Wikipedia

Ero sivun ”Eino Jutikkala” versioiden välillä

Selaa historiaa interaktiivisesti
[arvioimaton versio][arvioimaton versio]
← Vanhempi muutosUudempi muutos →
Poistettu sisältö Lisätty sisältö
VisuaalinenWikiteksti
Ei muokkausyhteenvetoa
GEbot (keskustelu | muokkaukset)
13 002 muokkausta
p typot, kosmeettisia muutoksia, typos fixed: Karjalan kann → Karjalankann, poisl → pois l using AWB
Rivi 58:
[[Talvisota|Talvisodan]] sytyttyä Jutikkala, joka oli vapautettu asepalveluksesta terveydellisistä syistä, palveli aluksi väestönsuojelutehtävissä. Akateemisesti koulutettuna ja kielitaitoisena miehenä hänet rekrytoitiin kuitenkin nopeasti [[Valtion tiedoituslaitos|Valtion tiedotuskeskukseen]], jossa hän avusti ulkomaisia sotakirjeenvaihtajia. [[Jatkosota|Jatkosodassa]] hän toimi Valtion tiedotuslaitoksen tuotantotoimiston johtajana. Tuotantotoimiston tehtävänä oli tuottaa propagandistisia eli virallisia sodanpäämääriä edistäviä artikkeleita lehtien ja radion julkaistavaksi, ja sen palveluksessa työskenteli lukuisia nimekkäitä kirjailijoita, kuten [[Mika Waltari]], [[Toivo Pekkanen]], [[Lauri Viljanen]] ja [[Elmer Diktonius]]. Toimiston johtajana Jutikkalan tehtävänä oli organisoida kirjoitustyö ja tarkastaa, että valmiit artikkelit täyttivät propagandatavoitteet, ja hän kirjoitti myös itse lukuisia artikkeleita. Oskari Väänäsen kanssa hän laati suppean Suomen historian yleisesityksen ''Finnland, der Vorposten Europas im Norden'' ("Suomi, Euroopan pohjoinen etuvartio"), joka oli suunnattu Suomessa taisteleville saksalaisille sotilaille.
 
Jutikkalan ja muiden Valtion tiedotuslaitoksen johtajien tehtäviin kuului myös osallistuminen informaatiotilaisuuksiin eri puolilla maata. Näihin tilaisuuksiin kutsuttiin paikallisia johtohenkilöitä, ja niiden tarkoituksena oli välittää tarkempaa ja sensuroimattomampaa tietoa sotatilanteesta kuin mitä julkisuudessa voitiin antaa. Jutikkala laski pitäneensä tällaisissa tilaisuuksissa yli sata sotilaallista ja poliittista tilannekatsausta eri paikkakunnilla. Heinäkuussa [[1944]] hän kuului lisäksi päämajan kokoamaan tiedottajaryhmään joka kiersi [[Karjalankannas|Karjalan kannaksellaKarjalankannaksella]] pitämässä informaatiotilaisuuksia ja tarkkailemassa joukkojen mielialoja [[Kannaksen suurhyökkäys 1944|Kannaksen suurhyökkäyksen]] jälkeen.
 
Jutikkalan propagandistisista töistä kuuluisin on maantieteen professori [[Väinö Auer]]in ja kansatieteen professori [[Kustaa Vilkuna]]n kanssa kirjoitettu ''Finnlands Lebensraum'' ([[1941]]) ('Suomen elintila'), jossa perustellaan [[Itä-Karjala]]n olevan historiallisesti ja maantieteellisesti osa Suomea. Teos kirjoitettiin suoraan saksaksi, sillä sitä suunniteltiin käytettäväksi "tieteellisenä" perusteena Suomen aluevaatimuksille sen jälkeen kun [[kansallissosialistinen Saksa|Saksa]] olisi miehittänyt [[Neuvostoliitto|Neuvostoliiton]]. Toimeksianto kirjoittamiseen tuli korkeimmasta valtiojohdosta: kirjahankkeen ideoija oli presidentti [[Risto Ryti]], kirjoittajat värväsi pääministeri [[J. W. Rangell]] apunaan poliittinen sihteerinsä [[L. A. Puntila]].<ref name="ReferenceA">{{Kirjaviite | Tekijä = Ohto Manninen | Nimeke = Suur-Suomen ääriviivat: Kysymys tulevaisuudesta ja turvallisuudesta Suomen Saksan-politiikassa 1941 | Sivu = 228-234 | Julkaisija = Kirjayhtymä | Vuosi = 1980 }}</ref>
 
