Ero sivun ”Manuel I Komnenos” versioiden välillä
| [arvioimaton versio] | [arvioimaton versio] |
Poistettu sisältö Lisätty sisältö
p kh |
Lähes kokonainen käännös en:Manuel I Komnenos -artikkelista |
||
Rivi 1:
[[Kuva:Manuelcomnenus.jpg|frame|Manuel I Komnenos]]
'''Manuel I Komnenos''' ([[28. marraskuuta]] [[1118]] - [[24. syyskuuta]] [[1180]]) oli [[Bysantin keisari]] [[5. huhtikuuta]] [[1143]] - [[24. syyskuuta]] [[1180]]. Hänen valtakautensa sijoittui ratkaisevaan käännekohtaan [[Bysantin keisarikunta|Bysantin keisarikunnan]] ja [[Välimeri|Välimeren]] historiassa. Manuel halusi palauttaa Bysantin entiseen loistoonsa Välimeren alueen suurvaltana ja harjoitti sekä tarmokasta että kunnianhimoista ulkopolitiikkaa. Valtakaudellaan Manuel liittoutui [[paavi]]n ja voimistuvan lännen kanssa, valloitti osan [[Apenniinien niemimaa|Apenniinien niemimaasta]], salli [[toinen ristiretki|toisen ristiretken]] osanottajien kulkea valtakuntansa halki ja perusti [[protektoraatti|protektoraatin]] [[ensimmäinen ristiretki|ensimmäisen ristiretken]] [[ristiretkivaltio|ristiretkivaltioille]]. [[Muslimi]]en menestys [[Pyhä maa|Pyhällä maalla]] johti siihen, että Manuel liittoutui [[Jerusalemin kuningaskunta|Jerusalemin kuningaskunnan]] kanssa ja osallistui [[fatimidit|fatimidien]] hallitseman [[Egypti]]n valtausyritykseen. Manuel muutti [[Balkanin niemimaa]]n ja itäisen Välimeren poliittista karttaa itselleen mieluisemmaksi liittämällä [[Unkarin kuningaskunta|Unkarin kuningaskunnan]] ja ensimmäisen ristiretken ristiretkivaltiot Bysantin [[hegemonia]]an ja sotimalla sekä itäisiä että läntisiä naapureitaan vastaan. Valtakautensa loppupuolella Manuelin saavutuksia idässä mitätöi kuitenkin [[Myriokefalonin taistelu]]ssa [[seldžukit|seldžukkeja]] vastaan koettu suuri tappio, jonka pääasiallisena aiheuttajana pidetään keisarin ylimielisyyttä.
Manuelin tiedetään herättäneen vahvaa uskollisuutta alamaisissaan. [[Johannes Kinnamos]], hänen kirjurinsa, esitti hänet historiallisena [[sankari]]na, jossa ilmenivät kaikki [[hyve]]et. Manuel nautti myös osissa latinankielistä maailmaa maineesta "armoitetuimpana [[Konstantinopoli]]n keisarina". Nykyhistorioitsijat eivät kuitenkaan ole yhtä innostuneita hänen hahmostaan. On esimerkiksi väitetty, ettei Manuelin suuri valta ollut hänen oma saavutuksensa vaan [[Komnenos|hallitsijasuvun]], jota hän vain edusti. Lisäksi on esitetty, että koska Bysantin valta hupeni vauhdilla Manuelin kuoleman jälkeen, pitäisi rappion syiden piillä juuri hänen valtakaudessaan.
==Tie valtaistuimelle==
[[Kuva:BN MS FR 2628 Folio134 Comnenus.png|thumb|left|200px|Johannes II Komnenoksen kuolema ja Manuel I Komnenoksen kruunajaiset (Kuvitusta [[Guillaume de Tyre]]n teoksen ''Historia rerum in partibus transmarinis gestarum'' [[Ranskan kansalliskirjasto]]n [[muinaisranska]]nkielisestä käännöksestä. Maalattu [[Akko]]ssa, [[Israel]]issa 1200-luvulla).]]
Manuel Komnenos oli [[Johannes II Komnenos|Johannes II Komnenoksen]] ja [[unkari]]laisen prinsessan Piroskan (myöhemmin Irene) neljäs poika. Perimäjärjestyksen vuoksi oli hyvin epätodennäköistä, että Manuelista olisi tullut isänsä seuraaja hallitsijana. Hänen äidinpuoleinen [[isoisä]]nsä oli [[Ladislaus I Pyhä]]. Manuelin kunnostauduttua sodassa, jota hänen isänsä kävi seldžukkeja vastaan, Johannes valitsi hänet seuraajakseen vuonna 1143 Manuelin vanhemman vielä hengissä olevan veljen, [[Iisak Komnenos]]in, asemesta. Johanneksen kuoltua [[8. huhtikuuta]] 1143 armeijan joukot huusivat Manueliln keisariksi. Vielä hänen asemansa ei kuitenkaan ollut varma; Manuel käsitti, että hänen oli palattava [[Kilikia]]sta isänsä kuolinvuoteen ääreltä mahdollisimman nopeasti pääkaupunkiin Konstantinopoliin. Ensin hänen oli tosin järjestettävä isänsä [[hautajaiset]] ja pantava alulle [[traditio]]n vaatimalla tavalla [[luostari]]n perustaminen sille paikalle, jossa tämä oli kuollut.
Aikailematta hän lähetti kuitenkin armeijansa ylipäällikön, ''[[Bysanttilaiset arvonimet#Sotilasarvot|megas domestikosin]]'', [[Johannes Axuch]]in menemään edeltä ja antoi tälle käskyn pidättää veljensä Iisak, joka tuolloin asusti Konstantinopolin keisarillisessa palatsissa ja jolla oli suora pääsy keisarillisiin aarteisiin sekä [[regaalit|regaaleihin]]. Axuch oli pääkaupungissa jo ennen kuin uutiset keisarin kuolemasta ennättivät sinne. Hän piti huolen siitä, että kaupunki olisi lojaali uudelle keisarille, ja Manuelin saavuttua sinne elokuussa 1143 hänet kruunasi Konstantinopolin uusi [[ekumeeninen patriarkka]] [[Mikael II Kourkouas]]. Muutamaa päivää myöhemmin, kun Manuel koki asemansa turvatuksi, hän vapautti Iisakin. Tämän jälkeen hän antoi määräyksen, jonka mukaan jokaiselle perheenpäälle Konstantinopolissa annettaisiin kaksi kultakolikkoa. Lisäksi 200 hopeakolikkoa vuosittaisesti sekä 200 naulaa kultaa luovutettaisiin Bysantin kirkolle.
Valtakunta, jonka Manuel isältään peri, oli muuttunut paljon siitä, kun [[Konstantinus Suuri]] sen perusti kahdeksan vuosisataa aiemmin. Näkyvin muutos oli tapahtunut 600-luvulla, kun [[islam]]inuskoiset joukot olivat vieneet keisarikunnalta Egyptin, [[Palestiina]]n sekä suuren osan [[Syyria]]a peruuttamattomasti. Ne olivat sen jälkeen raivanneet tietään länteen alueille, jotka olivat Konstantinuksen aikoina olleet [[Rooman valtakunta|Rooman valtakunnan]] läntisiä [[Rooman provinssit|provinsseja]] [[Pohjois-Afrikka|Pohjois-Afrikassa]] ja [[Espanja]]ssa. Tämänjälkeisinä vuosisatoina Bysantin keisareiden valtakunta oli koostunut lähinnä [[Vähä-Aasia|Vähästä-Aasiasta]] idässä ja Balkanista lännessä. [[Justinianus I|Justinianus I:n]] (527-565) jälkeiset keisarit olivat hallinneet myös alueita [[Italia]]ssa, [[Afrikka|Afrikassa]] ja Espanjassa. Manuelin perimällä valtakunnalla oli kuitenkin valtaisia vaikeuksia: 1000-luvun loppupuolella [[Sisilia]]n [[normannit]] olivat vapauttaneet Italian Bysantin vallasta, seldžukit olivat tehneet saman Keski-Anatoliassa, ja [[Levantti]]in oli ilmestynyt uusi mahti, ristiretkivaltiot, jotka edustivat Bysantin keisarikunnalle aivan uudenlaista päänvaivaa. Keisarin virka vaikuttikin masentavammalta kuin kertaakaan edeltävinä vuosisatoina.
==Toinen ristiretki ja Renaud de Châtillon==
===Antiokian ruhtinas===
[[Kuva:Near East 1135.svg|thumb|[[Edessan kreivikunta]] ja muita [[Lähi-itä|Lähi-idän]] valtakuntia vuonna [[1135]].]]
Manuelin valtakunta joutui ensimmäiseen tulikokeeseensa 1144, kun [[Poitiers'n Raymond]], [[Antiokian ruhtinaskunta|Antiokian ruhtinas]], vaati Bysanttia luovuttamaan Kilikiassa olevat alueensa. Samana vuonna Edessan kreivikunta jäi kuitenkin muslimien [[pyhä sota|pyhän sodan]], jota tällä kertaa johti [[Zengi]], uuden aallon jalkoihin, ja Raymond huomasi itäisen sivustansa olevan vaarallisesti avoinna samalle uhalle. Koska pikaista apua ei ollut lännestä saatavilla, Raymondilla ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin alistua ja tehdä nöyryyttävä visiitti Konstantinopoliin. Ylpeytensä niellen hän matkasi pohjoiseen ja pyysi suojelua tuoreelta keisarilta. Raymondin nöyrryttyä Manuelin edessä tämä lupasi tuen, jota hän oli tullut pyytämään, ja Raymondin uskollisuus Bysantille oli varmistettu.
