmat kuin punakaarteissa. Jääkäri [[Sulo Pekkola]] muisteli: "Lähellä [[Sääksjärvi|Sääksjärven]] kylää syntyi taistelu, sellainen kuin se sotaliikkeisiin perehtymättömiltä syntyy, paljon ammuttiin, aukeata käveltiin". Punakaartilaisten tavoin valkoisia sotilaita saattoi poistua oma-aloitteisesti rintamilta. Pisimmän koulutuksen Suomessa olivat saaneet Porvoon Saksanniemen kartanoon [[19. syyskuuta]] 1917 perustettuun ''Poliisikouluun'' (Järjestyslipusto) hakeutuneet noin 200 miestä. He muodostivat tammikuussa 1918 Lappajärvellä perustetun Uudenmaan Rakuunarykmentin rungon. Joulukuusta 1917 lähtien suojeluskunnat järjestivät joukkueen- ja ryhmänjohtajakoulutusta Vimpelissä [[Vimpelin koulu]]ssa ja Vöyrissä [[Vöyrin koulu]]ssa, mutta kokonaisuutena sotilasopetus ei kattanut merkittävää osaa valkoisista joukoista. Varsinaista sotilaskoulutusta ja -kokemusta oli ainoastaan Jääkäripataljoona 27:n miehillä, jotka saivatkin tavallista suuremman henkilökohtaisen vapauden taistelujen johtamisessa.

Vakavien koulutuksellisten puutteiden lisäksi valkoisen armeijan johto arvioi, että valkoisten sotilaiden, erityisesti Keski- ja Pohjois-Suomen pientilallisten, motivaatio käydä sotaa suomalaisia punaisia vastaan saattaisi olla heikko. Siksi sotapropagandassa korostettiin voimakkaasti, että taistelua käytiin lähinnä Venäjän armeijan ”punaryssiä” vastaan, ja sodan loppuvaiheessa painotettiin entistä näkyvämmin taistelun vapaussota-aspektia. Toisaalta valkoisessa Suomessa asetettu asevelvollisuuslaki peitti vastustusta, mutta lähes 30 &nbsp;000 valkoisen Suomen asevelvollisuusikäistä, ilmeisesti työväenliikkeen kannattajiin kuulunutta miestä, jäi saapumatta kutsuntoihin. Siten valkoisesta armeijasta oli karsiutunut merkittävä määrä heikoimman taistelumotivaation omanneita miehiä, ja lisäksi Etelä-Suomen ulkopuolisen alueen väestössä työväenliikettä[[työväenliike]]ttä ja sosialismia[[sosialismi]]a vastustettiin voimakkaasti myös [[kristinusko|kristillisen]] uskonnollisuuden perusteella.<ref>Manninen 1982, Keränen 1992 s. 59,76, Haapala 1993 ja 1995, Ylikangas 1993a ja 2007 s. 211–232, Tikka 2006 s. 25–30, Jussila 2007 s. 276–291, Mattila & Kemppi 2007 s. 178</ref>

Heikon taistelukykynsä perusteella suomalaisten armeijoiden nimet, valkokaarti ja punakaarti ovat sotilasperinteen suhteen erehdyttäviä. Nimitys "[[kaarti]]" viittaa yleensä armeijoiden parhaisiin joukko-osastoihin, alun perin hallitsijoiden [[henkivartija|henkivartiokaarteihin]]. Venäjällä ja Suomessa punaisia vastaan taistelleita joukkoja kutsuttiin valkokaarteiksi. Punakaarti-nimitystä käytettiin Suomessa jo vuoden 1905 vallankumouksen yhteydessä.<ref>"The term Red Guard originated in Finland during the Revolution of 1905 and reemerged in 1917, especially after April, to signify the more politically militant armed workers." Millar, Encyclopedia of Russian History, ISBN 0-02-865907-4, "Red Guards", s. 1274</ref> Suomen kaartien olisi pitänyt olla vallankumouksen ja kumouksen torjunnan parhaimmistoa, sisällissodan vapaaehtoinen etujoukko.

