Ero sivun ”Ruandan kansanmurha” versioiden välillä

'''Ruandan kansanmurha''' on vuonna [[1994]] [[Ruanda]]ssa tapahtunut [[joukkomurha]], jossa joukko [[hutut|äärihuturyhmiä]], muun muassa ''[[Interahamwe]]'' (tai ''Interhamwe''), tappoi sadan päivän aikana noin 800&nbsp;000 [[tutsi]]a ja maltillista hutua.<ref name="hrw1999_numbers">{{Verkkoviite|Nimeke=Leave None to Tell the Story: Genocide in Rwanda. Numbers|Julkaisija=Human Rights Watch | Ajankohta=Maaliskuu 1999 | Viitattu = 20.5.2007 | Osoite=http://www.hrw.org/reports/1999/rwanda/Geno1-3-04.htm#P95_39230|Kieli={{en}}}}: ''Demographer William Seltzer, who has studied the data, estimates the number as 657,000, a figure extrapolated from 1991 census data..A U.N. expert evaluating population loss in Rwanda estimated that 800,000 Rwandans had died between April and July 1994, but this figure included those who had died from causes other than the genocide..Seltzer estimated the number of persons killed in the genocide as at least one half million. Professor Gérard Prunier estimated that 130,000 Tutsi were alive in July, but his figures did not include those in Zaire or Tanzania, perhaps another 20,000. If this number of 150,000 survivors is subtracted from an estimated population of 657,000 Tutsi, this leaves 507,000 Tutsi killed, close to Seltzer’s minimum assessment, and representing the annihilation of about 77 percent of the population registered as Tutsi.''</ref>

Osoite = http://europa.eu/bulletin/fi/200404/p106015.htm | Nimeke = Tiedote EU 4-2004. Yhteinen ulko- ja turvallisuuspolitiikka (15/20)| Julkaisu = Euroopan unionin tiedote|Ajankohta = 8.4.2004| Julkaisupaikka = Bryssel ja Dublin| Julkaisija = Euroopan komissio | Viitattu = 3.9.2007| Kieli = }}</ref> Tutsijohtoinen kapinallisryhmittymä [[Ruandan isänmaallinen rintama]] (RPF) löi lopulta hutujoukot ja keskeytti kansanmurhan [[heinäkuu]]ssaheinäkuussa 1994. Yli kaksi miljoonaa kostotoimia pelännyttä hutua pakeni maasta. Suurin osa [[pakolainen|pakolaisista]] palasi kotiin vuoden [[1996]] loppuun mennessä. Zaireen, nykyiseen [[ZaireKongon demokraattinen tasavalta|Kongon demokraattiseen tasavaltaan]]en, paenneet hutupakolaiset vaikuttivat [[Kongon sota|Kongon sodan]] syttymiseen vuonna 1996.

Ensimmäisiä Ruandan lähiseuduilla matkustaneita [[eurooppa]]laisia oli [[Yhdistynyt kuningaskunta|Britannian]] armeijan kapteeni [[John Hanning Speke]], joka vieraili nykyisessä [[Tansania]]ssa sijaitsevassa Karagwessa etsiessään [[Niili]]n alkulähteitä. Vuonna [[1863]] julkaistussa matkakirjassaan ''Journal of the Discovery of the Source of the Nile'' hän esitti aikansa [[rotu]]oppien mukaisen näkemyksen, jonka mukaan alueen väestöstä tutsit kuuluvat korkeampaan kastiin ja ovat [[Etiopia]]sta alun perin kotoisin oleva [[haam]]ilainen heimo, kun taas hutut kuuluvat mustan [[Afrikka|Afrikan]] alempiin banturotuihin. Speken "[[Haamilainen teoria|haamilaisesta teoriasta]]" tuli nopeasti yleisesti hyväksytty totuus, joka muovasi tulevien siirtomaaisäntien hallintoa ja politiikkaa.<ref name="gourevitch1998_s47-62"/><ref name="johansson1994_s16-19">Johansson 1994, s. 16−19.</ref>

Ruanda kolonialisoitiin vuonna [[1885]], kun se yhdessä naapurimaansa Burundin kanssa liitettiin osaksi [[Saksan Itä-Afrikka]]a.<ref name="johansson1994_s29-31">Johansson 1994, s. 29−31.</ref> [[ensimmäinen maailmansota|Ensimmäisen maailmansodan]] jälkeen se siirtyi [[Belgia]]n alaisuuteen. Belgialaiset jatkoivat saksalaisten aloittamaa politiikkaa, jossa tutsit ja hutut oli luokiteltu "ylemmäksi" ja "alemmaksi" roduksi; tätä hallintomallia voisi kuvailla "kaksoiskolonialismiksi". Siirtomaaisännät hallitsivat luomaansa ja tukemaansa tutsieliittiä, joka puolestaan hallitsi hutuenemmistöä. Vuosina [[1933]]–[[1934|34]]1933–1934 belgialaiset järjestivät maassa [[väestönlaskenta|väestönlaskennan]]. Sen aikana kaikille ruandalaisille tehtiin "[[etninen]]" henkilökortti, jolla väestö luokiteltiin pysyvästi tutseihin (14&nbsp;%), hutuihin (85&nbsp;%) ja twaihin (1&nbsp;%). Henkilökortit tekivät siirtymisen ryhmästä toiseen mahdottomaksi ja antoivat belgialaisille mahdollisuuden kehittää luomaansa [[apartheid]]ista hallintojärjestelmää. Belgialaisten ylläpitämät [[Katolinen kirkko|katoliset]] koulut syrjivät hutuoppilaita, ja tutseilla oli käytännössä monopoli hallinnollisiin ja poliittisiin virkoihin. Räikeimpänä siirtomaaisäntien käytäntönä oli pakkotyöjärjestelmä, jossa lukemattomat hutut työskentelivät eri [[plantaasi|plantaaseilla]] ja tietyömailla tutsityönjohtajat valvojinaan. Erään belgialaisen everstin kerrotaan antaneen ohjeena työnjohtajalle: "Sinä ruoskit hutuja, tai me ruoskimme sinut."<ref name="gourevitch1998_s47-62"/><ref name="johansson1994_s31-36">Johansson 1994, s. 31−36.</ref>