===Konyan vastainen retki===
Vuonna 1146 Manuel kokosi armeijansa [[Lopadion]]in tukikohdassa ja aloitti rankaisuretken [[Masud I]]:stä, Rûmin [[sulttaani]]a vastaan. Tämä oli toistuvasti loukannut keisarikunnan rajoja läntisessä Anatoliassa ja Kilikiassa. Retkessä oli kyse lähinnä [[kosto]]toimenpiteestä, eikä aikeena ollut valloittaa alueita systemaattisesti, mutta Manuelin armeija löi turkkilaiset [[Afyonkarahisar]]issa ja valloitti [[Akşehir]]in linnoitetun kaupungin. Valloittamisen jälkeen se hävitettiin ja sen kristinuskoinen väestö siirrettiin muualle. Bysantin joukot saavuttivat Masudin pääkaupungin, [[Konya]]n, ja tekivät tuhoa sitä ympäröivillä alueilla, mutteivät voineet mitään kaupungin muureille.
Yhtenä Manuelin motiiveista tälle matkalle oli se, että hän halusi lännen näkevän hänet keisarina, joka aktiivisesti vaali ristiretkeläisten ihanteita. Kinnamoksen mukaan toinen oli se, että Manuel halusi esitellä osaamistaan sodankäynnin saralla uudelle morsiamelleen. Rankaisuretkensä aikana Manuel sai kirjeen [[Ranska]]n [[Ludvig VII (Ranska)|Ludvig VII:ltä]], joka ilmoitti aikeestaan johtaa armeija ristiretkivaltioiden tueksi.
===Ristiretkeläisten saapuminen===
Manuelin menestys idän suunnalla jäi lyhytaikaiseksi, sillä hänen läsnäoloaan vaadittiin Balkanilla. Vuonna 1147 hän salli kahden ristiretkeläisarmeijan, joita johtivat [[Pyhä saksalais-roomalainen keisarikunta|Saksan]] [[Konrad III]] ja [[Ranska]]n [[Ludvig VII (Ranska)|Ludvig VII]], kulkea alueidensa halki. Näihin aikoihin Bysantin hovissa oli vielä väkeä, joka muisti, kuinka [[ensimmäinen ristiretki|ensimmäisen ristiretken]] osanottajat olivat kulkeneet Bysantin halki, mikä oli tapahtumana merkkipaalu itäisen ja läntisen [[kristikunta|kristikunnan]] suhteissa ja oli innoittanut Manuelin tätiä, [[Anna Komnena]]a.
[[Kuva:Arrivée des croisés à Constantinople.jpg|thumb|left|[[Toinen ristiretki|Toisen ristiretken]] osanottajat saapuvat [[Konstantinopoli]]in. Jean Fouquet'n maalaus ''Arrivée des croisés à Constantinople'' vuosien 1455–1460 tienoilta.]]
Monet Bysantin asukkaista pelkäsivät ristiretkeläisiä, ja tätä pelkoa ruokkivat lukuisat ilkivallanteot ja varkaudet, joita kurittomat armeijat harjoittivat marssiessaan valtakunnan halki. Bysantin omat joukot seurasivat ristiretkeläisiä koettaen valvoa näiden käytöstä, ja etäämmäs Konstantinopoliin oli sijoitettu vielä lisää joukkoja, jotka olivat valmiita puolustamaan pääkaupunkia ristiretkeläisiltä, mikäli nämä kävisivät väkivaltaisiksi. Varovainen suhtautuminen ristiretkeläisiin oli paikallaan, mutta siitä huolimatta frankkien ja kreikkalaisten välillä oli havaittavissa paitsi pienempiä kahinoita myös avointa vihamielisyyttä marssin aikana, mistä kävi syyttäminen molempia osapuolia ja mikä lähestulkoon aiheutti täysimittaisen konfliktin Manuelin ja hänen vieraidensa välillä. Manuel otti käyttöön varotoimia toisin kuin [[Aleksios I Komnenos|isoisänsä]] ja korjautti Konstantinopolin muurit. Tämän lisäksi hän piti kuninkaat erillään turvatakseen alueensa. Konradin armeija saapui Bysanttiin ensimmäisenä kesällä 1147, ja se mainitaan useammin bysanttilaisissa lähteissä, joiden mukaan se aiheutti enemmän harmia kuin toinen armeija.
Vuoden 1147 jälkeen hallitsijoiden välit kuitenkin paranivat. 1148 Manuel oli tullut siihen tulokseen, että hyvien välien varmistaminen Konradin kanssa, jonka kälyn Berthan hän oli aiemmin nainut, oli järkevää, ja hän taivutteli saksalaista kuningasta uudistamaan heidän liittonsa [[Roger II]]:sta vastaan. Konrad kuitenkin kuoli 1152, eikä Manuel epäonnekseen päässyt koskaan sopimukseen hänen seuraajansa [[Fredrik I Barbarossa]]n kanssa.
===Kyproksen rosvoaminen===
Antiokia pääsi uudemman kerran Manuelin huomion kohteeksi [[1156]], kun [[Renaud de Châtillon|Renaud]], Antiokian uusi ruhtinas, väitti keisarin pettäneen lupauksensa ja jättäneen maksamatta hänelle sovitun rahasumman sekä vannoi hyökkäävänsä [[Kypros|Kyprokselle]], joka oli Bysantin [[provinssi]]. Hän pidätti saaren kuvernöörin, Johannes Komnenoksen, joka oli Manuelille sukua, sekä Mikael Branasin, kenraalin. Historioitsija [[Guillaume de Tyre]] tuomitsi tämän kristityn toiseen kohdistaman sotatoimen ja kuvaili Renaud'n miesten suorittamia julmuuksia yksityiskohtaisesti. Ryövättyään saaren läpikotaisin Renaud'n armeija silpoi eloonjääneitä ja pakotti heidät ostamaan laumojaan takaisin kohtuuttomaan hintaan sillä vähällä, mitä Renaud'n miehet eivät olleet onnistuneet heiltä vielä viemään. Saatuaan ryöstösaaliin, joka riittäisi pitämään Antiokian rikkaana vuosikausia, tunkeilijat palasivat laivoihinsa ja asettivat kurssin kohti kotia. Renaud lähetti joitakin silpomiaan panttivankeja Konstantinopoliin antaakseen keisarille näytteen tottelemattomuudestaan ja halveksunnastaan häntä kohtaan.
Manuel vastasi tähän hävyttömyyteen hänelle tyypilliseen tapaan. Talvella 1158-59 hän marssi Kilikiaan valtavan armeijan kanssa. Tämä liike oli niin nopea (Manuel itse kiirehti edellä 500-päisen ratsuväenjoukon kanssa), että se yllätti tyystin [[Kilikian armenialaiskuningaskunta|Kilikian armenialaiskuningaskunnan]] ruhtinaan [[Toros II]]:n, joka oli osallistunut hyökkäykseen Kyprokselle. Kaikki Kilikian kylät ja kaupungit antautuivat Manuelille välittömästi, ja Toros itse selvisi pakenemalla viime hetkellä vuorille, joilla hänen sanotaan piilotelleen mäenrinteellä kivien alla ja selvinneen ruualla, jota vanha lammaspaimen toi hänelle.
===Manuel Antiokiassa===
Uutiset [[Bysantin valtakunnan armeija|Manuelin armeijasta]] saavuttivat pian Antiokian. Renaud, joka käsitti, ettei hänellä ollut toivon häivääkään Manuelin päihittämisestä, tiesi myös, ettei hän voinut odottaa minkäänlaista apua Jerusalemin kuninkaalta [[Baldwin III]]:lta, sillä tämä ei ollut hyväksynyt Renaud'n hyökkäystä Kyprokselle. Baldwinilla oli sitä paitsi jo voimassa oleva sopimus Manuelin kanssa, joten Renaud oli yksin ja tuli siihen tulokseen, että täydellinen alistuminen oli hänen ainoa toivonsa. Renaud saapui keisarin eteen säkkiin pukeutuneena ja köysi kaulansa ympärillä rukoillen tältä armoa. Manuel ei ensin kiinnittänyt mitään huomiota murtuneeseen ruhtinaaseen, vaan jutteli hovimiestensä kanssa. Guillaume de Tyren mukaan tätä häpeällistä näytöstä kesti niin pitkään, että se alkoi "kuvottaa" kaikkia läsnäolijoita. Lopulta Manuel soi Renaud'lle anteeksiantonsa mutta vain sillä ehdolla, että hän ryhtyisi keisarin [[vasalli]]ksi ja täten luovuttaisi itsenäisen Antiokian Bysantille.
[[Tiedosto:Principality of Antioch under byzantine protection.png|thumb|left|Bysantin alainen Antiokia (1159-1180)]]
Rauhan palattua maahan järjestettiin suuri [[seremonia]]kulkue, jossa Bysantin armeija saapui [[triumfi]]ssa kaupunkiin, [[12. huhtikuuta]] [[1159]]. Manuel ratsasti hevosen selässä katujen halki ja Antiokian ruhtinas sekä Jerusalemin kuningas seurasivat jalkaisin perässä. Keisari jakoi kansalaisille oikeutta ja järjesti otteluita sekä [[turnajaiset|turnajaisia]] väelle. Yhdistyneen kristittyjen armeijan johtaja Manuel aloitti matkan kohti Edessaa toukokuussa, mutta hylkäsikin sotaretken, kun [[Nur ad-Din Zangi]], [[syyria]]lainen hallitsija, suostui vapauttamaan 6000 kristittyä sotavankia, jotka oli otettu kiinni monissa eri taisteluissa toisen ristiretken jälkeen. Huolimatta retkensä saamasta ansiokkaasta lopusta nykytutkijat ovat väittäneet Manuelin saavuttaneen paljon vähemmän, kuin mitä hän oli toivonut yrittäessään palauttaa valtakuntansa entisaikojen loistoa.
Tyytyväisenä tähänastisiin ponnisteluihinsa Manuel suuntasi takaisin Konstantinopoliin. Matkalla hänen joukkonsa joutuivat turkkilaisten yllätyshyökkäyksen kohteeksi, mutta voittivat seuranneen taistelun tästä huolimatta ja ajoivat vihollisen karkuun aiheuttaen sille vakavia tappioita. Seuraavana vuonna Manuel hääti seldžukit [[Isauria]]sta.