Suomen luonnolliseksi itärajaksi kirjassa määriteltiin ns. kolmen kannaksen linja eli [[Suomenlahti]]-[[Laatokka]]-[[Ääninen]]-[[Vienanmeri]]-linja. Auer huolehti väitteen maantieteellisistä perusteluista (Itä-Karjala kuuluu [[Fennoskandia]]an) ja Vilkuna sen kansatieteellisistä perusteluista (Itä-Karjalan kulttuuri on suomensukuista). Jutikkalan osuudeksi jäivät väestötieteelliset perustelut. Niiden mukaan Suomi oli leveyspiirinsä tiheimmin asuttuja alueita ja sen väkiluku kasvoi kaikista Pohjoismaista ylivoimaisesti nopeimmin, joten uuden elintilan hankkiminen idästä oli pitkän aikavälin välttämättömyys.<ref>{{Kirjaviite | Tekijä name= Ohto Manninen | Nimeke = Suur-Suomen ääriviivat: Kysymys tulevaisuudesta ja turvallisuudesta Suomen Saksan-politiikassa 1941 | Sivu = 228-234 | Julkaisija = Kirjayhtymä | Vuosi = 1980 }}<"ReferenceA"/ref> <ref>{{Kirjaviite | Tekijä = Osmo Jussila | Nimeke = Suomen historian suuret myytit | Sivu = 197-200 | Julkaisija = WSOY | Vuosi = 19872007 }}</ref> Kirjan alkuperäinen nimi oli ''Das Geographische und Geschichtliche Finnland'' ('Maantieteellinen ja historiallinen Suomi'), mutta saksalainen kustantaja Alfred Metzner Verlag päätyi provosoivampaan nimeen ''Finnlands Lebensraum''. Lisäksi Valtion tiedotuslaitoksen edustajana Berliinissä toiminut kirjailija [[Yrjö von Grönhagen]] editoi kirjaa lisäilemällä siihen kansallissosialistisia ajatuksia ja [[Hitler]]-sitaatteja. Jutikkalan pyynnöstä Valtion tiedotuslaitos kielsi kirjan julkaisemisen suomeksi.
 
Propagandatyönsä lisäksi Jutikkala julkaisi sotavuosina laajan historiateoksen ''Suomen talonpojan historia'' (1942), jota pidetään usein hänen tieteellisenä päätyönään. Teoksen pääosaan nousee itsenäinen, maataomistava talonpoikaisto, jota Jutikkala kuvaa perinteistä poiketen aktiivisena toimijana ja valtiollisena vallankäyttäjänä. Keskeiseksi jännitteeksi hän nostaa talonpoikaiston suhteen kruunuun ja aatelistoon, jotka pyrkivät rajoittamaan ja kontrolloimaan itsenäistä maanomistusta.
Rivi 82:
Eino Jutikkala kuoli 99-vuotiaana jouluaatonaattona [[2006]] ja haudattiin kotipitäjänsä Sääksmäen hautausmaalle vanhempiensa viereen. Vielä puoli vuotta ennen kuolemaansa hän oli läsnä oppilaansa [[Keijo K. Kulha]]n kirjoittaman elämäkerran ''Jutikkala – tinkimätön akateemikko'' (2006) julkaisutilaisuudessa.
 