[[Toinen maailmansota|Toisen maailmansodan]] jälkeen entisten siirtomaiden alkaessa itsenäistyä YK:n ohjauksessa Belgia muutti äkkiä politiikkaansa: se alkoi tukea hutuenemmistöä ja kannustaa poliittista muutosta maassa. Politiikan muutokseen vaikutti osaltaan Belgian halu säilyttää vaikutusvaltansa alueella myös tulevan itsenäisyyden aikana sekä belgialaisten aavistus hutuenemmistön nousemisesta valtaan. [[Maaliskuu]]ssaMaaliskuussa [[1957]] joukko hutuintellektuelleja julkaisi ''Hutumanifestin'' nimellä tunnetun julkilausuman, jossa vaadittiin haamilaiseen myyttiin vedoten tutsien ajamista ulos maasta ulkomaisina valloittajina. Julistuksessa vastustettiin ehdottomasti etnisistä henkilökorteista luopumista, jotta hutuenemmistö voisi nousta valtaan. Vaikka myös maltillisempia ääniä kuultiin, alkoi uusia äärihutupuolueita syntyä nopeasti ennen belgialaisten julistamia vaaleja.<ref name="gourevitch1998_s47-62"/><ref name="johansson1994_s36-39">Johansson 1994, s. 36−39.</ref>

[[1. lokakuuta]] [[1959]] Gitaraman maakunnassa joukko poliittisia tutsiaktivisteja pahoinpiteli Dominique Mbonyumutwa -nimisen hutujohtajan 1. lokakuuta 1959 . Uutinen levisi kulovalkean tavoin ympäri maata, ja viikon sisällä tapahtumasta hutujoukkiot pahoinpitelivät kostoksi tutsijohtajia sekä polttivat tutsien koteja Belgian siirtomaa-armeijan komentajan, eversti Guy Longiestin puuttumatta tilanteeseen mitenkään. Longiest ilmoitti tutsien kotien yhä palaessa vuonna [[1961]], että "armeijan täytyi valita puolensa". Hän järjesti vallankaappauksen, jossa paikalliset tutsijohtajat korvattiin hutuilla. Vakavien levottomuuksien häiritsemät kunnallisvaalit, joissa hututoimitsijat valvoivat äänestyspaikkoja, pidettiin vuonna [[1960]]. Hutujen vapautuspuolue ''parmehutu'' sai niissä yli 70 prosenttia äänistä, ja yhteensä hutupuolueiden osuus miltei 90 prosenttia. [[1961|Seuraavana vuonna]] YK:n järjestämissä [[parlamentti]]vaaleissa ''parmehutu'' sai 77,7 prosenttia äänistä. Jatkuvien levottomuuksien takia vuoden 1960 loppuun mennessä jo yli 20&nbsp;000 tutsia oli lähtenyt pakolaisiksi naapurimaihin.<ref name="gourevitch1998_s47-62"/><ref name="johansson1994_s39-42">Johansson 1994, s. 39−42.</ref>

[[Belgialaiset kokoontuivat 1. tammikuuta]] [[1961]] belgialaiset kokoontuivat Ruandan uusien hutujohtajien kanssa kokouksessa, jossa Ruandan kuningaskunta muodollisesti lakkautettiin ja maa julistettiin [[tasavalta|tasavallaksi]]. Vaikka maan ensimmäinen väliaikainen hallitus muodollisesti perustui vallanjakoon hutu- ja tutsiryhmien kesken, ilmoitti YK:n komissio raportissaan, että maahan oli luotu "rotuun perustuva yhden puolueen diktatuuri, joka vain korvasi yhden sortovallan toisella". Belgialaiset eivät kuitenkaan tehneet mitään asian eteen, ja Ruandalle myönnettiin täydellinen itsenäisyys vuonna [[1962]].<ref name="gourevitch1998_s47-62"/><ref name="maailmansivu20050311">{{Verkkoviite| Osoite=http://www.maailmansivu.fi/uutiset?1013| Tekijä=Hirvasnoro, Kai | Nimeke=Välinpitämättömyys oli poliittinen valinta | Julkaisu = Maailman Sivu | Julkaisupaikka = Helsinki | Julkaisija = Maailman Sivu ry | Ajankohta=11.3.2005|Viitattu=3.9.2007 | Kieli=}}</ref><ref name="johansson1994_s41-44">Johansson 1994, s. 41−44.</ref>