==Italian sotaretki==
===Roger II===
[[Kuva:Southern Italy 1112.svg|right|thumb|Eteläisen [[Italia]]n kartta, jossa näkyvät suurimmat valtiot ja kaupungit, vuonna 1112, jolloin [[Roger II]] oli aikuisuutensa kynnyksellä. [[Sisilian kuningaskunta|Sisilian kuningaskunnan]] rajat vuodelta 1154, jolloin Roger kuoli, on esitetty paksummalla mustalla viivalla, ja ne ympäröivät suurimman osan Etelä-Italiasta.]]
Vuonna 1147 Manuel ajautui sotaan Sisilian normannikuninkaan [[Roger II]]:n kanssa, jonka laivasto oli vallannut Bysantilta [[Korfu]]n sekä rosvonnut [[Theba (Kreikka)|Thebaa]] ja [[Korintti]]a. Huolimatta siitä, että [[kumaanit|kumaanien]] hyökkäys Balkanilla häiritsi Manuelin suunnitelmia, vuonna 1148 hän hyödynsi Konradin kanssa tekemäänsä liittoa sekä värväsi avukseen [[Venetsian tasavalta|venetsialaisia]], jotka löivät Rogerin nopeasti voimakkaalla laivastollaan. Vuonna 1149 hän sai Korfun takaisin ja valmistautui hyökkäämään normanneja vastaan. Sillä välin Roger II lähetti [[Yrjö Antiokialainen|Yrjö Antiokialaisen]] 40 aluksen kanssa ryöstelemään Konstantinopolin esikaupunkialueita. Manuel oli jo ehtinyt sopia Konradin kanssa yhteisvoimin suoritetusta valloituksesta sekä Etelä-Italian ja Sisilian jaosta. Yritys uusia saksalaisten kanssa tehty liitto huolimatta siitä, että keisarikuntien mielenkiinnon kohteet alkoivat Konradin kuoleman jälkeen erota toisistaan vähä vähältä yhä enemmän, leimasi Manuelin ulkopolitiikkaa hänen valtakautensa loppuun saakka.
Roger II kuoli helmikuussa 1154, ja häntä seurasi valtaistuimelle [[Vilhelm I (Sisilia)|Vilhelm I]]. Uuden kuninkaan valtaa vastustettiin laajoilla kapinoilla [[Sisilia]]ssa ja [[Apulia]]ssa, jonka pakolaisia tavattiin Bysantin hovista. [[Fredrik I Barbarossa]], Konradin seuraaja, epäonnistui yrityksessään päihittää normannit. Kaikki nämä tapahtumat yhdessä rohkaisivat Manuelia hyödyntämään niitä lukuisia poliittisia epävakauksia, joita Apenniinien niemimaalla tuohon aikaan esiintyi. Hän lähetti kenraalinsa Mikael Palaiologoksen ja Johannes Doukasin, joista molemmille oli suotu arvonimi ''[[Bysanttilaiset arvonimet#Keisari ja hänen lähipiirinsä|sebastos]]'', bysanttilaisten joukkojen, kymmenen laivan ja suuren kultamäärän kanssa valloittamaan Apulian 1155. Kenraaleja ohjeistettiin ostamaan Fredrik I:n tuki, sillä hän myös suhtautui vihamielisesti normanneihin ja oli tuolloin [[Alpit|Alppien]] eteläpuolella, mutta Fredrik kieltäytyi, koska hänen miehensä halusivat palata Alppien pohjoispuolelle niin pian kuin mahdollista. Paikallisten paronien avulla Manuelin sotaretki alkoi kuitenkin edetä vauhdilla, kun koko eteläinen Italia yhtyi kapinaan Sisilian kruunua ja kokematonta Vilhelm I:stä vastaan. Seurasi menestyksekkäiden tapahtumien ketju, kun linnoitus toisensa jälkeen taipui joko hyökkääjien voiman tai kullanhimon edessä.
===Paavin-Bysantin liitto===
[[Bari (kaupunki)|Barin kaupunki]], joka oli ollut Bysantin hallitseman eteläisen Apenniinien niemimaan pääkaupunki vuosisatoja ennen normannien saapumista, avasi porttinsa keisarin armeijalle, ja ikionnelliset asukkaat repivät maan tasalle kaupungin normannilinnoituksen. Barin jälkeen kaatuivat [[Trani]]n, [[Giovinazzo]]n, [[Andria]]n, [[Taranto]]n ja [[Brindisi]]n kaupungit, ja Vilhelm I, joka oli saapunut armeijansa (johon kuului kaksi tuhatta ritaria) kanssa kohtaamaan vihollisen, lyötiin perinpohjaisesti.
Menestyksensä rohkaisemana Manuel unelmoi [[Rooman valtakunta|Rooman valtakunnan]] henkiin herättämisestä sillä hinnalla, että [[Ortodoksinen kirkko|ortodoksinen]] ja [[Roomalaiskatolinen kirkko|roomalaiskatolinen]] [[kirkkokunta|kirkko]] muodostaisivat [[unioni]]n: Tätä näkymää Manuel tulisi tarjoamaan toistuvasti [[paavi]]lle käymissään neuvotteluissa ja liittoutumiskeskusteluissa. Jos koskaan oli ollut olemassakaan minkäänlaista mahdollisuutta yhdistää erilleen ajautuneet kirkot ja tehdä sovinto paavin kanssa, tämä oli todennäköisesti suotuisin hetki sille. [[Pyhä istuin]] ei ollut ikinä hyvissä väleissä normannien kanssa, ellei sitä pakotettu sellaisiin sotilaallisesti. Sille kävi huomattavasti edullisemmaksi se, että sen etelänaapurina oli [[Itä-Rooma]]n "sivistynyt" keisari, kuin se, että siellä piti valtaa joukko hankaluuksia aiheuttavia normanneja.
[[Hadrianus IV]]:n tavoitteissa oli saavuttaa sopimus, mikäli sellainen vain olisi mahdollinen, sillä sen myötä hän olisi kasvattanut huomattavasti vaikutusvaltaansa kaikkien itäisen kirkon kristittyjen piirissä. Manuel tarjosi paaville suurta rahasummaa joukkojensa muonituksesta ja pyysi tältä kolmen meren äärellä sijaitsevan kaupungin herruutta vastineeksi hänen avustaan Vilhelm I:n karkotuksessa Sisiliasta. Lisäksi hän lupasi maksaa 5000 naulaa kultaa paaville ja [[Vatikaanivaltio#Virkamiehistö|kuurialle]]. Neuvottelut käytiin kiireisesti pois alta, minkä jälkeen Manuel ja Hadrian muodostivat liiton.
Juuri tällöin, kun sota näytti olevan päätöksessään, asiat alkoivat mennä alamäkeä Manuelin kohdalla. Hänen kenraalinsa Mikael Palaiologos oli vieraannuttanut heidän liittolaisensa Bysantista asenteellaan, ja sotaretki oli seisahtunut, sillä [[Loritellon]] kreivi [[Robert III (Loritello)|Robert III]] ei suostunut enää puhumaan Palaiologokselle. Vaikka sovinto saatiinkin syntymään miesten välille, oli sotaretki menettänyt jo osan puhdistaan. Mikael kutsuttiin pian takaisin Konstantinopoliin, ja hänen menetyksensä oli suuri vastaisku. Sodan käännekohta oli taistelu Brindisistä, jossa sisilialaiset suorittivat suuren mittakaavan vastahyökkäyksen sekä maalta että mereltä. Vihollisen lähestyessä palkkasotilaat, jotka oli hankittu Bysantin puolelle Manuelin kullalla, vaativat valtavia palkankorotuksia. Kun niistä kieltäydyttiin, he hylkäsivät asemansa. Jopa paikalliset paronit alkoivat kaikota Bysantin puolelta, ja pian Johannes Doukas oli toivottaman alivoimainen. Vaikka [[Aleksios Komnenos Bryennios]] saapuikin muutaman laivan kanssa auttamaan Bysanttia, tilanne ei muuttunut millään tavalla. Sisilialaiset saavuttivat voiton merellä ja saivat Johannes Doukasin, Aleksios Bryennioksen sekä neljä laivaa saaliiksi. Tämän jälkeen Manuel lähetti [[Aleksios Axuch]]in [[Ancona (kaupunki)|Anconaan]] kokoamaan uutta armeijaa, mutta tällä välin Vilhelm I oli jo valloittanut takaisin Bysantilta kaikki alueet Apuliassa. Brindisissä koettu tappio päätti Bysantin hetkeksi elvytetyn vallan Italiassa, jonka Bysantin armeija jätti taakseen 1158 näkemättä sitä enää koskaan. Sekä [[Niketas Khoniates]] että Kinnamos, jotka olivat kaksi Bysantin tämän ajan tärkeintä historioitsijaa, ovat kuitenkin samaa mieltä siitä, että [[rauha]]nehdot, joista Axuch sopi Vilhelmin kanssa, sallivat Manuelin säilyttää hänen arvokkuutensa, kun hän pesi kätensä tästä sodasta, huolimatta sisilialaisen 164 alusta (ja 10 000 miestä) käsittäneen laivaston tuhoisasta hyökkäyksestä [[Euboia]]an ja [[Almyros|Almyrokseen]] 1156.
===Kirkkounionin epäonnistuminen===
[[Kuva:Pope Hadrian IV.jpg|thumb|Paavi [[Hadrianus IV]], joka kävi neuvotteluja Manuelin kanssa normannikuningas [[Vilhelm I (Sisilia)|Vilhelm I:stä]] vastaan.]]
