Ero sivun ”Astevaihtelu” versioiden välillä

'''Astevaihtelu''' on useimpien [[itämerensuomalaiset kielet|itämerensuomalaisten kielten]] ilmiö (samantapaista esiintyy myös useimmissa [[saamelaiskielet|saamelaiskielissä]]), jossa [[klusiili]]t, eli ''k''-, ''p''- ja ''t''-äänteet (sekä marginaalisesti lainasanoissa ''g''-, ''b''- ja ''d''-äänteet) vaihtelevat sanan eri [[taivutus (kielioppi)|taivutusmuodoissa]]: joko kaksoisklusiili yksinkertaisen kanssa (kestovaihtelu) tai yksinkertainen klusiili jonkin toisen äänteen kanssa (laatuvaihtelu). Astevaihtelua esiintyy sekä [[nomini]]en että [[verbi]]en taivutuksessa ja myös [[johdos]]ten muodostamisessa. Astevaihtelun yhteydessä käytetään termejä ''vahva aste'' ja ''heikko aste'': kesto­vaihtelun tapauksessa [[geminaatta]] on vahva, yksinäis­konsonantti heikko aste, kun taas laatu­vaihtelun tapauksessa ''k'', ''p'' tai ''t'' on vahva aste, niiden muu vastine tai puuttuminen heikko aste.

Vielä kantasuomessa ([[itämerensuomalaiset kielet|itämerensuomalaisten kielten]] kantamuodossa) astevaihtelu oli säännöllinen äänneilmiö: sanavartalon sisäinen klusiili(sto) heikentyi, jos sitäsiitä seuraavaalkava [[tavu]] oli umpinainen eli päättyi konsonanttiin[[konsonantti]]in. Ilmiön taustalla oli mahdollisesti jonkinlainen pyrkimys alkuperäisten painotussuhteiden säilyttämiseen eli painollisen ja painottoman tavun eron selventämiseen pitkää painotonta tavua ”heikentämällä”, mutta myös [[germaaniset kielet|germaanisten kielten]] vaikutusta on epäilty (kantagermaanissa ns. [[Vernerin laki|Vernerin lain]] mukaan tietyt konsonantit soinnillistuivat painotussuhteista riippuen).

Ns.Niin sanotun radikaalin eli sanavartalon sisällä tapahtuvan astevaihtelun lisäksi oletetaan kantasuomessa olleen myös suffiksaalisuffiksaalinen eli pääte- ja johdinaineksia koskeva astevaihtelu: (pää- tai sivu)painollisen tavun jälkeen vahva-asteinen, painottoman tavun jälkeen heikkoasteinen pääte. Tästä on nykysuomessa enää vain joitain jälkiä (vrt. ''laivat puu'''ta''', miehet rauta'''a'''''; alunp.alun perin *'pū+'''ta''' vs. *'rau₍ta+'''δa''').

[[Suomen kieli|Suomen kielessä]] astevaihtelu ei enää ole pelkästään [[fonologia|fonologinen]] (äänne-ehtoinen) ilmiö, koska alkuperäiset tavujen avoimuus- ja umpinaisuussuhteet ovat muuttuneet. Esimerkiksi ''kotiin''-sanassa toinen tavu on nykyään umpinainen, mutta alkuaan muoto on kuulunut ''kotihin'', ja siksi ''t'' on yhä vahvassa asteessa; sanassa ''hake'' on kaksois-''k'':n heikko aste (vrt. esimerkiksi monikkomuoto ''hakkeet''), koska sanan lopussa on alkuaan ollut konsonantti, (sejonka kuuluuvaikutus ilmenee yhä ns.niin sananrajakahdennuksena).sanotussa [[rajageminaatio]]ssa eli sanan­raja­kahdennuksessa.

* t → δ (englannin soinnillisen ''th'':lla merkittävän tapainen äänne, kuten artikkelissa ''the'')

[[Suomen kieli|Suomen kielessä]] lyhytalkuiset [[geminaatta|geminaatat]] ovat lyhentyneet aivan alkuperäisten yksinäisklusiilien kaltaisiksi. ''P'':n heikkoasteisesta vastineesta on yleensä kehittynyt ''v'', jakun ''k'':n heikkoasteinen vastine (jonka vielä esimerkiksi [[Mikael Agricola|Agricola]] saattoi kirjoittaa gh:lla: ''lughun'' 'luvun') on useimmissa tapausissa kadonnut kokonaan, mutta joskus sen paikalla on ''v'' (esimerkiksi ''luku ~ luvun'') tai ''j'' (esimerkiksi ''aika ~ ajan''). ''T'':n heikkoasteisena vastineena esiintyi δ laajalti vielä kirjakielen syntyaikoina, mutta myöhemmin se on Länsi-Suomen [[murre|murteissa]] muuttunut ''l'':ksi tai ''r'':ksi, itämurteissa taas kadonnut kokonaan. Suomen [[kirjakieli|kirjakielen]] syntyessä tätä äännettä ryhdyttiin merkitsemään ''dh'':lla tai ''d'':llä, myöhemmin vain ''d'':llä ja myöhemmin, kun alkuperäinen hankausäänne oli jo useimmille suomen puhujille käynyt oudoksi, tämä ''d'' alettiin yleiskielisessä puheessa ääntää samoin kuin esimerkiksi [[ruotsin kieli|ruotsissa]] tai muissa suomalaisten yleisimmin tuntemissa vieraissa kielissä. Tähän vaikutti sekin, että 1800-luvulla, kun monet [[suomenruotsalaiset]] tai ruotsinkielistyneisiin suomalaissukuihin kuuluvat henkilöt opiskelivat suomea, he luonnollisesti alkoivat lukea suomen ''d'':n samoin kuin ruotsissa. Suomen nykyinen ''d'' muistuttaakin nimenomaan ruotsin ''d'':tä, joka eroaa ''t'':stä [[soinnillisuus|soinnillisuuden]] lisäksi siten, että äännettäessä kieli on kauempana hampaista. ''[[D#D suomen kielessä|D]]'' on siis suomen kirjakielessä tavallaan keinotekoinen tulokas, joka puuttuu lähes kaikista alkuperäisistä kansanmurteista.

: lt, rt →~ ll, rt ~ rr (kulta : kullat, parta : parrat)

: mp, nt, nk →~ mm, nt ~ nn, nk ~ ng (rampa : rammat, ranta : rannat, ranka : rangat)

Juuri ''nk'':n astevaihtelun takia ns. [[äng-äänne|äng-äänteestä]] on suomen kielessä kehittynyt itsenäinen [[foneemi]]. Muuten se voitaisiin tulkita vain ''n''-äänteen ''k'':n edellä esiintyväksi variantiksi[[allofoni]]ksi.

Astevaihtelu on perinteisesti määritelty tapahtuvaksi vain soinnittomissa konsonanteissa ''p'', ''t'' ja ''k'', mutta se on laajentunut lainasanojen[[lainasana|laina­sanojen]] myötä myös niiden soinnillisiin vastineisiin ''b'', ''d'' ja ''g'' esimerkiksi sanoissa lobata : lobbaa, digata : diggaa, blogata : bloggaa.<ref>[http://www.kotus.fi/index.phtml?s=2534 Bloggaaminen laajentaa astevaihtelua], Kotus</ref>