[[Pyhäjärvi (Tampere)|Pyhä-]] ja [[Näsijärvi|Näsijärven]] välisellä kannaksella käyty taistelu oli myös suomalaisten välistä sisällissotaa puhtaimmillaan. Pääosa Venäjän armeijasta oli poistunut Suomesta maaliskuun aikana, ja saksalaiset joukot olivat vasta saapumassa maahan. Runoilija [[Viljo Kajava]] joutui lapsena Tampereen taistelujen keskelle. Hän kirjoitti kokemuksestaan 1960-luvulla: "[[Kyttälä]] paloi, [[Hämeenkatu]] leimahti tuleen. Kaupungintalossa naiskaartilaiset kuolivat kivääri sylissä, otsaluu murskana... Mustanlahden kallioilla kaatui pirkkalainen[[pirkkala]]inen pohjalaista vastaan, kirous huulen veressä... Kun voittajat pääsivät Satakunnansillan[[Satakunnansilta|Satakunnan­sillan]] yli he etenivät jo Puuvillatehtaankadun seinustoille... Kosken länsipuolella taistelivat viimeisine panoksineen armeijan rippeet talo talolta Tamperetta menettäen... Ja jokainen metri nosti veljen veljeä vastaan..."

Sodan kolmannessa vaiheessa valkoisen armeijan yleishyökkäystä Etelä-Suomeen täydensi kenraalimajuri [[Rüdiger von der Goltz]]in johtaman [[Saksan Itämeren divisioona]]n maihinnousu [[Hanko|Hangossa]] [[3. huhtikuuta]] 1918. Divisioonan vahvuus oli 10&nbsp;000 sotilasta. Lisäksi [[Loviisa]]ssa nousi maihin [[7. huhtikuuta]], Tallinnasta edennyt, noin prikaatin vahvuinen [[osasto Brandenstein]] (3&nbsp;000 miestä). Saksalaisosastojen taistelukyky oli selvästi parempi kuin sotaan osallistuneiden venäläisjoukkojen sotakunto. Saksalaiset eivät edes vaivautuneet julistamaan sotaa Punaista Suomea vastaan, koska heille punaiset olivat vain taidoton ja heikko kapinallisjoukkio, joka oli keisarillisen Saksan suunnitelmien tiellä. [[Hanko|Hangosta]] edennyt osasto valloitti [[Helsinki|Helsingin]] 12.–[[13. huhtikuuta]] ([[Helsingin taistelu 1918]]), Hyvinkään[[Hyvinkää]]n [[21. huhtikuuta]], Riihimäen[[Riihimäki|Riihi­mäen]] [[22. huhtikuuta]] ja Hämeenlinnan[[Hämeenlinna]]n [[26. huhtikuuta]] 1918. Loviisasta liikkeelle lähtenyt prikaati valtasi [[Lahti|Lahden]] [[19. huhtikuuta]] ja katkaisi läntisten ja itäisten punakaartien väliset yhteydet. Saksalaisjoukot nopeuttivat merkittävästi punakaartien sotilaallista tappiota ja lyhensivät sodan kestoaikaa. Toisaalta Suomi joutui sodan jälkeen Saksan vaikutusvaltaan.<ref>Upton 1981, Arimo 1991, Ahto 1993; teoks. Manninen, O., toim., osa II s. 355–410, Aunesluoma & Häikiö 1995, Mattila & Kemppi 2007 s. 180</ref>

[[Ruotsi]] kieltäytyi osallistumasta virallisesti Suomen sisällissotaan, mutta 84 vapaaehtoista ruotsalaisupseeria antoi merkittävän tuen valkoiselle sodanjohdolle. Lisäksi valkoiseen Suomeen lähetettiin kapteeni [[Hjalmar FrisellinFrisell]]in johtama vapaaehtoisista ruotsalaissotilaista koostunut, [[Ruotsalainen prikaati|Ruotsalaiseksi prikaatiksi]] kutsuttu osasto. Sen todellinen kokonaisvahvuus, 250–550 miestä (vahvuustied. vaihtelevat) vastasi kuitenkin lähinnä vahvennettua pataljoonaa.