Italian sotaretken aikana ja myöhemmin, kun paavin kuuria kamppaili Fredrik I:sen kanssa, Manuel yritti vietellä paavia vihjailemalla mahdollisesta unionista idän ja lännen kirkkojen välillä. Vaikka vuonna 1155 Hadrianus olikin ilmaissut halunsa muodostaa tällainen unioni katolisen ja ortodoksisen kirkon kesken, toiveet pitkäikäisestä paavin ja Bysantin välisestä liitosta kohtasivat ylitsepääsemättömiä ongelmia. Hadrianus IV ja hänen seuraajansa vaativat oman ylivertaisen uskonnollisen asemansa tunnustamista kaikkialla kristikunnassa ja toivoivat kohoavansa Bysantin keisarikunnan hallitsijan yläpuolelle sen sijaan, että olisivat olleet riippuvuussuhteessa sen keisareihin. Manuel taas tahtoi omasta puolestaan virallisen tunnustuksen hänen maallisesta vallastaan sekä idässä että lännessä. Näitä ehtoja ei kyennyt hyväksymään kumpikaan osapuoli, ja vaikka Manuel olisikin hyväksynyt ne, keisarikunnan kreikkalaiset kansalaiset olisivat torjuneet välittömästi kirkkojen välisen unionin, kuten he tekivät kolmesataa vuotta myöhemmin, kun ortodoksinen ja katolinen kirkko [[Firenzen kirkolliskokous|yhdistyivät paperilla]] vähäksi aikaa paavin alaisuudessa. Vaikka Manuel osoitti ystävällisyytensä roomalais-katolista kirkkoa kohtaan ja hän suhtautui kohteliaasti kaikkiin paaveihin, häntä ei koskaan kunnioitettu myöntämällä hänelle ''[[Augustus (arvonimi)|augustus]]''-[[arvonimi]]. Ja vaikka Manuel lähetti kahteen otteeseen (1167 ja 1169) lähetystönsä paavi [[Aleksanteri III (paavi)|Aleksanteri III:n]] luo tarjoten tälle [[kreikan kieli|kreikankielisen]] ja [[latina]]nkielisen kirkon yhdistymistä, tämä kieltäytyi vedoten ongelmiin, joita sellaisesta unionista seuraisi. Lopulta sopimukseen pääseminen osoittautui liian vaikeaksi, ja kirkot pysyivät erillään.
Italiaan tehdystä sotaretkestä seurasi hyvin vähän mitään hyötyä Bysantille. [[Ancona (kaupunki)|Anconan]] kaupungista tuli Bysantin jalansija Italiassa. Sisilian normannit olivat kokeneet tappioita ja solmivat nyt Manuelin kanssa rauhan, joka kestäisi hänen hallituskautensa loppuun saakka. Keisarikunnan kyvystä sekaantua Apenniinien niemimaan asioihin oli annettu näyttö. Valtavat kultamäärät, joita projektiin oli uhrattu, osoittivat kuitenkin selvästi, että on olemassa rajansa sille, mitä pelkällä rahalla ja [[diplomatia]]lla voi saavuttaa. Manuelin retken on täytynyt verottaa valtionkassaa melkoisesti (luultavasti yli 30 000 kultanaulan verran), ja sen konkreettinen hyöty jäi varsin rajalliseksi.
===Bysantin politiikka Italiassa vuoden 1158 jälkeen===
[[Kuva:B alexander III2.jpg|thumb|left|[[Fredrik I Barbarossa]] alistuu paavin vallan alle hävittyään [[Legnanon taistelu]]n [[Lombardian liitto]]a vastaan ([[Spinello Aretino]]n maalaama [[fresko]] Palazzo Pubblicossa [[Siena]]ssa).]]
Vuoden 1158 jälkeen uusien olosuhteiden vallitessa Bysantin politiikan tavoitteet vaihtuivat. Manuel päätti nyt vastustaa [[Hohenstaufen]]ien dynastian Italian, jonka Fredrik I:n mukaan olisi pitänyt tunnustaa hänet hallitsijanaan, valtausta. Kun sota Fredrikin ja Pohjois-Italian kaupunkien muodostaman [[Lombardian liitto|Lombardian liiton]] välillä alkoi, Manuel antoi lombardialaisille aktiivisesti rahallista tukea. [[Milano]]n muurit, jotka saksalaiset tuhosivat, rakennettiin uudelleen keisarin avustuksella. Fredrikin hävittyä [[Legnanon taistelu]]ssa [[29. toukokuuta]] 1176 Manuelin asema Italiassa näytti paranevan. Kinnamoksen mukaan [[Cremona]], [[Pavia]] ja joukko muita "[[liguria]]laisia" kaupunkeja siirtyi Manuelin omistukseen. Hänen suhteensa [[Genova]]an ja [[Pisa]]an olivat myös erittäin hyvät toisin kuin [[Venetsian tasavalta|Venetsiaan]]. Maaliskuussa 1171 Manuel nimittäin yllättäen rikkoi välinsä Venetsiaan määräämällä kaikki keisarikunnan maaperällä oleskellutta 20 000 venetsialaista pidätettäviksi ja heidän omaisuutensa takavarikoitaviksi. Venetsia, joka oli seota raivosta, lähetti 120 aluksen laivaston Bysanttia vastaan, mutta se joutui palaamaan ilman suurempaa menestystä epidemian ja sitä jahdanneen 150 bysanttilaisen laivan vuoksi. Oli hyvin todennäköistä, ettei ystävällisiä suhteita Bysantin ja Venetsian välillä tultaisi luomaan enää Manuelin elinaikana.
==Balkanin rajaseutu==
Pohjoisilla rajoillaan Manuel näki suurta vaivaa pitääkseen hallussa valloitetut alueet, jotka oli liittänyt keisarikuntaan [[Basileios II]] yli sata vuotta aikaisemmin ja jotka olivat pysyneet Bysantilla, vaikkakin toisinaan vain löyhästi, siitä saakka. Koska Bysantin naapurit Balkanin rajoilla aiheuttivat Manuelille harmia, hän ei pystynyt omistautumaan päätavoitteelleen eli Sisilian normannien voittamiselle. [[Serbit|Serbien]] ja [[unkarilaiset|unkarilaisten]] välit Bysanttiin olivat olleet hyvät vuodesta 1129 alkaen, joten serbien kapina tuli yllätyksenä. Roger II oli yllyttänyt Raškassa asuvia serbejä hyökkäämään Bysanttiin, ja niin tapahtuikin vuonna 1149.
[[Kuva:Hyperryron-Manuel I-sb1965.jpg|thumb|''[[Bysantin valuutta|Hyperpyron]]'', bysanttilainen kolikko, jonka Manuel laski liikkeelle. Toinen puoli kolikosta (vas.) esittää [[Kristus]]ta. Toinen puoli (oik.) esittää Manuelia.]]
Manuel pakotti kapinoivat serbit ja heidän johtajansa Uroš II:sen vasalliuteen (1150–1152). Tämän jälkeen hän hyökkäsi toistuvasti unkarilaisten kimppuun aikeenaan otta haltuunsa heidän alueensa kulkien [[Sava]]-jokea pitkin. Vuosien 1151-1153 ja 1163-1168 sodissa Manuel johti joukkonsa Unkariin, ja syvälle vihollisen alueelle viety, hyvin toteutettu retki toi huomattavan sotasaaliin. Vuonna 1167 Manuel lähetti [[Andronikos Kontostefanos|Andronikos Kontostefanoksen]] johtaman armeijan unkarilaisia vastaan. Kontostephanos saavutti ratkaisevan voiton [[Sirmiumin taistelu]]ssa, jonka ansiosta rauhansopimus [[Unkarin kuningaskunta|Unkarin kuningaskunnan]] kanssa kävi erittäin edulliseksi Bysantille, johon liitettiin [[Syrmia]], [[Bosnia]] ja [[Dalmatia]]. Vuonna 1168 lähes kaikki [[Adrianmeri|Adrianmeren]] rannat kuuluivat Manuelille.
Manuel näki vaivaa myös liittääkseen Unkarin Bysanttiin diplomaattisin keinoin. [[Luettelo Unkarin hallitsijoista|Unkarin kuninkaan]] [[Tapani III]]:n nuorempi veli [[Béla III]] lähetettiin Konstantinopoliin tullakseen Manuelin hovissa koulutettavaksi. Keisari tahtoi nuorukaisen naivan hänen tyttärensä [[Maria Komnena (porphyrogenita)|Marian]], tehdä hänestä perillisensä ja täten varmistaa, että Unkari pysyisi kiinni keisarikunnassa. Hovissa Béla otti itselleen nimen Aleksios ja sai arvonimekseen "[[Bysanttilaiset arvonimet#Keisari ja hänen lähipiirinsä|despootin]]", jota oli aiemmin käytetty vain keisarista itsestään. Sattui kuitenkin kaksi perimyksellistä tapahtumaa, jotka muuttivat tilannetta. Vuonna 1169 Manuelin nuori vaimo synnytti poikalapsen, joten Béla menetti asemansa Bysantin valtaistuimen perijänä (Manuel ei silti koskaan palauttaisi kroatialaisia alueita, jotka hän oli vienyt, takaisin Unkarille). Sitten vuonna 1172 Tapani kuoli, ja Béla matkasi Unkariin ottaakseen sen valtaistuimen vastaan. Ennen lähtöään Konstantinopolista hän antoi Manuelille juhlallisen valan, jossa hän vannoi "pitävänsä aina mielessään keisarin ja roomalais-katolisten mielenkiinnon kohteet". Béla III piti sanansa: Niin kauan kuin Manuel eli Béla ei yrittänyt päästä käsiksi kroatialaiseen perintöönsä, jonka hän vasta myöhemmin liitti takaisin Unkariin.
==Suhteet Venäjän kanssa==
Manuel Komnenos yritti houkutella venäläisiä mukaan Unkaria ja myös jossain määrin Sisilian normannejakin vastaan. Tämä jakoi venäläiset ruhtinaat Bysanttia puoltaviin ja vastustaviin lereihin. 1140-luvun loppupuolella kolme ruhtinasta kilpaili johtoasemasta Venäjällä: ruhtinas [[Izjaslav II]] oli Unkarin [[Géza II]]:sen sukulainen sekä Bysantin vihollinen, ruhtinas [[Juri Dolgoruki]] oli Manuelin liittolainen, ja [[galitsia]]laista Vladimirkoa kuvaillaan Manuelin vasalliksi. Galitsia oli Unkarin pohjois- ja koillisnaapuri ja sillä oli siksi suuri [[strategia|strateginen]] arvo Bysantin ja Unkarin välisissä konflikteissa. Izjaslavin ja Vladimirkon kuolemien jälkeen tilanne kääntyi, kun Juri, Manuelin liittolainen, otti [[Kiova]]n haltuunsa, ja Jaroslav, Galitsian uusi hallitsija, asettui Unkarin puolelle.
