Ero sivun ”Atonaalisuus” versioiden välillä

Koulukunnan musiikki kumpusi klassisen musiikin tonaalisuuden kriisiksi kutsutusta tilasta 1900-luvun alun molemmin puolin. Säveltäjä Ferruccio Busoni kutsui tätä "duuri-molli -järjestelmän loppuunkulumiseksi" ja Schoenberg "soinnun kyvyttömäksi hallita kaikkia muita". Ensimmäistä vaihetta kutsutaan usein "vapaaksi atonaalisuudeksi" tai "vapaaksi kromaattisuudeksi" ja siihen liittyi tietoinen pyrkimys välttää perinteistä diatonista harmoniaa. Tämän aikakauden töihin lukeutuvat Alban Bergin ooppera Wozzeck (1917-1922) ja Schoenbergin Pierrot Lunaire (1912). Ensimmäisen maailmansodan jälkeen alkanutta toista vaihetta havainnollistettiin yrityksillä luoda järjestelmällisiä tapoja säveltää ilman tonaalisuutta. Näistä kuuluisin on tapa säveltää 12 nuotilla tai ''kahdentoista nuotin tekniikka'' (tunnetaan myös nimellä dodekafonia). Tämän aikakauden teoksia ovat Bergin Lulu ja Lyric Suite, Schoenbergin Pianokonsertto, hänen oopperansa Jacob's Ladder ja lukuisia muita lyhyempiä teoksia, mukaan lukien hänen viimeiset jousikvartettinsa. Schoenberg oli järjestelmän suurin innovaattori, mutta hänen oppilaansa, Webern, alkoi myöhemmin liittää mukaan dynamiikan ja äänenvärin järjestelmän ensisijaiseen sarjaan. Tällöin sarjat eivät enää sisältäneet nuotteja, vaan myös muita musiikin piirteitä. Tämä yhdistettynä Oliview Messiaenin parametrisointiin muodosti innoituksen serialismiin.

 

 

Seuraavina vuosina atonaalisuus oli haaste monille säveltäjille - jopa tonaalisempaa musiikkia säveltäneet saivat vaikutteita. Toinen wieniläinen koulukunta ja etenkin dodekafoninen sävellystapa päätyivät avantgardististen säveltäjien ''uuden musiikin'' perustaksi ja johtivat serialismiin ja muunlaisiin musikaalisiin kokeiluihin. Näkyvimpiä toisen maailmansodan jälkeisiä tällä tavalla säveltäneitä ovat [[Pierre Boulez]], [[Karlheinz Stockhausen]], Luciano Berio, Krzysztof Penderecki ja Milton Babbit. Useat säveltäjät, kuten Elliott Carter ja Witold Lutoslawski, tekivät atonaalista musiikkia sodan jälkeen, vaikka olivatkin seuranneet muita tyylejä. Schoenbergin kuoleman jälkeen [[Igor Stravinsky]] alkoi tehdä musiikkia, joka sekoitti tonaalisia ja sarjaelementtejä. Tänä aikana tutkittiin ja nimettiin sointukulkuja, jotka välttivät tonaalisia keskuksia. Muodostui musikaalinen joukkoteoria, joka keskittyi sävelkorkeuden luokkiin ja joukkoihin.