Ero sivun ”Eino Jutikkala” versioiden välillä

290 merkkiä lisätty ,  10 vuotta sitten
===Opiskeluvuodet===
 
Jutikkala oli pienestä pitäen ollut kiinnostunut tilastoinnista; oman kertomansa mukaan hän oli nähnyt kymmenvuotiaana ''Turun kaupungin tilastollisen vuosikirjan'' kymmenvuotiaanatätinsä miehen kirjahyllyssä ja innostunut niin, että oli julistanut ryhtyvänsä isona Turun kaupunginaktuaariksi.<ref name="Kansallisbiografia">{{Lehtiviite | Tekijä = Päiviö Tommila | Otsikko = Jutikkala, Eino (1907–) | Julkaisu = Suomen kansallisbiografia IV | Sivu = 533-538 | Julkaisija = SKS | Vuosi = 2004 }}</ref> YliopistossaHän kävi jo lyseolaisena kuuntelemassa taloustieteilijä [[Ernst Nevanlinna]]n luentoja [[Turun yliopisto]]ssa, ja Helsingin yliopistossa hän valitsikin pääaineekseen aluksi kansantaloustieteen,. muttaHän pettyi valintaansa.kuitenkin Syypäänopeasti tähänvalintaansa, olisillä kansantaloustieteen professori [[J. H. Vennola]], kansanedustaja ja moninkertainen ministeri, joka keskittyi poliittiseen uraansa ja laiminlöi opetustehtäviään. Jutikkala vaihtoi pian pääaineekseen Suomen ja Skandinavian historian. Kiinnostuksen tilastointia kohtaan hän säilytti kuitenkin läpi elämänsä, ja monet hänen historiantutkimuksistaan rakentuivat tilastollisen analyysin perustalle.
 
Ryhdyttyään opiskelemaan historiaa Jutikkalan tärkeimmäksi esikuvaksi muodostui Suomen ja Skandinavian historian professori [[Gunnar Suolahti]]. Tämä oli opiskellut [[Leipzig]]issa [[Karl Lamprecht]]in oppilaana ja tuonut Suomeen lamprechtilaisen kollektiivisen historiatulkinnan eli niin kutsutun kulttuurihistoriallisen metodin. Sen perusajatuksena oli, että historian kantavia voimia eivät ole sodat tai poliittiset päätökset, vaan yhteiskuntien taloudellisissa, sosiaalisissa ja kulttuurillisissa rakenteissa tapahtuvat muutokset. Tämän vuoksi historiantutkimuksen pääkohteena tuli olla ihmisen jokapäiväinen elinympäristö ja sen lainalaisuudet. Suolahden ympärille kerääntyi joukko nuoria tutkijoita, jotka omaksuivat hänen kulttuurihistoriallisen metodinsa, ja joita ryhdyttiin kutsumaan kulttuurihistorialliseksi koulukunnaksi; heihin kuuluivat Jutikkalan lisäksi muun muassa [[Esko Aaltonen]], [[Lauri Kuusanmäki]], [[Heikki Waris]] ja [[Kaarlo Wirilander]].<ref name="sosiologia">{{Kirjaviite | Tekijä = Risto Alespuro et al | Nimeke = Suomalaisen sosiologian juuret | Sivu = 173–185 | Julkaisija = WSOY | Vuosi = 1973 }}</ref>
 
Jutikkala opiskeli poikkeuksellisen nopeasti. Hän valmistui filosofian kandidaatiksi [[1929]], kirjoitettuaan [[pro gradu]] -työn kotipitäjänsä Sääksmäen viljelyshistoriasta. Maisterintutkintoaan varten hän suoritti laudatur-arvosanat Suomen historian lisäksi kansantaloustieteestä ja [[arkeologia]]sta. Vain kuusi vuotta yliopistoon saapumisensa jälkeen hän väitteli filosofian tohtoriksi kaksiosaisella väitöskirjalla ''Läntisen Suomen kartanolaitos Ruotsin vallan viimeisenä aikana'' ([[1932]]). Kiinnostus viljelyshistoriaa kohtaan nousi Jutikkalan kotitaustasta kartanon poikana, ja ratkaisevana innoituksena sille toimivat professori [[Gabriel Nikander]]in tutkimukset kartanolaitoksesta. Väitöskirjaansa varten Jutikkala vieraili kymmenissä kartanoissa tutkimassa niiden yksityisarkistoja. Väitellessään hän oli vain 24-vuotias, ja oli 2000-luvulle asti kaikkien aikojen nuorimpana väitellyt suomalainen historian tohtori.
 
Kevään [[1932]] promootiossa Jutikkala vihittiin samalla sekä filosofian maisteriksi että filosofian tohtoriksi. Seuraavana vuonna hänet nimitettiin Helsingin yliopiston Suomen historian dosentiksi, ja hän ryhtyi täysipäiväiseksi historiantutkijaksi.
1 016

muokkausta