Vuosien 1164-1165 välillä [[Andronikos I Komnenos]], Manuelin serkku ja tuleva keisari, pakeni vankeudestaan Bysantista Jaroslavin hoviin Galitsiaan. Seurannut tilanne, jossa Andronikos vaati Manuelin kruunua, ja häntä tukivat sekä Galitsia että Unkari, sekoitti Bysantin diplomatiaa. Manuel pyysi serkultaan anteeksi ja taivutteli hänet palaamaan Konstantinopoliin (1165). Kiovan, jota nyt hallitsi [[Rostislav I]], kanssa päästiin suotuisaan sopimukseen ja lupaukseen toimittaa keisarikunnalle ylimääräisiä joukkoja. Galitsian Jaroslav taivuteltiin hylkäämään yhteytensä Unkariin sekä palauttamaan Galitsia osaksi keisarikuntaa. Vielä vuonna 1200:kin Galitsian ruhtinaat osoittautuivat arvokkaiksi liittolaisiksi keisarikunnan vihollisia, tällä kertaa [[kumaanit|kumaaneja]], vastaan.
Galitsian ja Bysantin välisten suhteiden palauttamisesta entiselleen oli välitöntä hyötyä Manuelille, kun vuonna 1166 hän lähetti kaksi armeijaa hyökkäämään Unkarin itäisiin provinsseihin laajassa pihtimuodostelmassa. Toinen armeijoista ylitti [[Valakian tasanko|Valakian tasangon]] ja saapui Unkariin [[Transilvania]]n Alppien (eteläisten [[Karpaatit|Karpaattien]]) halki toisen armeijoista tehdessä laajan kierroksen Galitsiaan ja jatkaen sieltä galitsialaisten avustamana yli Karpaattien. Koska unkarilaiset olivat keskittäneet suurimman osan joukoistaan [[Sirmium]]in ja [[Belgrad]]in tietämille, bysanttilaiset yllättivät heidät ja Transilvaniaa hävitettiin laajalti.
==Egyptin valtaus==
===Liitto Jerusalemin kuningaskunnan kanssa===
Egyptin hallinta oli [[Jerusalemin kuningaskunta|Jerusalemin kuningaskunnan]] vuosikymmeniä vanha unelma, ja sen kuningas [[Amalrik I]], joka oli jo aiemmin sekaantunut maan asioihin voimatoimin, tarvitsi sekä taloudellista että sotilaallista tukea. Amalrik ymmärsi, että mikäli hän jatkaisi unelmansa jahtaamista Egyptissä, hänen olisi hylättävä Antiokia Bysantin hegemoniaan ja Manuelille, joka oli maksanut 100 000 [[dinaari]]n lunnaat sen ruhtinaan [[Bohemund III]]:n vapauttamisesta. Vuonna 1165 Amalrik lähetti edustajiaan Bysantin hoviin neuvottelemaan [[sovittu avioliitto|sovitulla aviolla]] vahvistettavasta liitosta (Manuel oli jo vuonna 1161 nainut Amalrikin serkun Marian). Kahden pitkän vuoden jälkeen, 1167, Amalrik viimein avioitui Manuelin sisaruksen lapsenlapsen, [[Maria Komnena]]n, kanssa ja vannoi "kaiken saman, mitä hänen veljensä Baldwin oli ennen häntä vannonut". Liitto hallitsijoiden välillä neuvoteltiin vuonna 1168 ja sen myötä sovittiin Egyptin valloituksesta ja jaosta: Manuelille kuuluisivat rannikkoalueet, ja Amalrik saisi sisämaan. Syksyllä 1169 Manuel lähetti matkaan bysanttilaisen armeijan ja laivaston, johon kuului 20 suurta [[sota-alus]]ta, 150 [[kaleeri]]a ja 60 eritoten [[hevonen|hevosten]] kuljettamiseen tarkoitettua laivaa. ''[[Bysanttilaiset arvonimet#Sotilasarvot|Megas duks]]'' Andronikos Kontostefanoksen johtama sotajoukko liittyi Amalrikin voimiin [[Askalon]]issa. Guillaume de Tyre, joka oli ollut neuvottelemassa hallitsijoiden välisestä liitosta, oli erityisen vaikuttunut suurista aluksista, joita käytettiin ratsuväen kuljettamiseen.
Vaikka tällaiset Bysantin suorittamat kaukohyökkäykset olivatkin poikkeuksellisia (viimeisin oli yli 120 vuotta aikaisemmin tehty Sisilian epäonnistunut valtausyritys), tämä nimenomainen Egyptin sotaretki on selitettävissä Manuelin ulkopolitiikalla, johon kuului lännen hyväksikäyttäminen keisarikunnan tulevaisuuden varmistamiseksi. Manuelin pyrkimys nähdä itäisen Välimeren tapahtumat kokonaisuutena ja pidemmällä aikavälillä oli sotaretken taustalla. Tuolloin uskottiin, että ristiretkivaltioiden ja islamilaisten valtojen välisessä kamppailussa Egypti olisi ratkaiseva tekijä. Oli käynyt yhä selvemmäksi, että [[fatimidit|fatimidien]] [[kalifaatti|kalifaatin]] Egypti oli avain ristiretkivaltioiden kohtaloon. Jos Egypti lopettaisi eristäytyneisyytensä ja liittoutuisi Nur ad-Dinin johtamien muslimien kanssa, ristiretkivaltioiden asia olisi vaarassa.
Egyptin onnistuneesta valtauksesta olisi ollut suurta hyötyä Bysantille. Egypti oli rikas, ja se oli tuottanut suuren osan Konstantinopoliin tuodusta [[vilja]]sta aina [[Rooman valtakunta|Rooman valtakunnan]] ajoista siihen saakka, kun se menetettiin [[arabit|arabeille]] 600-luvulla. Taloudellinen hyöty, jota Bysantti voi odottaa Egyptin valtauksesta saavansa, olisi ollut merkittävä, vaikka sen olisikin joutunut jakamaan ristiretkeläisten kanssa. Tämän lisäksi Manuel mahdollisesti tahtoi tukea Amalrikia, koska sillä tavalla lännen huomio siirtyisi Antiokiasta Egyptiin, mutta myös siksi, että tulevaisuudessa onnistunut valtaus poikisi todennäköisesti uusia yhteistuumin toteutettuja sotaretkiä, jotka pitäisivät Jerusalemin kuninkaan keisarin otteessa ja johtaisivat myös Bysantin alueelliseen hyötyyn.
===Valtauksen epäonnistuminen===
[[Kuva:BN MS FR 2628 Folio205 Amalric and Manuel.png|thumb|Manuel ja Amalrikin edustajat – ristiretkeläisten saapuminen [[Pelusion]]iin (Kuvitusta [[Guillaume de Tyre]]n teoksen ''Historia rerum in partibus transmarinis gestarum'' [[Ranskan kansalliskirjasto]]n [[muinaisranska]]nkielisestä käännöksestä. Maalattu [[Akko]]ssa, [[Israel]]issa 1200-luvulla).]]
Manuelin ja Amalrikin yhdistyneet sotavoimat laskivat maihin [[Damietta]]ssa 27. lokakuuta 1169, mutta kaupungin piiritys epäonnistui, sillä ristiretkeläisten ja bysanttilaisten yhteistyö ei ottanut luonnistuakseen. Bysanttilaisten mukaan Amalrik, joka oli haluton jakamaan tulevaa sotasaalista, viivytti toimien aloittamista niin kauan, että keisarin miehiltä loppui muona, ja he oli nääntymäisillään. Tämän jälkeen Amalrik käynnisti hyökkäyksen, mutta lopetti sen lyhyeen ja neuvotteli aselevon puolustajien kanssa. Guillaume de Tyren mukaan kreikkalaiset eivät kuitenkaan olleet yhtään vähemmän syyttömiä yhteistyön epäonnistumiseen. Osapuolten esittämästä syytösvyyhdistä huolimatta varma totuus on, että sekä ristiretkeläiset että bysanttilaiset palasivat koteihinsa sadekauden alettua. Bysantti menetti vielä paluumatkalla puolet laivastostaan äkkiä puhjenneen myrskyn vuoksi.
Huolimatta närästä, joka sai alkunsa Damiettassa, Amalrik jatkoi unelmointiaan Egyptin valtauksesta ja pyrki ylläpitämään hyviä suhteita Bysanttiin toivoen uutta yhteistä sotaretkeä, jota ei kuitenkaan koskaan tehty. Amalrik tuli Konstantinopoliin henkilökohtaisesti vuonna 1171 sen jälkeen, kun [[Saladdin]] oli ottanut Egyptin hallintaansa. Amalrikin läsnäolon ansiosta Manuel saattoi järjestää suuren seremoniallisen vastaanoton, jolla paitsi kunnioitettiin häntä, myös alleviivattiin hänen riippuvuuttaan keisarista. Lopun aikaa Amalrikin valtakaudesta Jerusalem toimi Bysantin [[satelliittivaltio|satelliittina]], jonka suojelijana Manuel esiintyi kasvattaen vaikutusvaltaansa kuningaskunnassa. Vuonna 1177 Manuel lähetti 150 alusta valtaamaan Egyptiä, mutta laivasto palasi kotiin käytyään [[Akko]]ssa, jossa [[Luettelo Flanderin kreiveistä#Elsassilainen dynastia|Filip Elsassilainen]] ja useat muut kuningaskunnan tärkeistä [[aatelinen|aatelisista]] kieltäytyivät auttamasta Bysanttia.
==Kiliç Arslan II ja seldžukit==
[[Kuva:Crusades surprised by turks.jpg|right|thumb|left|[[Paul Gustave Doré]] teos esittää turkkilaisten väijytystä Myriokefalonissa. Väijytys tuhosi Manuelin haaveet [[Konya]]n valtaamisesta.]]