==Tuotanto==
 
===Oppi-isät ja metodit===
 
Jutikkalan tutkijanuran metodologisena pohjana oli lamprechtilainen kulttuurihistoria. [[Leipzig]]in yliopiston professori [[Karl Lamprecht]] ([[1856]]–[[1915]]) oli kehittänyt historiateoriansa alun perin vastalauseeksi preussilaiselle valtiokeskeiselle historismille joka hallitsi Saksan historiantutkimusta. Lamprechtin mukaan valtiolliset tapahtumat ja sodat olivat historiantutkijalle toisarvoisia, sillä yhteiskuntien ja yhteisöjen kehitys oli niistä riippumatonta. Historioitsijan päätehtävä oli siksi tutkia laajoja yhteiskunnallisia ilmiöitä, kuten väestökehitystä, taloutta ja kulttuuria, ja niissä tapahtuvia muutoksia.
 
Lamprechtilaisen historianäkemystä jalostivat eteenpäin ne kolme tutkijaa, joita Jutikkala piti oppi-isinään. Heistä tärkein oli [[Gunnar Suolahti]] ([[1876]]–[[1933]]) jonka johtaman kulttuurihistoriallisen koulukunnan jäseneksi Jutikkala liittyi jo opiskeluaikanaan, ja joka pääteoksissaan tutki suomalaista papistoa sosiaalisena ryhmänä. Toinen oli [[Väinö Voionmaa]] ([[1869]]–[[1947]]), joka oli Suolahden tavoin opiskellut Lamprechtin johdolla Saksassa. Kolmas oli [[Eli F. Heckscher]] ([[1879]]–[[1952]]), [[Tukholman kauppakorkeakoulu]]n taloushistorian professori ja sukupolvensa johtava pohjoismainen taloushistorioitsija, joka suurteoksessaan ''Sveriges ekonomiska historia'' jätti valtion virallisen talouspolitiikan syrjään ja keskittyi talouden ruohonjuuritason tutkimiseen. <ref>{{Kirjaviite | Tekijä = Keijo K. Kulha | Nimeke = Jutikkala – tinkimätön akateemikko | Sivu = 328 | Julkaisija = Edita | Vuosi = 2006 }}</ref> <ref>{{Kirjaviite | Tekijä = Päiviö Tommila | Nimeke = Suomen historiankirjoitus | Sivu = 257 | Julkaisija = WSOY | Vuosi = 1989 }}</ref>
 
Jutikkala ja muut kulttuurihistoriallisen koulukunnan ”nuoret vihaiset miehet” (kielikuva Jutikkalan oma) omaksuivat lamprechtilaisuuden paljon jyrkemmässä muodossa kuin opettajansa. Gunnar Suolahti ei sulkenut pois yksilön vaikutusmahdollisuuksia historiaan, ja hänen tuotantoonsa kuuluu useita henkilöhistoriallisia tutkimuksia. Hänen oppilaansa sen sijaan olivat ehdottomia kollektivismissaan ja tuomitsivat perinteisen poliittisen historian ja henkilöhistorian. Jutikkala kiteytti tämän asenteen vuonna [[1934]] seuraavasti: ”Historiallisen kehityksen johtavat voimat eivät ole löydettävissä kabinettien juonitteluista, hallitusten kirjeenvaihdoista ja valtiopäivien äänestyksistä, vaan ensi sijassa massoissa ilmenevistä valtavista ja lainalaisista muutoksista.” <ref>{{Kirjaviite | Tekijä = Pekka Ahtiainen – Jukka Tervonen | Nimeke = Menneisyyden tutkijat ja metodien vartijat: Matka suomalaiseen historiankirjoitukseen | Sivu = 95 | Julkaisija = Suomen Historiallinen Seura | Vuosi = 1996 }}</ref>
 
Myöhemmin Jutikkala lievensi tätä ”yltiökollektivismiaan”. Hänen mukaansa toisen maailmansodan tapahtumien omakohtainen kokeminen sai hänet antamaan ajattelussaan tilaa myös yksilön merkitykselle historian kulussa. <ref>{{Kirjaviite | Tekijä = Keijo K. Kulha | Nimeke = Jutikkala – tinkimätön akateemikko | Sivu = 151 | Julkaisija = Edita | Vuosi = 2006 }}</ref> Hänen myöhempään tuotantoonsa sisältyykin myös puhdasta poliittista historiaa. Sen sijaan henkilöhistoriallisia tutkimuksia hän ei myöhemmälläkään iällä kirjoittanut, poislukienpois lukien Suomen kansallisbiografiaan kirjoitetut artikkelit, vaan hän pysyi loppuun saakka vannoutuneena laajojen ilmiöiden tutkijana.
 