Itsenäisen Suomen ensimmäinen lentoasema sijaitsi Kolhossa, jonne ensimmäinen lentokone tuotiin [[7. maaliskuuta]] 1918 rautateitse, ja josta kone nousi ensimmäisen kerran Kaijanselän jäältä ilmaan [[17. maaliskuuta]] [[1918]]. Suomen Ilmavoimat sai 1918 käyttöönsä yhdeksän venäläisten jättämää [[Stetinin M-9]]-lentokonetta. Ensimmäinen sotalento suoritettiin Lylyn suuntaan, jossa lentotähystyksen avulla saatiin tietoja punaisten liikkeistä. Taisteluiden siirtyessä kohti Tamperetta siirtyi lentoasema ensin Orivedelle[[Orivesi|Ori­vedelle]] ja sitten Tampereen Kaukajärvelle[[Kaukajärvi|Kauka­järvelle]]. Ilma-aseen merkitys sisällissodassa oli olematon.<ref>Keränen 1992 s. 107, Manninen, O. 1993; teoks. Manninen, O., toim., osa II, s. 172–176</ref> Kts. [[Suomen ilmavoimat]]

Vaikka punainen terrori ei kohdistunut erityisesti [[Suomen evankelis-luterilainen kirkko|Suomen evankelis-luterilaista kirkkoa]] vastaan, punaiset surmasivat kaikkiaan kymmenen pappia (seurakunnissa yhteensä noin 1 200 pastoria). Murhat tehtiin osin aatteellisistakin syistä, mutta erityisesti maaseudulla papisto edusti yhteiskunnan perinteistä valtajärjestelmää<ref>Paavolainen 1966 s. 183–208, Tikka 2004 s. 99–113, Huhta Ilkka 2008; Yle2/Ajankohtainen kakkonen/1918-ilta 15.04.2008</ref>.

Merkittävä osa punaisesta terrorista toteutettiin Kouvolan-Kymenlaakson ja [[Toijala]]n seudun ns. terrorikeskuksissa. Niissä teloitettiin kaikkiaan 300–350 uhria<ref>Tikka 2004 s. 99–113, Turunen 2005</ref>. Punaisten huomattavia väkivallantekoja olivat myös [[Suinulan verilöyly]] [[31. tammikuuta]] [[Kangasala|Kangasalla]], jossa ammuttiin 15 suojeluskuntalaista, Kuurilan[[Kuurila]]n junamurhat, ja [[Lappeenrannan joukkomurha|23 vangitun valkoisen teloitus]] [[Lappeenranta|Lappeenrannassa]] [[25. huhtikuuta]] sekä 30 valkoisen vangin surmaaminen Viipurin lääninvankilassa [[27. huhtikuuta]] 1918. Lisäksi [[6. helmikuuta]] Satakunnassa, Porin kaupungin lyseolla teloitettiin 11 valkoista, sekä Koliahteella, Porin ja [[Noormarkku|Noormarkun]] rajalla, ammuttiin 16 [[A. Ahlström]] Oy:n toimihenkilöä [[10. maaliskuuta]] 1918.<ref>Paavolainen 1966 s. 149–177, Ylikangas 1993 s. 33–40, Hoppu 2008 s. 56–61</ref>

Menestyksellisen suomalais-saksalaisen hyökkäyksen paineen alla [[Suomen kansanvaltuuskunta|Kansanvaltuuskunta]] siirtyi Helsingistä [[8. huhtikuuta]] Viipuriin, ja eräitä valtuuskunnan jäseniä (esimerkiksi [[Edvard Gylling]]) lukuun ottamatta sieltä edelleen Pietariin [[25. huhtikuuta]] 1918. Johtajien pako herätti punaisten joukossa voimakasta katkeruutta. Satakunnasta ja Hämeestä kohti Pietaria taistellen vaeltaneet pitkät punapakolaisten karavaanit antautuivat Lahden ja Kosken (Hl.) välisellä alueella 1.–2. toukokuuta. Punaisten viimeiset, [[Kymenlaakso]]ssa sijainneet vastarintapesäkkeet luopuivat taistelusta [[5. toukokuuta]] 1918. Vuoden 1918 sota päättyi, kun venäläiset sotilaat vetäytyivät [[14. toukokuuta]] Karjalankannaksella Inon[[Ino]]n linnoituksesta, jonka tuhotut tykkiasemat valkoiset miehittivät [[15. toukokuuta]]. Suomen Punainen kaarti oli lyöty. Alun perin sodanvastaisen ajattelun omaksunut suomalainen työväenliike oli kärsinyt tappion sisällissodassa. Osa sen johtajista menehtyi oman käden kautta. Punakaartilaiset suljettiin vankileireille kohtaloaan odottamaan.