Hutujen [[diktatuuri]] naamioitui [[demokratia|demokraattiseksi]] enemmistövallaksi, ja parmehutun johtajista tuli kirjailija [[V.S. Naipaul]]in nimityksen mukaisesti "matkijamiehiä": entisiä kapinajohtajia, jotka toistavat valtaan päästyään kaikki kokemansa vääryydet. Maan ensimmäiseksi presidentiksi valittiin [[Grégoire Kayibanda]]. Burundiin paenneet tutsit päättivät pian aloittaa aseellisen vastarinnan, ja [[21. joulukuuta]] [[1963]] noin 200 jousipyssyillä ja kotitekoisilla tuliaseilla aseistautunutta tutsipakolaista ylitti Ruandan rajan. He tappoivat rajan lähellä sijaitsevasta sotilasleiristä neljä sotilasta ja saivat saaliikseen joukon aseita sekä viisi maastoautoa. Hyökkäystä tekosyynä käyttäen Etelä-Ruandan lääninherra André Nkramugaban organisoi keihäin ja nuijin aseistettuja joukkioita, jotka vuorokauden aikana tappoivat alueella 50005&nbsp;000 tutsia. Pian vaino levisi koko maahan, ja parmehutu vangitutti ja teloitti kilpailevien poliittisten puolueiden johtajat tehden Ruandasta hetkessä [[yksipuoluejärjestelmä|yksipuoluemaan]]. Kahdessa kuukaudessa yli 10&nbsp;000 ihmistä sai surmansa ja 300&nbsp;000 pakolaista pakeni naapurimaihin. Maassa edelleen olleet belgialaiset upseerit seurasivat joukkomurhaa sivusta. Brittiläinen [[filosofia|filosofi]] sir [[Bertrand Russell]] sanoi Ruandan tapahtumien olleen "kauhein ja systemaattisin joukkomurha sitten [[natsismi|natsien]] [[juutalaisuus|juutalaisten]] tuhoamisen".<ref name="johansson1994_s45-50">Johansson 1994, s. 45−50.</ref><ref name="gourevitch1998_s63-74">Gourevitch 1998, s. 63−74.</ref>

Vuoden [[1969]] vaaleissa presidentti Kayibanda sai valtuudet jatkaa virassa vielä kolmannen kauden, ja parmehutupuolue miehitti jälleen maan parlamentin. Ruandan [[perustuslaki|perustuslain]] mukaan Kayibanda ei olisi voinut asettua ehdolle neljännelle vaalikaudelle, joten hän muutatti perustuslakia parlamentin enemmistön turvin. Samalla turvattiin vallan säilyminen myös tulevaisuudessa Kayibandan edustamilla etelä- ja keskiruandalaisilla hutuilla. Maan pohjoisosasta kotoisin olevat hutut, jotka olivat saaneet vaikutusvaltaa maan armeijassa, vihastuivat perustuslainmuutoksesta ja ryhtyivät valmistelemaan vallankaappausta.<ref name="johansson1994_s45-50"/><ref name="gourevitch1998_s63-74"/>

[[5. heinäkuuta]] [[1973]] [[Ruandan puolustusvoimat|Ruandan armeija]] kaappasi vallan 5. heinäkuuta 1973 ja nimitti maahan sotilashallituksen, jonka johtoon nousi kenraali [[Juvénal Habyarimana]]. Sotilastuomioistuin tuomitsi presidentti Kayibandan ja seitsemän hallituksen ministeriä kuolemaan. Habyarimanasta tuli Ruandan uusi presidentti. Vallankaappauksen toisena vuosipäivänä Habyarimana ilmoitti, että maahan oli perustettu uusi puolue, johon jokaisen ruandalaisen tuli liittyä: Kansallinen vallankumousliike kehityksen puolesta (MRND). Puolueen tarkoituksena oli "alueellisen ja etnisen vihamielisyyden poistaminen sekä maaseudun kehitys". MRND loi maaseudulle työyhteisöjä ja herätti uudelleen henkiin vihatun siirtomaa-ajan pakollisen työpalvelun perinteen. Työpalveluryhmät suorittivat säännöllisesti viikoittain ilmaista työpalvelusta, esimerkiksi Ruandan lukuisten kukkuloiden pengerrystä viljelymaaksi tai metsän istutusta polttopuiden tuottamista varten. [[Kylmä sota|Kylmän sodan]] ilmapiirissä Ruanda sai paljon tukea länsivalloilta. Entinen siirtomaaisäntä Belgia syyti maahan [[kehitysyhteistyö]]varoja osaksi maan kohtuullisen vakaan poliittisen tilanteen vuoksi, ja [[Ranska]] antoi Ruandalle sotilasapua vahvistaakseen [[uuskolonialismi|uuskolonistista]] asemaansa ranskankielisten Afrikan maiden, ''la Francophonien'' piirissä.<ref name="gourevitch1998_s63-74"/><ref name="johansson1994_s50-63">Johansson 1994, s. 50−63.</ref>

