Ero sivun ”Subliimi” versioiden välillä

 

== Subliimi esteettisenä kategoriana ==

Subliimi voi olla myös tunnetta kuvaava sana. Tällöin se on yksi esteettisistä kategorioista. Subliimin kokemusta on esteettisissä tutkimuksissa kuvailtu kohonneena itsetuntona.<ref>Krohn 1965, s. 105</ref> Siihen liittyy myös muita tunteita kuten hämmästystä, kunnioitusta ja ihmettelyä. Subliimi on nautinnollinen tunne, vaikkakin sen alkuperäisenä syynä jotkut tutkijat pitävät mielipahan tunteita, kuten pelkoa tai pienuuden tunnetta.<ref>Laurila 1911, s. 146–147</ref> Yksinkertaisesti sanottuna subliimin kokemuksen lähde voi olla mikä tahansa ihmisen itsesuojeluun liittyvä asia<ref>Schama 1995, s. 447–462</ref>.

 

 

=== Brittiläinen filosofia ===

1700-luvulla koettiin rajuja muutoksia estetiikan historiassa, kun kauneuskeskusteluun tuotiin lisää uusia elämyskäsitteitä, sekä kehitettiin teorioita ihmisen sielullisista kyvyistä. Uusiksi käsitteiksi tuli mukaan muun muassa subliimi ja [[pittoreski]]. Tämä kauneuden lähialueiden mukaan tuominen voidaan nähdä joko kauneuden hajottamisesta osiinsa tai sen täydentämistä lisäkäsittein. Se johti rikkaampiin ja asiantiloja paremmin kuvaaviin teorioihin, mutta samalla monimutkaisti ja epäyhtenäisti niitä.<ref>Dickie 1990, s. 17–18</ref> Voimakkaimmaksi näistä uusista käsitteistä kasvoi ajan myötä juuri subliimi<ref>Haapala & Pulliainen 1998, s. 28</ref>.

 

 

==== Edmund Burke ====

Irlantilainen [[Edmund Burke]] oli ensimmäinen joka yhtenäisti teorian subliimista erottaen sen omaksi kategoriasta kauneudesta. Edellä mainittuja kirjoituksia matkakertomuksista ja niiden innoittamaa runoutta pidetään alkusysäyksenä Burken tutkimukselle subliimista. Hänen kauneutta ja subliimia käsittelevä teoksensa ''[[A Philosophical Enquiry Into The Origin Of Our Ideas Of The Sublime And Beautiful]]'' julkaistiin vuonna [[1757]]. Burken mukaan ”subliimi on nautinnollinen tunne, mielihyvää, joka syntyy kun pystymme tarkkailemaan kauhistuttavaa asiaa, ilman että se on suoraan vaaraksi itsellemme”<ref>Burke 1998, s. 36</ref>. Eli subliimi syntyy kun voimme tarkkailla pelottavaa ilmiötä turvallisen välimatkan päästä. Tutkielmassaan hän nostaa myös muita asioita esiin, jotka saavat aikaan subliimin kokemuksen, kuten valtavat ja äärettömät asiat, mutta näissä kaikissa hän näkee olevan pelon tunne jollain muotoa mukana. Tämä ajatus on synnyttänyt niin sanotun pelkoteorian.

 

 

==== Immanuel Kant ====

[[Immanuel Kant]] kehitti Burken esittämää subliimin teoriaa. Kantin mukaan ylevä on kohottava tunne, kun pystymme järkemme avulla pääsemään valtavuuden ahdistavuudesta eroon. Tuolloin järjellämme olemme yhteydessä tuonpuoleiseen maailmaan ja pystymme muodostamaan mielikuvia vielä mahtavammista ilmiöistä. Sen takia suurin ja vahvinkin subliimin syy on mitätön, eikä voi ihmistä lannistaa. Kantin teoria vaatii uskomusta yliluonnolliseen todellisuuteen.<ref>Vuorinen 1993, s. 202–205</ref> Se myös poikkeaa Kantin yleisesteettisestä teoriasta. Kauniin kohdalla Kant nojautuu [[Maku_(estetiikka)|makuun]] ja tunteeseen, mutta ylevän kohdalla järkeen.<ref>Krohn 1965, s. 44</ref>

 

 

==== Saksalainen idealismi ja romantiikka ====

[[saksalainen idealismi|Saksalaisessa idealismissa]] ja [[romantiikka|romantiikassa]] subliimi nousi keskeiseen asemaan 1800-luvulla<ref>Haapala & Pulliainen 1998, s. 28</ref>. Subliimi sai näissä spekulatiivisen filosofian teorioissa idealistisia muotoja. Filosofit korostivat omissa teorioissa äärettömyyden ainesta, eli rajattomuutta ja tyhjentämättömyyttä.<ref>Hirn 1949, s. 133</ref>

 

 

=== Tunnestautumisteoria ===

Subliimia on pyritty selittämään tunnestautumisperiaatteen ({{k-de|Einfühlung}}) avulla, jota kehiteltiin 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa. Tämän teorian alullepanija oli [[Friedrich Vischer]]. Hän selitti, että luonnonilmiöiden tuntuessa sisältävän tiettyjä tunnelaatuja johtuu se siitä, että ihminen [[Projisointi|projisoi]] omia tunteitaan niihin ja siten vastaanottaa ne ikään kuin ilmiöön kuuluvina.<ref>Krohn 1965, s. 54</ref> Subliimin kohdalla tämä tarkoittaa, että valtava kohottaa meidät luokseen ja lainaa meille esteettisessä kuvittelussa osan omaa suuruuttaan. Tällöin tuntuu, että ihmisessä itsessä on jotain samaa ylevän kanssa ja siitä seuraa, että ahdistavaa mielipahan elämystä seuraa "kohonnut itsetunto".<ref>Hirn 1949, s. 138</ref> Tunnestautumista on myös kritisoitu muun muassa siten, että havainnoijan oma tunnelaatu voi olla erilainen tai ristiriidassa havaitsemaansa, esimerkiksi maiseman tunnelmaan.<ref>Krohn 1965, s. 138</ref>