Vaasan senaatti palasi Pohjanmaalta Helsinkiin [[2. toukokuuta]] 1918. Pääkaupungissa sitä eivät kuitenkaan vastaanottaneet Suomen Valkoisen armeijan osastot vaan keisarillisen Saksan armeijan [[Itämeren divisioonandivisioona]]n kunniakomppania soittokuntineen, ja Suomen "todelliseksi valtionhoitajaksi" kutsuttu kenraalimajuri [[Rüdiger von der Goltz]]. Valkoinen kenraali Mannerheim järjesti armeijansa kunniaksi suuren voitonparaatinvoiton­[[paraati]]n Helsingissä [[16. toukokuuta]] 1918, saksalaisjoukoista huolimatta. Monille sodille tyypillisiä virallisia [[aselepo]]- ja rauhan-antautumisneuvotteluja[[rauhanneuvottelu]]ja ei käyty eikä virallisia sopimuksia Suomen sisällissodan lopettamiseksi koskaan allekirjoitettu.<ref>Upton 1980 ja 1981, Keränen 1992, Kolbe & Nyström 2008 s. 111–174</ref>

Sisällissota päättyi [[16. toukokuuta]] 1918, mutta sen akuutit vaikutukset jatkuivat Suomessa ainakin vuoden 1918 loppuun asti. Sota hajotti ja vaurioitti suomalaista yhteiskuntaa vakavasti. Kyse ei ollut vain sodan osapuolien välisestä kuilusta vaan myös valtaryhmien sisäisistä ongelmista. Valkoinen Suomi jakaantui kahteen leiriin: toinen kannatti monarkiaa[[monarkia]]a ja kavennettua demokratiaa[[demokratia]]a, toinen kannatti tasavaltaista[[tasavalta]]ista, laajaa demokratiaa[[demokratia]]a ja sosiaalisia uudistuksia. Äärikonservatiivit olivat olleet pysyvästi parlamentarismia vastaan. Maltillisemmat konservatiivit kannattivat parlamentarismia[[parlamentarismi]]a aluksi, mutta vuosien 1917–1918 tapahtumat käänsivät heidät laajaa demokratiaa vastaan, ja saivat heidät etsimään eduskunnalle vastavoimaa pitkästä monarkian perinteestä. Valtiomuotokiista oli merkittävin voittajien sisäinen vedenjakaja: pitkittyneen sisäisen sodan vuoksi ja sen jälkeisessä epävarmassa tilanteessa pääosa konservatiiveista ja ei-sosialisteista kannatti Saksan vahvaa asemaa Suomessa. Lisäksi aktivistit toivoivat saksalaisilta tukea Itä-Karjalan valtaushankkeelle.