[[Berliinin muuri]]n kaatumisen aikoihin Ruandan nouseva [[oppositio]], joka oli vahvistunut maan [[1980-luku|1980-luvun]] taloudellisten ongelmien seurauksena, alkoi lobata länsivaltoja vaatimaan demokraattisia uudistuksia vastapainoksi kehitysyhteistyörahoille[[kehitysyhteistyö]]rahoille, jotka muodostivat jo 60 prosenttia valtion budjetista. Pitkällisten neuvottelujen päätteeksi ja keskusteltuaan asiasta päätukijansa Ranskan presidentin [[François Mitterrand]]in kanssa Habyarimana yllättäen ilmoitti vuonna [[1990]], että maahan oli aika luoda [[monipuoluejärjestelmä]]. Habyarimanan päätukijoukko, varakkaat ja vaikutusvaltaiset hutujohtajat maan pohjoisosasta eli ''akazu'' (pieni huone) kuitenkin vastusti muutosta. Samalla kun Habyarimana julkisesti julisti uutta avoimuutta, ''akazun'' organisoima [[terrori|valtioterrori]] maassa tiivistyi ''akazun'' pyrkiessä varmistamaan asemansa ja tuhoamaan maassa orastavan opposition. Tilanne kärjistyi lopulta [[1. lokakuuta]], kun enimmäkseen [[Uganda]]an paenneista tutsipakolaisista koostuva, [[Ruandan isänmaallinen rintama|Ruandan isänmaalliseksi rintamaksi]] (RPF) itseään nimittävä kapinallisryhmä ylitti Ugandan ja Ruandan välisen rajan.<ref name="johansson1994_s72-74_78-80">Johansson 1994, s. 72−74, 78−80.</ref>

Vuoden [[1991]] kesällä pitkäänPitkään odotettu muutos kohti monipuoluejärjestelmää alkoi vuoden 1991 kesällä. MRND-puolue ja Habyarimanan kannattajat pyrkivät säilyttämään asemansa ja perustivat lukuisia uusia puolueita, jotka käytännössä olivat MRND:n peiteorganisaatioita. Vain yhdessä oppositiopuolueessa oli merkittävästi tutsijäseniä, muut puolueet koostuivat maltillisista, uudistusmielisistä ja äärihutuliikkeistä, jotka pian polarisoivat väestön aikaisempaakin voimakkaammin pelkistäessään Ruandan politiikan vain yksinkertaiseksi kysymykseksi hutujen itsesuojelusta tutsien ylivaltapyrkimyksiä vastaan. Froduald Karamira, MDR-puolueen varapuheenjohtaja, alkoi pian nimittää näitä liikkeitä yhteisellä nimellä ''hutuvalta''.<ref name="johansson1994_s98-101">Johansson 1994, s. 98−101.</ref>

Todellisuudessa "hutu power" oli vain iskulause, jolla kohotettiin hutujen yhteenkuuluvaisuuden tunnetta RPF:n hyökkäyksen aiheuttamaa pelkoa vastaan, eikä sen nimistä järjestöä ollut koskaan olemassa. <ref>Entisen viestintäministerin Pascal Ndengejehon todistuslausuma Porvoon käräjäoikeudessa 17.11.2009 asiassa syyttäjä vastaan [[Francois Bazaramba]]</ref>

Vuonna [[1990]] Ruandassa ryhdyttiin vuonna 1990 julkaisemaan hallituksen salaisesti ylläpitämää lehteä ''Kangura'' ("herätys"), joka vaati kaikkia hutuja tukemaan presidenttiä tutsien vastaisessa taistelussa ja "arvosteli" Habyarimanaa liian vaatimattomista toimista. Lehdessä julkaistiin myös "todisteita" RPF:n osallisuudesta muinaiseen salajuoneen, jonka avulla tutsit olisivat yrittäneet päästä takaisin valtaan, sekä listoja julkisiin laitoksiin "soluttautuneista" tutseista ja heidän hutuapureistaan. Kuuluisin lehdessä julkaistu artikkeli oli vuoden 1990 [[joulukuu]]ssajoulukuussa ilmestynyt ''Hutujen kymmenen käskyä'', joka toisti John Hanning Speken yli sata vuotta vanhoja ajatuksia tutsien haamilaisista juurista. Se sisälsi myös räikeitä rasistisia kehotuksia, kuten että jokainen tutsi on epäluotettava ja että heidän "..ainoa tavoitteensa on oman etnisen ryhmänsä ylivalta". Hutuja kehotettiin "liittymään yhteen taistelussa yhteistä tutsivihollista vastaan". Kahdeksas ja kuuluisin käsky kuului: "Hutujen pitää lopettaa tutsien sääliminen". ''Hutujen kymmenestä käskystä'' tuli hyvin laajalle levinnyt ja suosittu artikkeli, ja sitä muun muassa luettiin julkisesti poliittisissa tilaisuuksissa.<ref name="johansson1994_s105-111">Johansson 1994, s. 105−111.</ref>

Vuoden 1991 vaalien jälkeen hutuvaltaa edustaneet puolueet ja järjestöt alkoivat varustautua sotaan hankkimalla aseita ja aloittamalla nuorisosta koottujen puolisotilaallisten joukkojen kouluttamisen. Yksi ensimmäisistä ryhmistä, joka aseistettiin, oli ''Interahamwe'' ("he, jotka seisovat yhdessä") tai ("he, jotka hyökkäävät yhdessä"). Ryhmän juuret olivat MRND:n työpalveluvelvoiteryhmissä [[1960-luku|1960-luvulla]] ja 1980-luvun aikana siitä tehtiin puolueen nuorisojärjestö. ''Interahamwen'' kautta ''akazu'' tuki muun muassa jalkapallofanikerhoja, joilla nuorisoa houkuteltiin puolueen piiriin. Talousvaikeuksien luoma työtön ja syrjäytynyt nuoriso oli otollista rekrytointimaastoa.<ref name="johansson1994_s105-111"/>