''Aiheesta tarkemmin artikkelissa [[Myriokefalonin taistelu]]
Vuosien 1158 ja 1161 välisenä aikana Bysantti teki sarjan sotaretkiä [[Rûmin sultanaatti|Rûmin sultanaatin]] seldžukkeja vastaan, ja niiden seurauksena syntyi rauhansopimus, joka oli keisarikunnalle varsin suosiollinen. Sen mukaan eräitä rajaseudun alueita, joihin kuului muun muassa [[Sivas]]in kaupunki, luovutettaisiin Manuelille rahasummaa vastaan. Ennen pitkää kävi kuitenkin selväksi, ettei seldžukeilla ollut mitään aikomusta kunnioittaa tätä sopimusta, joten Manuel päätti ratkaista vanhat kiistat seldžukkien kanssa lopullisesti. Hän kokosi täyden keisarillisen armeijan, jonka kanssa hän suuntasi kohti Rûmin pääkaupunkia, [[Ikonium]]ia ([[Konya]]). Manuelin strategiana oli hyödyntää hänen tukikohtiaan [[Dorylaion]]issa sekä Sublaeumissa ja hyökätä niistä käsin mahdollisimman nopeasti Ikoniumiin.
Bysantin 25 000 miestä käsittänyt armeija oli suuri ja vaikeasti liikuteltava. Kirjeessään, jonka hän kirjoitti [[Englannin kuningaskunta|Englannin]] kuninkaalle [[Henrik II (Englanti)|Henrik II:lle]], Manuel kertoi jonomuodossa edenneen joukon olleen kymmenen [[maili]]a (16 [[kilometri]]ä) pitkä. Armeija kulki [[Laodikea (Lykos)|Laodikean]] ja [[Kolossai]]n kautta, ja vähän ennen [[Myriokefalon]]in solaa sen pysäytti kaksi turkkilaista suurlähettilästä, jotka tarjosivat Manuelille rauhaa erittäin suotuisin ehdoin. Suurin osa Manuelin kenraaleista ja kokeneemmista hovimiehistä kehotti Manuelia hyväksymään rauhan, mutta hovin nuoremmat ja aggressiivisemmat jäsenet yllyttivät Manuelia hyökkäämään. Keisari kuunteli jälkimmäisiä, ja matka jatkui.
Manuel oli tehnyt vakavia [[taktiikka|taktisia]] virheitä edetessään: Hän ei esimerkiksi [[tiedustelu|tiedustellut]] kunnollisesti etukäteen armeijan käyttämää reittiä. Niinpä hän johtikin joukkonsa suoraan väijytykseen. [[17. syyskuuta|Syyskuun 17.]] päivänä 1176 Manuel koki Kiliç Arslan II:sta vastaan käydyssä [[Myriokefalonin taistelu]]ssa raskaan tappion. Hänen joukkonsa joutuivat väijytykseen ahtaassa solassa, jonka läpi ne olivat marssimassa. Bysantin armeija oli hajanainen ja vihollisen ympäröimä. Sen [[piirityskone|piirityslaitteisto]] tuhottiin nopeasti, ja Manuel pakotettiin vetäytymään. Ilman piirityskoneita Ikoniumin valloittaminen oli mahdotonta. Bysanttilaisten lähteiden mukaan Manuel joutui [[paniikki]]in taistelun aikana ja sen jälkeen. Hänen olotilansa vaihteli äärimmäisestä harhaluuloisuudesta syvän häpeän tunteeseen. Guillaume de Tyren mukaan hän ei palannut enää koskaan entiselleen.
Niiden ehtojen mukaan, joilla seldžukkisulttaani Kiliç Arslan II salli Manuelin armeijoineen lähteä, keisarin oli purettava linnoituksensa Dorylaionissa ja Sublaeumissa sekä siirrettävä joukkonsa pois niistä. Mutta koska sulttaani itse oli viitannut kintaalla aiemmin vuonna 1162 tehdylle rauhansopimukselle, Manuel määräsi vain Sublaeumin linnoituksen purettavaksi. Myriokefalonissa koettu tappio oli häpeänaihe niin keisarille henkilökohtaisesti kuin hänen valtakunnalleenkin. Komnenos-suvun keisarit olivat työskennelleet ankarasti aina 105 vuotta aiemmin käydystä [[Manzikertin taistelu]]sta saakka palauttaakseen Bysantin maineen. Manuelin liiallisen itseluottamuksen vuoksi maailmalla kuitenkin todettiin, ettei Bysantti vieläkään kyennyt lyömään seldžukkeja. Lännessä Manuel nähtiin Myriokefalonin jälkeen nöyremmässä mittakaavassa; ei [[Rooman keisari]]na vaan kreikkalaisten kuninkaana.
Tappiota Myriokefalonissa on usein kuvailtu [[katastrofi]]na, jossa koko Bysantin armeija hävitettiin. Manuel itse vertasi tappiotaan Manzikertin taisteluun, jonka tuhoa hän näki Myriokefalonin täydentävän. Todellisuudessa, vaikka häviö koettiinkin, se ei kuitenkaan ollut liian kallis eikä merkittävästi vaurioittanut Bysantin sotavoimia. Suurin osa kuolonuhreista oli syntynyt armeijan oikealla siivellä, joka koostui enimmäkseen antiokialaisen Baldwinin johtamista liittoutuneiden joukoista. Tämän lisäksi suurin varsinainen tappio oli välineistö, joka oli ollut turkkilaisväijytyksen pääkohteena. Syntyperäisten bysanttilaisten henkien menetykset pystyttiin nopeasti paikkaamaan, ja seuraavana vuonna Manuelin sotavoimat löivät turkkilaisen valiojoukon. Johannes Vatatzes, jonka keisari lähetti torjumaan turkkilaisten valtausaikeita, ei onnistunut yksistään hakemaan joukkoja pääkaupungista vaan kokoamaan matkalla kokonaisen armeijan, jonka ansiosta hän voitti turkkilaiset [[Hyelionin ja Leimocheirin taistelu]]ssa. Tämä oli merkki siitä, että Bysantin sotavoimat olivat edelleen vahvat ja että läntistä Vähää-Aasiaa kyettiin yhä puolustamaan. Voiton jälkeen Manuel lähti itse pienen armeijan kanssa ajamaan turkkilaisia matkoihinsa [[Banaz|Panasiumista]], [[Kütahya]]n eteläpuolelta. Hän joutui kuitenkin perääntymään 1178 kohdattuaan [[Hereke]]ssä turkkilaisjoukkoja, jotka saivat saaliiksi paljon [[karja]]eläimiä. Turkkilaiset piirittivät [[Bolu|Klaudiopoliin]] [[Bithynia]]ssa 1179, joten Manuelin oli lähetettävä pieni ratsuväen joukko pelastamaan kaupunkia. Tässä onnistuttiin kuitenkin vasta vuonna 1180.
Jatkuvalla sodankäynnillä oli huono vaikutus Manuelin terveyteen, joka petti vuonna 1180, kun hän sairastui [[lavantauti]]in. Samalla voimasuhteet Bysantin ja turkkilaisten välillä alkoivat kallistua jälkimmäisten eduksi, eikä Manuel enää koskaan hyökkäisi seldžukkeja vastaan, vaan he alkaisivat (Manuelin kuoleman jälkeen) liikkua yhä syvemmälle länteen ja keisarikunnan alueelle.
==Opinkiistat (1156–1180)==
[[Kuva:Johnchrysostom.jpg|thumb|left|Tuhat vuotta vanhassa bysanttilaisessa [[Hagia Sofia]]n mosaiikissa kuvataan [[Johannes Krysostomos]]ta. Vuosien 1156–1157 kiista koski Johanneksen [[eukaristia]]ssa käytettyä [[liturgia]]a; "Sinä olet Hän, joka antaa, joka annetaan ja joka saa".]]
Manuelin valtakauden aikana käytiin kolme suurta [[teologia|teologista]] kiistaa. Vuosien 1156-1157 kiistassa kysymys kuului: "Oliko [[Jeesus|Kristus]] uhrannut itsensä maailman [[synti]]en puolesta pelkästään [[Kolminaisuusoppi#Kolminaisuusoppi lyhyesti|Isälle]] ja [[Pyhä Henki|Pyhälle Hengelle]] vai myös itselleen?" Lopulta Konstantinopolissa vuonna 1157 kokoontunut [[synodi]] antoi ratkaisun, jonka mukaan [[Jeesus|lihaksi tullut Sana]] oli kaksoisuhraus [[Pyhä Kolminaisuus|Pyhälle Kolminaisuudelle]], huolimatta siitä, että [[Antiokian ja koko Idän patriarkaatti|Antiokian patriarkka]] Soterikhus Panteugenus tätä vastustikin.
Kymmenen vuotta myöhemmin keskustelua herätti se, viittasiko Kristus sanoessaan "Isä on minua suurempi" ([[Evankeliumi Johanneksen mukaan|Joh.]] 14:28) hänen jumaluuteensa, ihmisyyteensä vai näiden kahden luonnon muodostamaan kokonaisuuteen. Demetrius Lampelaista, diplomaattia, joka oli hieman aikaisemmin palannut matkaltaan länteen, huvitti opinkappaleen tulkinta lännessä, jossa uskottiin Kristuksen olevan ihmisyydessään Jumalaa pienempi mutta tasavertainen jumaluudessaan. Sen sijaan Manuel, jolla siinti mielessään kirkkojen välinen unioni, piti tätä ratkaisua järkevänä ja kumosi enemmistön näkemyksen maaliskuun toisena päivänä vuonna 1166 järjestetyssä synodissa, jossa hänellä oli tukenaan [[patriarkka]] Luukas Krysoberges. Ne, jotka eivät alistuneet synodin päätöksiin, menettivät omaisuutensa tai ajettiin maanpakoon.