Valtaa Suomessa pitivät valtionhoitajaksi[[valtionhoitaja]]ksi [[18. toukokuuta]] 1918 valittu P.E. Svinhufvud, [[J.K. Paasikivi|J.K. Paasikiven]] porvarillinen senaatti, niin sanottu [[tynkäeduskunta]] pääosin ilman SDP:n kansanedustajia ja [[Saksan keisarikunta|keisarillinen Saksa]]. Sodan päätyttyä Suomen talous oli pohjalukemissa. Sekä vienti että tuonti olivat romahtaneet ja teollisuus kärsi raaka-aine- ja työvoimapulasta. Lisäksi Saksan kanssa tehty kauppasopimus rajoitti maan vapautta nostaa vientiään. Taloudellinen tilanne palautui sotaa edeltäneelle tasolle vasta 1920-luvun puolivälissä. Talouden suhteen sota ei kuitenkaan kohdellut eri väestöryhmiä samalla tavoin. Reaalitulojen muutoksina laskettuna häviäjiä olivat teollisuustyöväestö ja virkamiehistö sekä voittajia maataloustuottajat, joita elintarvikkeiden voimakas hintojen nousu oli hyödyttänyt. Suurin ongelma vuonna 1918 oli elintarvikepula. Siitä kärsittiin jo vuonna 1917, mutta varsinaista nälkää nähtiin lähinnä [[Kainuu]]ssa ja [[Pohjois-Karjala]]ssa, jotka eivät kuitenkaan olleet poliittisten ristiriitojen repimiä alueita. Vuoden 1918 sota, jonka piti ratkaista kaikki ongelmat, toi lopulta nälän myös Etelä-Suomeen. Tilanne parani vasta vuonna 1919, kun elintarvikkeiden tuonti ja maan oma maatalous saatiin järjestykseen muun muassa [[17. heinäkuuta]] 1918 säädetyn [[torpparilaki|torpparilain]] avulla.<ref>Keränen 1992, Piilonen 1992; teoks. Manninen, O., toim., osa III s. 134–249, Haapala 1995 s. 203–217, 284</ref>.

Senaatin edustajien [[Edvard HjeltinHjelt]]in ja [[Rafael ErichinErich]]in [[7. maaliskuuta]] 1918 Saksan keisarikunnan edustajien kanssa allekirjoittamat sopimukset, rauhansopimus ja siihen liittynyt kauppa- ja merenkulkusopimus sekä sotilasasioista senaatin tietämättä tehty salainen noottien vaihto sitoivat Suomen Saksaan supistaen maan itsenäisyyttä. Lisäksi saksalaiset ehdottivat kesäkuussa 1918 maiden välille sotilasliittoa. Saksalaissuuntaukseen liittyneet kiistat johtivat valkoisen kenraali Mannerheimin eroon [[27. toukokuuta]] 1918. Tynkäeduskunta (111 edustajaa 200:sta) valitsi [[Suomen lippu|Suomen lipuksi]] punaisen leijonalipun sijasta siniristilipun. Vanhan lipun värin katsottiin liiaksi viittaavan sosialismiin. Paasikiven monarkistienemmistöisen senaatin esityksestä, ja myös Saksan painostuksen takia tynkäeduskunta valitsi lopulta [[Friedrich Karl|Hessenin prinssi Friedrich Karl]]in Suomen kuninkaaksi [[9. lokakuuta]] 1918. Kuningas ei kuitenkaan ehtinyt astua virallisesti valtaistuimelleen eikä [[Suomen kuningaskuntahanke|Suomen kuningaskunta]] toteutunut käytännössä. Lokakuun kuninkaanvaalissa käytettiin hyväksi RuotsinvallanRuotsin vallan ajalta peräisin ollutta [[vuoden 1772 perustuslakiahallitusmuoto]]a, joka oli ollut voimassa Suomen Suuriruhtinaskunnassa, ja jonka voimassaolosta maaliskuun 1917 vallankumouksen jälkeen kiisteltiin valtiomuototaistelun aikana vuonna 1918. Tasavaltalaisten näkemyksen mukaan Suomesta tehtiin tasavalta itsenäisyysjulistuksella [[6. joulukuuta]] 1917, ja se tuli vain "teknisesti" vahvistaa itsenäisen Suomen uudessa valtiomuodossa. Monarkistien mielestä itsenäisyysjulistuksessa oli hyväksytty vain "tasavallan periaate", ja vuoden 1918 sota muutti sekä maan sisäistä valta-asetelmaa että suhtautumista tasavaltaisuuteen kielteisemmäksi. He halusivat korvata vuoden 1772 kustavilaisen perustuslain modernimmalla monarkistisella valtiomuodolla.<ref>Rautkallio 1977, Upton 1981, Keränen 1992, Pietiäinen 1992; teoks. Manninen, O., toim., osa III s. 252–472, Vares 1998 s. 79–85</ref>