''Interahamwe'' ryhtyi ensimmäistä kertaa tositoimiin maaliskuussa [[1992]], kun Ruandan valtionradio ilmoitti löytäneensä todisteet tutsien suunnitelmista hutujen joukkomurhaamiseksi. "Ennalta ehkäisevässä itsepuolustusoperaatiossa" ''Interahamwe'' murhasi kolmessa päivässä 300 tutsia Bugeseran alueella. Samanlaisia väkivaltaisuuksia esiintyi myös muualla maassa. Ennen näitä joukkomurhia valtion edustajat ja paikallisjohtajat ottivat tavaksi järjestää poliittisia joukkokokouksia, joissa tutseja kuvailtiin demoneiksi sarvineen ja häntineen kaikkineen, ja antoivat käskyn tappaa heitä "työpalveluna" valtiolle. Paikalliset johtajat myös hyötyivät terrorista taloudellisesti, sillä he yleensä takavarikoivat uhrien maan ja omaisuuden.<ref name="johansson1994_s105-111"/>

RPF:n ja hallituksen välillä oli vuodesta 1991 asti käyty useaan otteeseen rauhanneuvotteluja, ja osapuolten välillä oli toisinaan vallinnut tulitaukokin. [[4. elokuuta]] [[1993]] presidenttiPresidentti Habyarimana viimein allekirjoitti [[Tansania]]n [[Arusha]]ssa [[Arushan rauhansopimus|rauhansopimuksen]] kapinallisten kanssa 4. elokuuta 1993. Siinä oli päästy sopuun Ruandan tulevan armeijan sekä siirtymäkauden hallituksen kokoonpanosta, ja naapurimaihin paenneille pakolaisille luvattiin paluuoikeus. Sopimukseen kuului myös YK:n rauhanturvajoukon [[UNAMIR]]:in sijoittaminen Ruandaan kunnes olot olisivat normalisoituneet.<ref name="johansson1994_s111-118_127-130">Johansson 1994, s. 111−118, 127−130.</ref>

[[6. huhtikuuta]] [[1994]] presidenttiPresidentti Habyarimanan lentokone oli 6. huhtikuuta 1994 laskeutumassa [[Kigalin lentoasema]]lle hänen palatessaan Tansaniasta kokouksesta, johon oli osallistunut joukko naapurimaiden päämiehiä, kun tuntemattomasta paikasta ammuttu ranskalainen ''Milan''-ohjus osui presidentin koneeseen. Seuranneessa räjähdyksessä kone tuhoutui täydellisesti ja kaikki matkustajat, joukossa myös [[Burundi]]n uusi presidentti [[Cyprien Ntaryamira]], kuolivat.<ref name="maailmansivu20050311"/> Ruandan valtionradio syytti presidentin salamurhasta seuraavana aamuna RPF:ää ja UNAMIR-joukkoja. ''Akazu'' ja hutujärjestöt aloittivat pitkään suunnitellun järjestelmällisen kansanmurhan toteutuksen.<ref name="johansson1994_s111-118_127-130"/>

Habyarimanan salamurhaajia ei varmuudella tiedetä, mutta yleisesti on arveltu, että kyseessä olisi ollut joukko presidentin henkivartiokaartin äärihutuja, joita olisi ohjaillut ''akazu''. Toinen mahdollisuus tuli esille vuonna [[2000]], kun kolme RPF:n tutsijäsentä ilmoitti YK:lle, että he olivat kuuluneet presidentin salamurhan suorittaneeseen RPF:n eliittiosastoon. Teon motiivina olisi ollut Ruandan nykyisen presidentin, silloisen RPF:n komentajan [[Paul Kagame]]n näkemys siitä, että rauhanprosessi eteni liian hitaasti. Lopullinen totuus tuskin selviää koskaan.<ref name="johansson1994_s111-118_127-130"/>

Seuraavan päivän aamuna tutsien silmitön murhaaminen oli jo täydessä käynnissä, mutta YK-joukot eivät puuttuneet tilanteeseen. Ulkovallat ryhtyivät nopeasti evakuoimaan [[suurlähetystö]]jään. RPF, jonka joukkoja oli sijoitettu Arushan rauhansopimuksen mukaisesti Kigalin lähellä olevaan sotilastukikohtaan, aloitti sotatoimet alle 24 tuntia Habyarimanan murhan jälkeen. FAR vastasi RPF:n offensiiviinhyökkäykseen. Rintamalinjojen takana puolisotilaalliset joukot pystyivät näin jatkamaan kansanmurhaa armeijan suojeluksessa.<ref name="johansson1994_s143-144_148-150">Johansson 1994, s. 143−144, 148−150.</ref>