Kolmas kiista puhkesi vuonna 1180, kun Manuel esitti vastalauseensa eräästä vakuutuksesta, joka islamista [[käännytys|kääntyneiden]] vaadittiin toistavan. Yksi kovimmista [[anateema|anateemoista]] tässä vakuutuksessa oli kohdistettu suoraan muslimien palvomaa jumaluutta vastaan:
{{sitaatti|Ja ennen kaikkea minä kiellän [[Muhammad]]in Jumalan, josta hän [Muhammad] sanoo: "Ei ole muuta jumalaa kuin [[Allah]]. Hän on Jumala lujasta takometallista. Hän luo, Häntä ei luotu, eikä ole ketään Hänen kaltaistaan.}}
Keisari vaati tämän anateeman hylkäämistä idän kirkon piirissä, mitä kirkon johtotaso kiihkeästi vastusti.
==Kertomuksia ritarillisuudesta==
[[Kuva:Manuel1 Marie.jpg|thumb|200px|Manuel I Komnenos ja hänen toinen vaimonsa, Maria ([[Vatikaanin kirjasto]], [[Rooma]])]]
Manuel edustaa uudentyyppistä Bysantin hallitsijaa, joka otti vaikutteita lännen ristiretkeläisiltä. Hän järjesti [[turnajaiset|turnajaisia]] ja jopa otti osaa niihin, mikä oli epätavallinen ja Bysantin asukkaille kiusallinenkin näky. Manuel, jonka fyysinen kunto oli hyvä, joutui paisuttelun uhriksi oman aikansa bysanttilaisissa lähteissä, joissa hänet esitetään miehistä mitä rohkeimpana. Hänen urotöitään kartoittavassa tarinassa, joka on ilmeisesti toiminut joko mallina toisille [[ritarillisuus|ritarillisuudesta]] kertoville tarinoille tai ollut kopio niistä, kerrotaan hänen käsivarsiensa olleen niin vahvat ja harjoitetut, ettei [[Poitiers'n Raymond]] kyennyt käyttämään Manuelin peistä ja kilpeä. Eräisiin kuuluisiin turnajaisiin hänen on sanottu osallistuneen tulisen hevosen kanssa ja tiputtaneen kaksi Italian väkevintä ritaria. Kerran hänen on sanottu tappaneen yhden päivän aikana 40 turkkilaista omin käsin ja taistelussa unkarilaisia vastaan hänen on väitetty napanneen lipun kouraansa ja olleen ensimmäisenä sekä lähes yksin sillalla, joka erotti armeijat toisistaan. Kerrotaan myös, että kerran hän "leikkasi" tiensä läpi turkkilais[[eskadroona]]sta, jonka vahvuus oli viisisataa henkeä, saamatta itse naarmuakaan. Aikaisemmin hän oli nimittäin järjestänyt väijytyksen metsikössä, jossa hänelle pitivät seuraa vain hänen veljensä ja Axuch.
==Perhe==
Manuelilla oli kaksi vaimoa. Ensimmäinen avioliitto solmittiin 1146 [[Sulzbachin Bertha]]n kanssa. Tämä oli [[Pyhä saksalais-roomalainen keisarikunta|Saksan]] kuninkaan [[Konrad III]]:n [[käly]] ja kuoli 1159. Avioliitto ehti johtaa kahteen lapseen:
# [[Maria Komnena (Porphyrogenita)|Maria Komnena]] (1152–1182), [[Monferrat'n Renier|Renierin]], [[Montferrat]]'n [[markiisi]]n [[Vilhelm V (markiisi)|Vilhelm V:n]] viidennen pojan, vaimo.
# Anna Komnena (1154–1158).
Manuelin toinen vaimo oli [[Antiokian Maria]], Pointiers'n Raymondin ja [[Antiokian Konstanze]]n tytär. Avioliitto solmittiin 1161, ja siitä sai alkunsa yksi lapsi:
#[[Aleksios II Komnenos]], joka seurasi isäänsä valtaistuimelle vuonna 1180.
Manuelilla oli useita [[avioton lapsi|aviottomia lapsia]]:
Theodora Vatatzinan kanssa:
#Aleksios Komnenos (s. 1160-luvun alkupuolella), joka tunnustettiin keisarin pojaksi ja joka sai arvonimen ''[[Bysanttilaiset arvonimet#Keisari ja hänen lähipiirinsä|sebastokrator]]''. Aleksioksella oli lyhyt avioliitto vuosina 1183–1184 Irene Komnenan kanssa, joka oli [[Andronikos I Komnenos]] avioton lapsi, kunnes hänen [[appi|appensa]] sokaisi hänet. Hän eli ainakin vuoteen 1191 saakka.
Maria Taronitissan kanssa, joka oli ''protovestiarioksen'' (korkean hovin jäsenen) Johannes Komnenoksen vaimo:
#Aleksios Komnenos, ''pinkernes'' (keisarin henkilökohtainen [[juomanlaskija]]), joka pakeni Konstantinopolista 1184 ja oli normanni-invaasion sekä [[Thessaloniki]]n piirityksen keulakuva 1185.
Muiden rakastajattarien kanssa:
#Tytär, jonka nimi ei ole tiedossa. Hän syntyi vuoden 1150 tienoilla ja meni naimisiin Theodore Maurozomeksen kanssa ennen vuotta 1170. Hänen poikansa oli [[Manuel Maurozomes]], ja eräät hänen perillisistään hallitsivat [[Rûmin sultanaatti]]a.
#Tytär, jonka nimi ei ole tiedossa. Hän syntyi vuoden 1155 tienoilla ja oli [[Demetrios Tornikes|Demetrios Tornikeksen]] äidinpuoleinen isoäiti.
==Arvioita==
===Ulkopoliittinen ja sotilaallinen toiminta===
Nuorena miehenä Manuel oli omistautunut Bysantin palauttamiselle entiseen asemaansa Välimeren maiden joukossa. Kun hän kuoli 1180, 37 vuotta oli ehtinyt kulua siitä kohtalokkaasta päivästä vuonna 1143, jona hänen isänsä oli Kilikian erämaassa julistanut hänet keisariksi. Näinä vuosina Manuel oli osallistunut konflikteihin naapuriensa kanssa joka ilmansuunnalla. Hänen isänsä ja isoisänsä olivat tehneet kärsivällistä työtä korjatakseen ne vahingot, joita oli aiheutunut Manzikertin taistelussa ja sen jälkipuinnissa. Kiitos heidän ponnistelujensa, Manuelin perimä valtakunta oli voimakkaampi ja paremmin järjestetty kuin kertaakaan kuluneena vuosisatana. Vaikka onkin selvää, että Manuel hyödynsi valtakuntansa tilannetta täydellä teholla, se ei ole varmaa, kuinka paljon hän itse panosti siihen päälle, eikä se, käytettiinkö Bysantin voimavaroja parhaalla mahdollisella tavalla.
{| class="toccolours" style="float: left; margin-left: 1em; margin-right: 2em; font-size: 85%; background:#c6dbf7; color:black; width:30em; max-width: 40%;" cellspacing="5"
| style="text-align: left;" | "Kaikista silmiin pistävin piirre Manuelissa on hänen oikkujen sanelema työintonsa ja laiskuutensa, kovuutensa ja herkkyytensä. Sodan aikana hän ei näytä suovan ajatustakaan rauhalle, kun taas rauhan vallitessa hän vaikuttaa täysin kyvyttömältä sodankäyntiin."
|-
| style="text-align: left;" | '''''Edward Gibbon'''''
|}
Manuel oli osoittanut olevansa tarmokas keisari, joka näki mahdollisuuksia kaikkialla, ja jonka optimistinen asenne muotoili hänen ulkopolitiikkaansa. Mutta huolimatta hänen osaamisestaan sodankäynnin saralla Manuel oli edistynyt hyvin vähän yrityksessään palauttaa Bysantin loisto. Jälkiviisaasti onkin todettu Manuelin päämäärien edustaneen suuruudenhulluutta; etenkin Egyptiin tehtyjen sotaretkien, joita pidetään todisteena mahdottomista unelmista. Keisarin suurin sotaretki, hänen yrityksensä valloittaa seldžukkien Ikonium, päättyi nöyryyttävään tappioon, ja hänen kunnianhimoisin diplomaattinen tavoitteensa romahti, kun paavi [[Aleksanteri III (paavi)|Aleksanteri III]] ja [[Fredrik I Barbarossa]] solmivat [[Venetsian rauhansopimus|Venetsian rauhansopimuksen]] 1177. Historioitsija Mark C. Bartusis on esittänyt, että Manuel (kuten hänen isänsäkin) yritti jälleenrakentaa kansallisen armeijan, mutta hänen uudistuksensa eivät olleet riittäviä hänen pyrkimystensä eivätkä hänen tarpeidensa kannalta, ja että Myriokefalonin tappio alleviivasi hänen harjoittamansa politiikan perustavanlaatuisia heikkouksia. [[Edward Gibbon]]in mukaan Manuelin saavuttamista voitoista ei seurannut mitään pysyvää tai hyödyllistä valloitusta.
===Sisäpolitiikka===
[[Niketas Khoniates|Khoniates]] kritisoi Manuelia siitä, että tämä nosti [[verotus]]ta, ja kuvaili Manuelin hallintokautta tuhlailevaksi. Hänen mukaansa Manuel käytti keräämänsä varat kevytkenkäisesti. Luettiinpa sitten kreikkalaisia [[enkomion]]eja tai latinalaisia ja muita lähteitä saadaan sama vaikutelma keisarista, joka tuhlailee kaikin kuviteltavissa olevin tavoin ja tuskin koskaan tekee mitään yhdellä sektorilla kehittääkseen toista. Manuel ei säästellyt armeijassaan, laivastossaan, diplomatiassaan, seremonioissaan, palatsiaan rakentaessa, sukunsa suhteen eikä tavatessaan rahan tarpeessa olevia. Merkittävä osa näistä kuluista oli puhdasta taloudellista tappiota keisarikunnalle, kuten Italiaan ja ristiretkivaltioille annettu tuki ja vuosien 1155–1156, 1169 sekä 1176 sotaretkiin käytetyt summat.