Ensimmäisen maailmansodan yleiskuvaan kuului, että sen alussa keisarit, tsaarit ja kuninkaat siirtelivät omia kansalaisiaan pelinappuloina eri puolilla Eurooppaa päättäen heidän elämästään ja varsinkin kuolemastaan. Sodan lopussa tilanne kääntyi päinvastaiseksi, ja monarkit saivat tuta, millaista oli seistä yksin sodassa, vallan merkeistä riisuttuna tavallisena kansalaisena, kun sodan helvettiin kyllästyneet alamaiset ottivat vallan omiin käsiinsä. Näin kävi Saksassakin, ja lopulta aivan tavalliset saksalaiset ratkaisivat syksyn 1918 vallankumouksellaan myös pienen Suomen kohtalon. [[Saksan keisarikunta]] romahti ja maailmansota päättyi [[11. marraskuuta]] 1918. Saksan armeija poistui Helsingistä [[16. joulukuuta]], ja prinssi Friedrich Karl luopui kuninkuudestaan [[20. joulukuuta]]. Ja niin suomalaisten [[6. joulukuuta]] 1917 saama itsenäisyys tuli täysimääräisenä voimaan<ref>Keränen 1992, Pietiäinen 1992; teoks. Manninen, O., toim., osa III s. 252–472</ref>.

Vasemmistossa sisällissodan aiheuttama sisäinen jakautuminen säilyi pitemmälle tulevaisuuteen, mutta oikeistossa marraskuun 1918 mullistus Saksassa aiheutti vielä kerran vallan sisäisen uusjaon. Saksan tappio mursi suomalaisen monarkismin, ja Suomen valtiomuodoksi tuli, [[ympärysvallat|ympärysvaltojen]] myötävaikutuksella, tasavaltainen demokratia laajoin kansalaisoikeuksin, [[17. heinäkuuta]] 1919. [[Yhdysvallat]] ja [[Yhdistynyt kuningaskunta|Britannia]] tunnustivat Suomen itsenäisyyden 6.–7. toukokuuta 1919, saksalaissuuntauksen päätyttyä maassa. Suhteet neuvosto-Venäjän ja Suomen välillä vakiinnutettiin [[Tarton rauhansopimus|Tarton rauhansopimuksella]] [[14. lokakuuta]] 1920. Suomalaisten parlamentaarisen linjan symboliksi nousi [[25. heinäkuuta]] 1919 maan ensimmäiseksi presidentiksi valittu [[K. J. Ståhlberg]]. Hän sai tukea [[Santeri Alkio]]n johtamalta [[Maalaisliitto|Maalaisliitolta]]. Sosiaalidemokraattinen puolue teki paluun eduskuntaan [[3. maaliskuuta]] 1919 pidetyissä eduskuntavaaleissa,[[eduskuntavaalit 1919|edus­kunta­vaaleissa]] maltillisen [[Väinö Tanner]]in johdolla. Lopulta myös maltilliset konservatiivit kuten [[Lauri Ingman]] asettuivat kannattamaan kansallista politiikkaa. Vastakohtien vuosi 1918 päättyi Suomen historian ensimmäisiin yleiseen ja yhtäläiseen äänioikeuteen perustuneisiin kunnallisvaaleihin, jotka järjestettiin 17.–28. joulukuuta 1918.<ref>Keränen 1992, Pietiäinen 1992; teoks. Manninen, O., toim., osa III s. 252–472, Vares 1993, Vares 1998 s. 96–100, Uta.fi/Suomi80</ref>