===Maaseutu, kaupunki ja väestö===
Rivi 100 ⟶ 99:
Jutikkala oli varsinkin nuoruudessaan tämän ”asfalttikukkaeliitin” arkkityyppinen edustaja. Hänen varhaiset tieteelliset työnsä, jotka käsittelivät maanviljelyn ja maanomistusolojen historiaa sekä kartanokulttuuria, nousivat voimakkaasti hänen kotitaustastaan.Tämä linja alkoi jo hänen Sääksmäen viljelyshistoriaa käsitelleestä pro gradustaan ja jatkui väitöskirjalla ''Läntisen Suomen kartanolaitos'' sekä tilaustöillä ''Sääksmäen pitäjän historia'' ja ''Suomen kartanot ja suurtilat''. Jutikkalan agraarihistoriallisen vaiheen huipentuma oli sotavuosina ilmestynyt ''Suomen talonpojan historia''. Hän oli ensimmäinen tutkija joka toi selkeän luokkajaon maalaisyhteiskunnan tarkasteluun aikaisemman [[Zacharias Topelius|topeliaanis]]-[[Fennomania|fennomaanisen]] ”yhteinen kansa” -ajattelun tilalle. Jutikkala nosti käsittelyyn talonpoikaiston eli itsenäisen viljelijäväestön, jota hän piti tarkkarajaisena, muusta maalaisväestöstä erottuneena luokkana.<ref>{{Kirjaviite | Tekijä = Pekka Ahtiainen – Jukka Tervonen | Nimeke = Menneisyyden tutkijat ja metodien vartijat: Matka suomalaiseen historiankirjoitukseen | Sivu = 93-95 | Julkaisija = Suomen Historiallinen Seura | Vuosi = 1996 }}</ref>
 
Toisen maailmansodan jälkeen agraarihistorian rinnalle ja osittain tilalle Jutikkalan tuotannossa tuli kaupunkihistoria. Kiinnostuksen herätti tilaustyönä kirjoitettu ''Turun kaupungin historia'', jota seurasivat ''Tampereen historia 1905–45'' sekä ''Scandinavian Atlas of Historic Towns'' -sarjan Suomea käsittelevä osa. Jutikkala otti myös vastaan Helsingin historiakomitean puheenjohtajuuden ja valvoi yhdeksänosaisen ''Helsingin kaupungin historia'' -sarjan toimitustyötä. Häntä kiinnosti kaupunkihistoriassa ennen kaikkea teollistumisen varhaiskausi ja siihen liittyneet ilmiöt, kuten urbanisoitumiskehitys ja asemakaavoitus. <ref>{{Kirjaviite | Tekijä = Päiviö Tommila | Nimeke = Suomen historiankirjoitus: tutkimuksen historia | Sivu = 257 | Julkaisija = WSOY | Vuosi = 1989 }}</ref> Suomalaisen kaupunkihistoriallisen tutkimuksen kodifioineeseen Suomen kaupunkilaitoksen historiaan hän kirjoittikin osuuden urbanisaatiosta.
 
==Arvonimet ja kunnianosoitukset==
Rivi 170 ⟶ 169:
[[Luokka:Suomalaiset historioitsijat]]
 
[[en:Eino Jutikkala]]▼
[[et:Eino Jutikkala]]
▲[[en:Eino Jutikkala]]
[[sv:Eino Jutikkala]]
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/wiki/Eino_Jutikkala”