[[Ruandaan valittiin 8. huhtikuuta]] Ruandaan valittiin väliaikainen hallitus, jossa jäseninä oli ainoastaan äärihutupuolueiden edustajia. Uudeksi presidentiksi nousi [[Théodore Sindikubwabo]], joka oli MRND-puolueen johtajia. Hallituksen ja presidentin ympärillä oli myös joukko muita johtajia, jotka organisoivat kansanmurhaa. MRND:n pääsihteeri [[Joseph Nzirorera]] järjesti kuolemanpartioille aseet ja käskyt työhön ryhtymiseksi, ja Pascal Simbikangwa ohjasi niiden toimintaa suoraan presidentin kansliasta käsin. Äärihutuliikkeiden pääideologina toimi historian professori [[Ferdinand Nahimana]], joka perustamansa radioaseman (''[[Radio Télévision Libre des Mille Collines]]'', tuhansien kukkuloiden vapaa radiokanava) kautta kehotti ja kiihotti väestöä aamusta iltaan tappamaan paitsi tutseja ja maltillisia hutuja, myös belgialaisia UNAMIR-joukkoja.<ref name="johansson1994_s141-143">Johansson 1994, s. 141−143.</ref>

[[Viikko sen jälkeen, 14. huhtikuuta]], viikko sen jälkeen kun kymmenen belgialaista vangiksi jäänyttä rauhanturvaajaa oli murhattu, Belgia vetäytyi UNAMIR-joukoista. Samaan aikaan joukkojen komentaja Dellaire totesi, että kansanmurhan nopeaan pysäyttämiseen olisi tarvittu vain 5&nbsp;000 hyvin varustettua sotilasta, joilla olisi ollut valtuudet voimankäyttöön. Samana päivänä YK:n [[Yhdistyneiden kansakuntien turvallisuusneuvosto]] antoi päätöslauselman,<ref name="YKpäätöslauselma912">{{Verkkoviite| Osoite=http://www.un.org/Docs/scres/1994/scres94.htm| Tekijä=United Nations Security Council| Nimeke=Resolution 912 (1994)|Julkaisija=United Nations|Ajankohta = 21.4.1994 | Viitattu = 20.5.2007 | Kieli={{en}}}}</ref> jolla UNAMIR:in vahvuutta laskettiin 90 prosenttia ja kaikki paitsi 270 sotilasta käskettiin perääntymään. Lisäksi UNAMIR:in toimivaltuuksia kavennettiin entisestään niin, ettei joukoilla ollut muuta mahdollisuutta kuin seurata kansanmurhaa vierestä.<ref name="johansson1994_s146-148_154-158">Johansson 1994, s. 146−148, 154−158.</ref>

Vasta [[17. toukokuuta]] kun arviolta 500&nbsp;000 ihmistä oli jo murhattu, turvallisuusneuvosto julisti että Ruandassa ''saatetaan '' suorittaa kansanmurhaa ja hyväksyi 6&nbsp;800 sotilaan lähettämisen alueelle<ref name="YKpäätöslauselma918">{{Verkkoviite| Osoite=http://www.un.org/Docs/scres/1994/scres94.htm| Tekijä=United Nations Security Council| Nimeke=Resolution 918 (1994)|Julkaisija=United Nations|Ajankohta= 17.5.1994 | Viitattu = 20.5.2007 | Kieli={{en}}}}</ref>. Pääosin [[Afrikka|Afrikan]] maista kootuille joukoille tarvittiin 50 panssaroitua miehistönkuljetusvaunua, joita pyydettiin Yhdysvalloilta. Näidenkin joukkojen lähettäminen viivästyi, koska YK ja Yhdysvallat eivät päässeet yhteisymmärrykseen ajoneuvojen toimittamisesta koituvien kustannusten jakamisesta.<ref name="johansson1994_s146-148_154-158"/>

[[22. kesäkuuta]] YK-joukkojen lähettämisen edelleen viivästyessä turvallisuusneuvosto valtuutti 22. kesäkuuta Ranskan joukkojen lähettämisen [[Goma]]an, [[Zaire]]enZaireen humanitaarista apua varten.<ref name="YKpäätöslauselma929">{{Verkkoviite| Osoite=http://www.un.org/Docs/scres/1994/scres94.htm| Tekijä=United Nations Security Council| Nimeke=Resolution 929 (1994)|Julkaisija=United Nations|Ajankohta=22.6.1994 | Viitattu = 20.5.2007 | Kieli={{en}}}}</ref> Ranskalaiset joukot miehittivät kuitenkin koko Lounais-Ruandan perustaen alueen, jota he kutsuivat ''turkoosivyöhykkeeksi''. Myöhemmin Ranskaa on kritisoitu voimakkaasti siitä, että se toiminnallaan mahdollisti hutu-sotarikollisten turvallisen pakenemisen Zaireen pakolaisleireille etenevän RPF:n tieltä. Ranskalaiset perustelivat väliintuloaan ihmishenkien pelastamisella, mutta myös tarpeella suojella väliaikaisen hallituksen "aluetta ja laillisuutta". Erityisesti Luoteis-Ruandassa olleet ranskalaiset joukot hidastivat tai käytännössä estivät RPF:n etenemisen ja suojelivat siten väliaikaista hallitusta. Ranskalaiset pyrkivät hillitsemään puolisotilaallisten joukkojen toimintaa, mutta antoivat kansanmurhaan osallistuneiden virkamiesten ja upseerien säilyttää tehtävänsä. Myönnyttyään RPF:n voittoon ranskalaiset eivät myöskään pyrkineet vangitsemaan kansanmurhaan osallistuneita vaan jopa joissain tapauksissa auttoivat heitä pakenemaan rajan yli Tansaniaan ja Zaireen. 2&nbsp;500 ranskalaista eliittisotilasta onnistui pelastamaan arviolta 15&nbsp;000–17&nbsp;000 ihmishenkeä, kun noin 500 hengen heikosti aseistettu ja huonosti huollettu YK-osasto pelasti arviolta kaksi kertaa yhtä paljon koko kansanmurhan aikana.<ref name="johansson1994_s146-148_154-158"/>