Suurimmat vankileirit olivat (suluissa suurin vankiluku kesän 1918 aikana): [[Suomenlinna]] (13&nbsp;300 vankia), [[Hämeenlinna]] (11&nbsp;500 vankia), [[Lahti]] (10&nbsp;900 vankia), [[Viipuri]] (10&nbsp;350 vankia), [[Tammisaaren vankileiri|Tammisaari]] (8&nbsp;700 vankia), [[Riihimäki]] (8&nbsp;500 vankia) ja [[Tampere]] (7&nbsp;700 vankia). Eduskunta sääti [[29. toukokuuta]] 1918 [[laki valtiorikosoikeuksista|lain valtiorikosoikeuksista]], joiden tehtäväksi annettiin punavankien tutkinta ja tuomitseminen. Järjestelmä ei täyttänyt kaikilta osiltaan puolueettoman lainkäytön vaatimuksia, vaan oli osa sodan voittajan "repressiojärjestelmää". Lisäksi [[20. kesäkuuta]] 1918 säädettiin laki [[ehdollinen tuomio|ehdollisen vankeustuomion]] käyttömahdollisuudesta punavankien suhteen. Työhön valjastettiin lähes koko Suomen tuolloinen tuomarikunta. Tutkintaprosessi oli hidas ja raskas, ja lisäksi oikeudet pääsivät aloittamaan toimintansa vasta [[18. kesäkuuta]]. Siinä vaiheessa Suomen senaatilla oli vankileireissä käsissään jo täysimittainen katastrofi.<ref>Paavolainen 1971, Upton 1981, Kekkonen 1991, Keränen 1992, Manninen, O., 1993; teoks. Manninen, O., toim., osa II s. 448–467, Eerola & Eerola 1998, Tikka 2006 s. 164–178, Uta.fi/Suomi80</ref>

Tuntematon punavanki, joka joutui kesällä 1918 hautaamaan Hämeenlinnan vankileirin nuoria uhreja Ahveniston[[Ahvenisto]]n harjuun, kirjoitti myöhemmin: "Sinne, männikkönummea alas maan mustaan korpeen päättyi Suomen lapsen tie. Ja ihanan enkelin käsi – vihassa nyrkkiin suljettu". Vasta toukokuussa vuonna 2006 [[Suomen evankelis-luterilainen kirkko]] siunasi Ahveniston joukkohaudat.

[[Valtiorikosoikeus|Valtiorikosoikeudet]] tuomitsivat kaikkiaan noin 70&nbsp;000 suomalaista. Valtaosaa rangaistiin avunannosta valtiopetokseen[[valtiopetos|valtio­petokseen]]. [[Kuolemanrangaistus|Kuolemaan tuomittiin]] 555 henkilöä, mutta vain 113 tuomiota pantiin täytäntöön. Erimittaisia vapausrangaistuksia[[vapausrangaistus|vapaus­rangaistuksia]] ja määräaikainen kansalaisluottamuksen[[kansalaisluottamus|kansalais­luottamuksen]] menetys määrättiin 60&nbsp;000 kansalaiselle, joista 10&nbsp;200 henkilöä armahdettiin [[30. lokakuuta]] 1918. Oikeudenkäynneissä osa vankileireille suljetuista henkilöistä todettiin lopulta aiheettomasti vangituiksi. Valtaosa annetuista vapausrangaistuksista oli lieviä ja ne muutettiin lopulta ehdonalaistuomioiksi, joilla vapautettiin 40&nbsp;000 vankia. Vuoden 1918 lopussa punavankeja oli vankiloissa 6&nbsp;100 ja 100 vuonna [[1921]]. Tuolloin palautettiin myös kansalaisluottamus 40 &nbsp;000 entiselle punaiselle. Vuonna [[1927]] [[Väinö Tanner]]in hallitus armahti viimeiset 50 punavankia. Vuonna [[1973]] Suomen hallitus maksoi korvauksia 11 600 entiselle punavangille<ref>O.Manninen, 1993; teoks. Manninen, O., toim., osa II s. 448–467, Eerola & Eerola 1998, Uta.fi/Suomi80, Suomen sotasurmat, Jussila et al. 2006, Tikka 2006 s. 164–178, [http://www.tyark.fi/lists/1918kronologia.htm vuoden 1918 kronologia.] Työväen arkisto</ref>.

