Ero sivun ”Muinaisnorja” versioiden välillä

141 merkkiä lisätty ,  11 vuotta sitten
p
kh, w
p (kh, w)
[[Kuva:Old norse, ca 900.PNG|thumb|200px|Muinaisskandinaavin levinneisyysalue noin vuonna 900 [[viikinkiaika|viikinkiajan]] vallitessa. Kirkkaanpunainen väri ilmaisee läntisen ja oranssi itäisen päämurteen levinnän. Keltainen väri puolestaan kuvaa muinaisenglantia ja vaaleanvihreä muita (länsi)germaanikieliä. Ruusunpunainen (rosa) väri tarkoittaa muinaisgutniskaa ja sininen Krimin goottia.]]
 
'''Muinaisnorja''' tai '''muinaisskandinaavi''' ({{k-en|Old Norse}}, {{k-no|norrønt}} {{k-sv|fornnordiska, norröna, dansk tunga}}, {{k-de|Altnordisch}} ) on kieli, jota puhuttiin ja kirjoitettiin noin 800–1300-luvuilla nykyisessä Skandinaviassa[[Skandinavia]]ssa sekä skandinaavien asuttamilla alueilla muun muassa [[Islanti|Islannissa]] ja [[Brittein saaret|Brittein saarilla]], jonkin aikaa myös Itä-Euroopassa.
 
[[skandinaavisetSkandinaaviset kielet|Pohjoisgermaanisten kielten]] polveutumista koskevat nimitykset ja määritelmät eivät ole yhtenäisiä eikä kansainvälistä konsensusta ole päässyt kehittymään. Tämä johtunee sekä niiden välisistä vaikeasti tulkittavista liukumoista että kansallistunteesta, joka suosii omaa nimitystä ja historiaa jokaiselle [[murreMurre|murteelle]] ja kansalliskielelle. Toisaalta assosiaatiotamielleyhtymää pohjoiseen yhteiskieleen on ajoittain pidetty tavoiteltavana esimerkiksi osana romantisoitua [[viikingitViikingit|viikinkikäsitystä]] ja myöhemmin myös ideologisistaaatteellisista syistä.
 
== Muinaisnorjan kehitys ja vaiheet ==
 
Muinaisnorja polveutui [[kantaskandinaavi]]n kielestä noin 700-luvun tietämillä ja kehittyi sittemmin nykyisiksi skandinaavisiksi kieliksi [[Viikinkiaika|viikinkiajan]] jälkeen. Muinaisnorja jakaantui itäiseen ja läntiseen päämurteeseen, joista itäisestä polveutuivat nykyisten [[Ruotsi]]n ja [[Tanska]]n alueella puhutut kansankielet, ja läntisestä murteesta suurin piirtein nykyisten [[Norja]]n ja [[Islanti|Islannin]] kansankielet. Islantilaisista keskiaikaisista[[keskiaika]]isista kirjoituksista voidaan havaita kielen polveutuvan muinaisnorjan läntisesta murrehaarasta. Rajat eivät kuitenkaan ole täysin selkeät. Itäisestä murteesta on havaintoja Norjan itäosissa, ja läntisesta murteesta Ruotsin länsiosista. Lisäksi [[Gotlanti|Gotlannissa]] puhuttiin omaa kielimuotoaan ([[gutniska]]), joka yleensä lasketaan kolmanneksi muinaisskandinaavin päämurteeksi. Siinä on piirteitä sekä itä- että länsimurteista, ja se kehittyi omana murteenaan. Sitä ei pidä sekoittaa [[gootinGootin kieli|gootin kieleen]], joka kuuluu [[itägermaanisetItägermaaniset kielet|itägermaaniseen]] ryhmään. Tämä kielimuoto sammui [[Krim|Krimillä]] 1700-luvulla.
 
Vuosilta 800–1250 Skandinaviasta tunnetaan tekstejä ([[Latinan kieli|latinan]] ohella) pääasiassa muinaisnorjaksi ja muinaisislanniksi, joiden väliset erot ovat hiuksenhienot. Tämän vuoksi esimerkiksi englanninkieliset termit ’Old West Norse’, ’Old Icelandic’ ja ’Old Norwegian’ lasketaan usein synonyymeiksi. Joskus tähän synonyymilistaan ajatellaan kuuluvaksi myös itse Old Norse. Laajimmat kirjalliset näytteet 1100–1200-lukujen skandinaavisesta kielestä edustavat juuri sen läntistä muotoa eli muinaisnorjaa. On myös arvioitu, että muinaisnorjan, [[Muinaisenglanti|muinaisenglannin]], muinaissaksin ja alasaksan[[alasaksa]]n puhujat kykenivät ymmärtämään toisiaan ongelmitta.
 