[[4. heinäkuuta]] RPF:n joukot valloittivat Ruandan pääkaupungin Kigalin ja saivat äärihutujen organisoiman kansanmurhan loppumaan. RPF muodosti [[19. heinäkuuta]] ''kansallisen yhtenäisyyden hallituksen'' neljän muun poliittisen liikkeen (liberaalipuolue, sosiaalidemokraattinen puolue, kristillisdemokraattinen puolue ja tasavaltalainen demokraattinen liike) kanssa. Uusi hallitus lupasi välittömästi kaikille pakolaisille turvallisen paluun Ruandaan<ref>{{Verkkoviite | Osoite = http://global.finland.fi/public/default.aspx?contentid=41007| Nimeke = Ruandan kansanmurha on nyky-Afrikan suurin tragedia | Tekijä = Kaitainen, Katri ja Palosuo, Eija ja Salonen, Annastiina | Julkaisu = Global.Finland |Ajankohta = 2006 | Julkaisupaikka = Helsinki | Julkaisija = Ulkoasianministeriö | Viitattu = 2.9.2007| Kieli = }}</ref>. Ranska ja Belgia kieltäytyivät aluksi tunnustamasta uutta hallitusta, mutta [[Saksa]] ja Yhdysvallat tukivat sitä. UNAMIR-joukkojen vahvuus nostettiin entiselleen RPF:n sotilaallisen voiton jälkeen, ja ne pysyivät maassa aina [[8. maaliskuuta]] [[1996]] asti.<ref name="johansson1994_s181-183">Johansson 1994, s. 181−183.</ref>

Pakolaisten alkaessa palata Ruandaan maan hallitus aloitti kauan odotetut kansanmurhaoikeudenkäynnit. Ennen oikeudenkäynnin aloittamista Ruandan parlamentissa oli pitkän ja kiihkeän väittelyn päätteeksi [[30. elokuuta]] [[1996]] hyväksytty laki kansanmurhaan syyllistyneiden tunnistamisesta ja tuomitsemisesta. Laki jakoi syytetyt neljään ryhmään sen mukaan, mitä heidän oli väitetty tehneen [[1. lokakuuta]] [[1990]] ja [[31. joulukuuta]] [[1994]] välisenä aikana:. Ensimmäiseen ryhmään kuuluivat kansanmurhan suunnittelijat, organisoijat ja kiihottajat mukaan lukien kaikki, jotka toimivat auktoriteettiasemassa kansalliselta tasolta aina poliittisten puolueiden paikallisosastoihin asti. Ryhmään laskettiin myös armeijaan, uskonnollisiin yhteisöihin tai puolisotilaallisiin joukkoihin kuuluneet henkilöt. Toiseen ryhmään kuuluivat kuolemaan johtaneisiin yksittäisiin hyökkäyksiin osallistuneet henkilöt ja kolmanteen ei-kuolemaanjohtaneisiin hyökkäyksiin osallistuneet henkilöt. Viimeiseen ryhmään kuuluivat henkilöt, jotka olivat osallistuneet kansanmurhan uhrien omaisuuden varastamiseen. Oikeusprosessi on ollut pitkä, ja edelleen noin 100&nbsp;000 syytetyn ja tuomitun arvellaan olevan [[vankila]]ssa. Noin 500 ihmistä on [[kuolemanrangaistus|tuomittu kuolemaan]].<ref name="hrw1999_justice_prosecution">{{Verkkoviite| Nimeke=Leave None to Tell the Story: Genocide in Rwanda. Justice and Responsibility. The Rwandan Prosecution of Genocide |Julkaisija=Human Rights Watch | Ajankohta = Maaliskuu 1999 | Viitattu = 20.5.2007 | Osoite=http://www.hrw.org/reports/1999/rwanda/Geno15-8-05.htm#P1144_361791|Kieli={{en}}}}</ref>