Sota syvensi Suomessa jo aiemmin syntynyttä kansan kahtiajakoa ja aiheutti katkeruutta, vihaa ja kostohenkeä. Julkisessa keskustelussa painottui 1960-luvulle asti voittajien ns. valkoinen totuus, ja hävinneiden ns. punainen totuus jäi taka-alalle. Historiallisen kokonaiskuvan hahmotus ja historiantutkimukselle luonteenomainen tulkintojen monipuolistuminen kesti vuosien 1917–1918 tapahtumista 40–85 vuotta<ref>Ylikangas 1993b, Haapala 1995, Vares 1998, Tikka 2004 s. 22–48 ja 2006 s. 9–15</ref>.

Ensimmäinen yleisesti arvostettu Suomen sisällissotaa käsittelevä kaunokirjallinen teos oli [[Frans Eemil Sillanpää]]n jo vuonna 1919 valmistunut romaani ''[[Hurskas kurjuus]]''. 1920–1950-luvuilla vuoden 1918 tapahtumia kosketellut kaunokirjallisuus on kirjoitettu lähinnä sodan voittajan näkökulmasta. Tosin vuonna [[1931]] ilmestyi [[Jarl Hemmer]]in pohjoismaisella kirjallisuuspalkinnolla palkittu teos ''En man och hans samvete'' (Mies ja hänen omatuntonsa), joka käsitteli sotaa laajemmasta, humanistisesta näkökulmasta. Tunnetuimmat ja keskustelua herättäneimmät kirjat sodasta ja siihen johtaneista syistä olivat kuitenkin [[Väinö Linna]]n romaanitrilogian ''[[Täällä Pohjantähden alla]]'' osat 1 ja 2. Linnan tekstien katsotaan antaneen merkittäviä virikkeitä 1960-luvulta lähtien yleistyneeseen tapaan tarkastella konfliktia myös hävinneen osapuolen näkökulmasta. Runoudessa vuoden 1918 sotaa käsittelevä [[Viljo Kajava]]n kiitetty teos ''[[Tampereen runot]]'' ilmestyi sekin 1960-luvulla. Vuonna 2003 ilmestyi kirjailija [[Leena Lander]]in vuoden 1918 sodasta kertova kirja [[Käsky]]. Se sai [[Finlandia-palkinto|Finlandia-kirjallisuuspalkinnon]] ehdokkuuden ja käsikirjoituksen pohjalta valmistui myös radiokuunnelma [[Susijahti]] ([[Yleisradio|YLE]], [[Radioteatteri]] 2004), joka valittiin [[sokeiden kuunnelmaraati|Sokeiden kuunnelmaraadissa]] vuoden 2004 parhaaksi ensiesitykseksi. Kirjasta on muokattu myös teatteriesityksiä muun muassa [[Suomen Kansallisteatteri]]in vuonna 2006. 2000-luvulla ovat ilmestyneet myös kirjailija [[Antti Tuuri]]n teokset ''Suuri asejuna Pietarista'' vuonna 2006, Tampereen taistelua vuonna 1918 kuvaava ''Kylmien kyytimies'' vuonna 2007 ja Pohjanmaalla vuonna 1918 vangituista venäläissotilaista kertova ''Surmanpelto'' vuonna 2008. Myös [[Kjell Westö]]n vuonna 2006 ilmestyneessä, Finlandia-kirjallisuuspalkinnon voittaneessa teoksessa ''Missä kuljimme kerran'' käsitellään Suomen sisällissotaa.

Dokumentaarisuuta tavoittelevia tai elämäkerrallisia kuvauksia kansalaissodasta tai itsenäistymisestä ovat suomalais-neuvostoliittolainen ''[[Luottamus (elokuva)|Luottamus]]'' (1976), [[Alfred KordelininKordelin]]in kohtalosta kertova ''[[Mommilan veriteot 1917|Mommilan veriteot]]'' (1973) sekä [[Maiju LassilanLassila]]n elämästä kertova ''[[Tulipää]]'' (1980).<ref>{{Verkkoviite | Osoite=http://www.uta.fi/suomi80/art15.htm | Nimeke=Vuosi 1918 suomalaisessa elokuvassa | Tekijä=Mikko Laitamo | Tiedostomuoto= | Selite= | Julkaisu= | Ajankohta= | Julkaisupaikka= | Julkaisija= | Viitattu=21.1.2009 | Kieli= }}</ref>