Ero sivun ”Eino Jutikkala” versioiden välillä

[arvioimaton versio][arvioimaton versio]
Poistettu sisältö Lisätty sisältö
Rivi 87:
Jutikkalan tutkijanuran metodologisena pohjana oli lamprechtilainen kulttuurihistoria. [[Leipzig]]in yliopiston professori [[Karl Lamprecht]] ([[1856]]–[[1915]]) oli kehittänyt historiateoriansa alun perin vastalauseeksi preussilaiselle valtiokeskeiselle historismille joka hallitsi Saksan historiantutkimusta. Lamprechtin mukaan valtiolliset tapahtumat ja sodat olivat historiantutkijalle toisarvoisia, sillä yhteiskuntien ja yhteisöjen pitkän aikavälin kehitys oli niistä riippumatonta. Historioitsijan päätehtävä oli siksi tutkia laajoja yhteiskunnallisia ilmiöitä, kuten väestökehitystä, taloutta ja kulttuuria, ja niissä tapahtuvia muutoksia.
 
Lamprechtilaisen historianäkemystä jalostivat eteenpäin ne kolme tutkijaa, joita Jutikkala piti oppi-isinään. Heistä tärkein oli [[Gunnar Suolahti]] ([[1876]]–[[1933]]) jonka johtaman kulttuurihistoriallisen koulukunnan jäseneksi Jutikkala liittyi jo opiskeluaikanaan, ja joka pääteoksissaan tutki suomalaista papistoa sosiaalisena ryhmänä. Toinen oli [[Väinö Voionmaa]] ([[1869]]–[[1947]]), joka oli Suolahden tavoin opiskellut Lamprechtin johdolla Saksassa. Kolmas oli [[Eli F. Heckscher]] ([[1879]]–[[1952]]), [[Tukholman kauppakorkeakoulu]]n taloushistorian professori ja sukupolvensa johtava pohjoismainen taloushistorioitsija, joka suurteoksessaan ''Sveriges ekonomiska historia'' jätti valtion virallisen talouspolitiikan syrjään ja keskittyi talouden ruohonjuuritason tutkimiseen.<ref>{{Kirjaviite | Tekijä = Keijo K. Kulha | Nimeke = Jutikkala – tinkimätön akateemikko | Sivu = 328 | Julkaisija = Edita | Vuosi = 2006 }}</ref><ref>{{Kirjaviite | Tekijä = Päiviö Tommila | Nimeke = Suomen historiankirjoitus | Sivu = 257 | Julkaisija = WSOY | Vuosi = 1989 }}</ref> Suolahti ja Voionmaa olivat Jutikkalan akateemisia opettajia ja myöhemmin työtovereita. Myös Heckscherin kanssa Jutikkala ystävystyi henkilökohtaisesti ja kutsui tämän pitämään vierailuluentoja Helsingin yliopistoon.<ref>{{Kirjaviite | Tekijä = Keijo K. Kulha | Nimeke = Jutikkala – tinkimätön akateemikko | Sivu = 328 | Julkaisija = Edita | Vuosi = 2006 }}</ref>
 
Jutikkala ja muut kulttuurihistoriallisen koulukunnan ”nuoret vihaiset miehet” (kielikuva Jutikkalan oma) omaksuivat lamprechtilaisuuden paljon jyrkemmässä muodossa kuin opettajansa. Gunnar Suolahti ei sulkenut pois yksilön vaikutusmahdollisuuksia historiaan, ja hänen tuotantoonsa kuuluu useita henkilöhistoriallisia tutkimuksia. Hänen oppilaansa sen sijaan olivat ehdottomia kollektivismissaan ja tuomitsivat perinteisen poliittisen historian ja henkilöhistorian. Jutikkala kiteytti tämän asenteen vuonna [[1934]] seuraavasti: ”Historiallisen kehityksen johtavat voimat eivät ole löydettävissä kabinettien juonitteluista, hallitusten kirjeenvaihdoista ja valtiopäivien äänestyksistä, vaan ensi sijassa massoissa ilmenevistä valtavista ja lainalaisista muutoksista.” <ref>{{Kirjaviite | Tekijä = Pekka Ahtiainen – Jukka Tervonen | Nimeke = Menneisyyden tutkijat ja metodien vartijat: Matka suomalaiseen historiankirjoitukseen | Sivu = 95 | Julkaisija = Suomen Historiallinen Seura | Vuosi = 1996 }}</ref>