Paljon huomiota on saanut osakseen [[syyskuu]]ssasyyskuussa [[2005]] tapahtunut belgialaisen katolisen papin Guy Theunisin pidätys syytettynä kansanmurhaan osallistumisesta. Ruandan viranomaisten mukaan isä Theunis olisi julkaissut vihaa lietsovia artikkeleita ''Kangurassa''. Reporters[[Toimittajat Withoutilman Bordersrajoja]] -järjestön mukaan Theunis on kuitenkin syytön. RWB:n mukaan Theunis ainoastaan lainasi Kangura-lehteä päätoimittamassaan Dialogue-lehdessä kritisoidakseen kansanmurhan lietsontaa. Lisäksi RWB toteaa syytteiden taustalla olevan todennäköisesti Theunisin FPR-hallintoon kohdistaman kritiikin ja uskonnolliset erimielisyydet.<ref name="rwb20051121">{{Verkkoviite | Nimeke=Belgian courts urged to clear Father Guy Theunis | Julkaisupaikka = Pariisi | Julkaisija=Reporters Without Borders|Ajankohta=21.11.2005 | Viitattu=19.10.2007 | Osoite=http://www.rsf.org/article.php3?id_article=15667|Kieli={{en}}}}</ref> Theunis on ensimmäinen eurooppalainen, joka on pidätetty Ruandassa osallisuudesta kansanmurhaan, mutta jo aikaisemmin belgialainen journalisti Georges Ruggiu tuomittiin kansainvälisessä rikostuomioistuimessa 12 vuodeksi [[vankeus|vankeuteen]] väkivaltaan kiihottamisesta.

Vuonna [[2007]] julkisiksi tulleet asiakirjat antavat ymmärtää, että Ranskan presidentti [[François Mitterrand]] tiesi suunnitteilla olevasta kansamurhasta jo vuonna [[1990]], jolloin Ranskan [[attasea]] lähetti Ruandasta sähkeen, jossa hän ilmoitti tutsien pidätysten lisääntyneen ja arveli, että "on pelättävissä, että tilanne voi kärjistyä etniseksi sodankäynniksi". [[Vuonna 1993]] Ranskan [[suurlähettiläs]] laati muistion, jossa hän kertoi Ruandan presidentin "ehdottaneen järjestelmällistä kansanmurhaa, jos tarpeellista armeijan avustuksella". Tästä huolimatta Mitterrand jatkoi hutuhallinnon tukemista, sillä asiakirjojen mukaan hän oli vakuuttunut "että [[anglosaksit|anglosaksiset]] maat yrittivät salaliitossa heikentää Ranskan vaikutusvaltaa alueella". Arvostelijoiden mielestä Ruandassa olleet ranskalaiset joukot eivät kansanmurhan käynnistyttyä tehneet mitään tappamisen estämiseksi. Kuusi kansanmurhasta selvinnyttä tutsia nosti syytteen Ranskaa vastaan [[pariisi]]laisessa tuomioistuimessa syyttäen Ranskaa osasyyllisyydestä tapahtumiin. "Etnisyyteen perustuvia joukkomurhia oli käynnissä, ja Ranska tiesi tämän viimeistään tammikuussa 1993. Asiakirjojen perusteella on selvää, että niin [[diplomatia|diplomaatit]], [[Ranskan tiedustelupalvelu]], sotilasjohto kuin puolustusministerikin halusivat Ranskan irrottautuvan Ruandasta tai ainakin toimivan toisin. Mutta presidentillä oli pakkomielle", sanoi tutsien asianajajana toimiva Antoine Compte. Mitterrand sanoi aikanaan että hänellä ei ollut mitään tietoa Ruandan etnisistä jännitteistä. Vuonna [[1998]] ranskalaisenRanskalaisen parlamentin tutkimuskomissio vapautti maan viranomaiset kansanmurhan vastuusta vuonna 1998. Mitterrand oli kuollut jo kaksi vuotta aiemmin, vuonna [[1996]].<ref name="aamulehti20070705">Aamulehti 5.7.2007</ref>

Riippumattoman Ruanda-tutkintakomission [[2008]] julkaistussa raportissa mainitaan kansanmurhaan osallisina [[Ranska]]nRanskan entinen pääministeri [[Dominique de Villepin]] ja presidentti François Mitterrand sekä joukko muita ranskalaispoliitikkoja ja sotilasviranomaisia. Raportin mukaan Ranskan valtion johto ja sotilasviranomaiset olivat tietoisia kansanmurhan valmistelusta, osallistui joukkomurhien suunnitteluun ja otti osaa jopa teloituksiin. Ranskan ulkoministeriön edustajan mukaan hallitus ei ole saanut yhteydenottoa Ruandalta, eikä siksi voi kommentoida uusimpia syytteitä.<ref name="iltasanomat.fi"/>

==== ICTRRuanda-tuomioistuin ====

*[http://www.ictr.org/ Ruandan kansainvälinen sotarikostuomioistuin] {{en}}

*[http://www.survivors-fund.org.uk/index.php Survivors Fund] {{en}}

*[http://www.gwu.edu/~nsarchiv/NSAEBB/NSAEBB53/press.html Evidence of Inaction – julkisia Yhdysvaltain hallinnon asiakirjoja] {{en}}

* {{Elokuvaviite | Ohjaaja = Caton-Jones, Michael | Nimi = [[Shooting Dogs]] | Maa = Yhdistynyt kuningaskunta – Saksa | Vuosi = 2005 | Kieli = }}

* {{Elokuvaviite | Ohjaaja = George, Terry | Nimi = [[Hotelli Ruanda]] | Alkuperäisnimi = Hotel Rwanda | Maa = Yhdistynyt kuningaskunta – Italia – Etelä-Afrikka | Vuosi = 2004 | Kieli ={{en}}}}

* {{Elokuvaviite | Ohjaaja = Peck, Raoul | Nimi = [[Sometimes in April]] | Maa = Yhdysvallat | Vuosi = 2005 | Kieli ={{en}}}}