Vanhimmat muistiinpanot muinaisnorjaksi on tehty '[[nuorempi futhark]]' -[[riimukirjoitusRiimukirjoitus|riimukirjoituksella]] 800-luvulla, viimeisimmät tekstit riimukirjaimin on tehty 1300-luvulla. 1100-luvulta lähtien muinaisnorjaa kirjoitettiin myös latinalaisilla aakkosilla. Tunnetuimmat ja laajimmat tekstit muinaisnorjaksi ovatkin latinalaisilla kirjaimilla kirjoitetut kaksi [[Edda]]a ja [[saaga]]t, [[Islanti|Islannin]] keskiaikainen kirjallisuus. Islantilaisen 900-luvulta peräisin olevan [[Grágás]]-lakikokoelman mukaan islantilaiset, norjalaiset, ruotsalaiset ja tanskalaiset puhuivat samaa kieltä, josta käytettiin nimitystä ''dǫnsk tunga''. Itämurteitten puhujat Ruotsissa ja Tanskassa saattoivat kutsua kieltä nimellä ''dansk tunga'' tai ''norrønt mál''.
 
Norjassa muinaisnorjan kielellinen jatkumo käytännössä sammui 1350-luvun ruttoon, jolloin itäiset skandinaaviset kielet, lähinnä esitanska, saivat siellä ylivallan. Islannissa muinaisnorja kehittyi pikkuhiljaa [[islanninIslannin kieli|nykyislanniksi]] ja [[Britteinsaaret|Britteinsaarilla]] muinaisnorja sekoittui yhdeksi [[englanninEnglannin kieli|englannin]] ainesosista. Myös [[kelttiläiset kielet]] muun muassa [[gaelinGaelin kieli|gaeli]], [[iiri]] ja [[kymri]] ovat saaneet vaikutteita muinaisnorjasta ja päinvastoin. Muita muinaisnorjasta osittain polveutuvia kieliä ovat muun muassa [[Färsaaret|Färsaarten]] [[fääri]] ja [[Orkneysaaret|Orkney-]] ja [[Shetlandsaaret|Shetlanninsaarten]] sammunut [[norni]]. Itäinen muinaisskandinaavi muuntui esiruotsiksi ja esitanskaksi, joiden erottautumisen katsotaan olleen merkittävää 1200-luvun ''[[Västgötalagen]]''-lakikokoelman kirjoittamisesta lähtien.
 
Muinaisnorjasta polveutuivat sittemmin nykyiset skandinaaviset kielet [[islanninIslannin kieli|islanti]], [[fäärinFäärin kieli|fääri]], [[norjanNorjan kieli|norja]], [[ruotsinRuotsin kieli|ruotsi]] ja [[tanskanTanskan kieli|tanska]]. Vaikka norja, tanska ja ruotsi muistuttavat kaikista vähiten muinaisnorjaa, kykenevät niiden puhujat helposti ymmärtämään toisiaan vielä tänäkin päivänä. Tähän on vaikuttanut paljonkin niiden suuri keskinäinen vaikutus, ja esimerkiksi nykyinen norjan kirjakieli on menettänyt paljon vanhoja läntisen muinaisnorjan piirteitään ja pohjautuu itäiseen muinaisnorjaan pohjautuvaan tanskan kirjakieleen. Fäärin kielellä on paljon samankaltaisuutta muinaisnorjan kanssa, mutta siinäkin on paljon tanskan ja norjan sekä kelttiläisten kielten vaikutusta.
 
Nykykielistä islanti muistuttaa eniten muinaisnorjaa. Islannin ortografia eli [[Oikeinkirjoitus|kirjoitustapa]] pohjautuu muinaisnorjan kirjoitustapaan, ja vielä nykyislanninkin puhujat kykenevät ymmärtämään kirjoitettua muinaisnorjaa. Suurimmat erot ovat sanojen kirjoitustavassa ja sanajärjestyksessä. Sanojen ääntäminen on kuitenkin ajan kuluessa muuttunut yhtä paljon kuin muissakin skandinaavisissa kielissä.
 
Usein puhutaan "mannerskandinaavista"”mannerskandinaavista” (engl. ''Continental Scandinavian'') erotuksena "saariskandinaavista"”saariskandinaavista” (''Insular Scandinavian''). Edelliseen kuuluvat ruotsin ja tanskan kielet, jälkimmäiseen norjan, fäärin ja islannin kielet.
 
== Aiheesta muualla ==
* [http://kaino.kotus.fi/www/verkkojulkaisut/asiasanasto.html Kielitieteen asiasanasto, Suomi – englanti – viro – saksa] Toimittajat: Anna-Liisa Kristiansson-Seppälä ja Ulla-Maija Kulonen; Kääntäjät: David Steadman (englanti), Mare Onga (viro) ja Wolfgang Veenker (saksa); Atk-asiantuntijat: Tarmo Rahikainen, Mikko T. Virtanen ja Outi Lehtinen Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen julkaisuja 128, {{ISSN|0355-5437}}, ISBN 952-5446-03-4