Ongelmia, joita tuhlailusta seurasi, tasoitti jossain määrin Manuelin menestys etenkin Balkanilla, jonka yli keisari siirsi valtakuntansa rajoja turvaten näin alueellisesti koko [[Kreikka|Kreikan]] ja [[Bulgaria]]n. Mikäli hän olisi ollut menestyksekkäämpi, hän olisi hallinnut paitsi tuottavinta maaperää itäisen Välimeren ja Adrianmeren seudulla mutta myös kaikkia alueen keskeisimpiä kauppapaikkoja. Vaikkei hän saavuttanutkaan täysin unelmiaan, Manuelin sodat Unkaria vastaan johtivat siihen, että keisarikunta sai haltuunsa Dalmatian rannikon, Sirmiumin rikkaan maanviljelysalueen sekä [[Tonava]]a pitkin kulkevan kauppareitin Unkarista [[Mustameri|Mustallemerelle]]. Keisarin Balkanille tekemien sotaretkien yhteydessä on lisäksi puhuttu suuresta sotasaaliista [[orja|orjien]] ja karjan muodossa. Kinnamokseen teki vaikutuksen kuolleilta unkarilaisilta kerättyjen aseiden määrä vuoden 1167 taistelun jälkeen. Ja vaikka Manuelin sodat turkkilaisia vastaan saivatkin nolon lopun, hänen joukkojensa komentajat saivat ainakin kaksi kertaa karjaa ja vankeja saaliiksi.
Tämän vuoksi valtion läntiset maakunnat kokivat taloudellista elpymistä, joka oli saanut alkunsa jo Aleksios I:n aikoihin ja joka jatkui lähes vuosisadan loppuun saakka. Onkin väitetty, että Bysantti oli 1100-luvulla rikkaampi ja paremminvoiva kuin koskaan sitten [[Bysantin–sassanidien sota (603–628)|persialaisten]] ja [[Herakleios|Herakleioksen]] ajan, joka oli ollut noin viisi vuosisataa aiemmin. Manuelin valtakaudelta on olemassa todisteita, jotka puhuvat hyvinvoinnin puolesta: Tehtiin uusia rakennelmia ja kirkkoja jopa syrjäseuduille. Kauppa kukoisti, ja väkiluvun Konstantinopolissa, joka oli keisarikunnan suurin kaupan keskus, on arveltu olleen 500 000:n ja miljoonan hengen välillä, mikä teki siitä helposti tuonaikaisen [[Eurooppa|Euroopan]] suurimman kaupungin. Manuelin päätulonlähde oli ''kommerkion'', vakioluonteinen tullimaksu, joka perittiin Konstantinopolissa kaikesta tuonnista ja viennistä. ''Kommerkionia'' sanottiin kerättävän 20 000 ''hyperpyran'' edestä joka päivä.
Muun hyvän lisäksi Bysantin pääkaupunki laajeni. Kaupungin yleismaailmallinen ulkonäkö vahvistui italialaisten kauppiaiden saapumisen ja Pyhään maahan matkanneiden ristiretkeläisten myötä. [[Venetsia]]laiset, [[genova]]laiset ja muut avasivat [[Aigeianmeri|Aigeianmeren]] satamat kaupankäynnille ja rahtasivat tavaroita ristiretkivaltioista sekä fatimidien Egyptistä länteen käyden kauppaa Bysantin kanssa Konstantinopolin kautta. Nämä merelliset kauppiaat aiheuttivat kysynnän kasvun kylissä ja kaupungeissa ympäri Kreikkaa, [[Makedonia (maantiede)|Makedoniaa]] ja Kreikan saaristoa, mikä toi uudenlaista vaurautta enimmäkseen maanviljelyspohjaiseen talouteen.
[[Thessaloniki]], keisarikunnan toiseksi tärkein kaupunki, isännöi kuuluisia kesämarkkinoita, jotka houkuttelivat kaupankävijöitä kaikkialta Balkanin niemimaalta ja kauempaakin hyörimään sen kojujen ääreen. Korintissa silkinvalmistus ruokki menestyvää taloutta. Kaikki tämä osoittaa sen, että Komnenos-suvun keisarit olviat onnistuneet turvaamaan ''Pax Byzantinan'' näillä keisarikunnan sydänalueilla.
===Perintö===
[[Kuva:The Byzantine Empire, c.1180.PNG|thumb|350px|right|Kartta Manuelin hallitsemasta Bysantin valtakunnasta vuoden 1180 tienoilla.]]
Hovinsa [[retoriikka|reetoreille]] Manuel oli "jumalallinen keisari". Sukupolven ehdittyä vierähtää Manuelin kuolemasta Khoniates viittasi häneen "keisareista siunattuimpana", ja vuosisataa myöhemmin Johannes Stavrakios kuvaili häntä "suureksi, mitä tuli hienoihin tekoihin". Johannes Fokas, sotilas, joka taisteli Manuelin armeijassa, kuvaili herraansa "maailman pelastajaksi" ja suurenmoiseksi keisariksi. Manuelia muisteltiin Ranskassa, Italiassa ja ristiretkivaltioissa maailman mahtavimpana itsevaltiaana. Genovalainen tutkija pani merkille, että kuoltua "suuren herran Manuelin, jota hyvällä muistamme, armoitetuimman Konstantinopolin keisareista... kaikki kristikunta kävi läpi suurta tuhoa ja vahinkoa". Guillaume de Tyre kutsui Manuelia "viisaaksi, tahdikkaaksi ja erinomaiseksi ruhtinaaksi, ylistyksen arvoiseksi kaikin puolin", "avarasieluiseksi, verrattoman energiseksi mieheksi", jonka "muistoa tullaan aina siunaamaan". Kehunsa soi Manuelille myös [[Robert de Cléry]], joka kutsui häntä "kelpo miekkokseksi, [...] rikkaimmaksi ja anteliaimmaksi kaikista kristityistä, jotka koskaan ovat syntyneet".
Esimerkin siitä, millainen vaikutusvalta Manuelilla oli ristiretkivaltioissa, voi nähdä vielä tänäkin päivänä [[Jeesuksen syntymäkirkko|Jeesuksen syntymäkirkossa]] [[Beetlehem]]issä. 1160-luvulla sen [[laiva (arkkitehtuuri)|keskilaiva]] koristeltiin uusiksi mosaiikeilla, joissa kuvataan kirkolliskokouksia. Manuel oli yksi tämän työn hyväntekijöistä. Kirkon eteläseinällä on kreikankielinen kirjoitus, jossa lukee "tämän työn viimeisteli Efraim-munkki, maalari ja mosaiikintekijä, Manuel Porphyrogennetos Komnenoksen ja Amalrik I:n hallitessa". Se, että Manuelin nimi esiintyy ensin, on symboliikkaa, tunnustus Manuelin "yliherruudesta" kristityssä maailmassa. Manuelin rooli ortodoksikristittyjen ja kristittyjen pyhien paikkojen suojelijana on todiste hänen menetyksekkäistä pyrkimyksistään turvata Pyhä maa. Hallituskaudellaan keisari otti osaa monien kreikkalaisluostarien [[basilika (arkkitehtuuri)|basilikojen]] koristeluun Pyhällä maalla mukaan lukien [[Pyhän haudan kirkko]], jossa Manuelin panoksen ansiosta bysanttilainen papisto saattoi suorittaa kreikkalaiset liturgiansa joka päivä. Tämä kaikki vahvisti hänen asemaansa ristiretkivaltioiden "yliherrana". Samaa tekivät myös Antiokian ajautuminen Bysantin hegemoniaan sekä Jerusalemin lojaaliuden varmistuminen Antiokian ruhtinaan Renaud'n ja Jerusalemin kuninkaan Amalrikin kanssa tehdyin sopimuksin. Manuel oli Bysantin keisareista viimeinen, joka saattoi sotilaallisen ja diplomaattisen menestyksensä johdosta kutsua itseään "Dalmatian, Bosnian, Kroatian, Serbian, Bulgarian ja Unkarin hallitsijaksi".
Bysantin valta oli vaikuttava, kun vuonna 1180 Manuel, joka oli juuri juhlistanut poikansa Aleksios II:sen kihlausta Ranskan kuninkaan tyttären kanssa, menehtyi. Kiitos Aleksioksen, Johanneksen ja Manuelin harjoittaman diplomatian ja sotaretkien, oli keisarikunta voimissaan suuri, taloudeltaan hyvinvoiva ja rajoiltaan turvallinen, mutta sillä oli myös vakavia ongelmia. Bysantin hovi esimerkiksi tarvitsi vahvan johtajan pysyäkseen kasassa, ja Manuelin kuoltua valtakunnan vakauden suurin uhka piilikin sen sisäpuolella. Eräät keisarikunnan vihollisista odottivat vain tilaisuuttaan sen rajojen takana, tätä tekivät etenkin Anatolian turkkilaiset, joita Manuel ei ollut lopullisesti kyennyt lyömään, sekä Sisilian normannit, jotka olivat jo useita kertoja yrittäneet mutta epäonnistuneet Bysantin valtauksessa. Jopa venetsialaiset, jotka olivat Bysantin tärkeimpiä liittolaisia lännessä, kantoivat kaunaa keisarikunnalle Manuelin kuoleman aikoihin. Tilanne olisi vaatinut Manuelilta vahvan seuraajan, joka olisi kyennyt turvaamaan valtakunnan rajat ulkoisilta uhilta sekä kartuttamaan loppuunkäytettyjä valtion varantoja. Mutta Manuelin poika oli alaikäinen, ja hänen epäsuosiossa ollut sijaishallituksensa koki lopun väkivaltaisessa [[vallankaappaus|vallankaappauksessa]]. Seuraajan löytymisen vaikeus heikensi dynastian jatkuvuutta ja vakautta, joista Itä-Rooma oli tullut riippuvaiseksi.
{{Käännös|:en:Manuel I Komnenos}}
== Kirjallisuutta ==
| |||