Ero sivun ”Etnologia Suomessa” versioiden välillä

[[1920-luku|1920-luvulla]] tutkimuksen pääpaino siirtyi Venäjän puolella tehtyjen matkojen tuloksien analysointiin sekä oman alueen tarkkaan tutkimukseen. Näin syntyi maaseudun valloitus kansatieteessä. Uransa [[1930-luku|1930 luvulla]] aloittanut [[Kustaa Vilkuna]] suuntasi entisenä talonpoikana tutkimuksensa [[maaseutu|maaseudulle]]. Samalla osa tutkijoista suuntasi voimavarojaan suomalaisen maaseudun elinkeinoihin. Tutkijoille syntyi pelko menettää tieto ajalta ennen [[esiteollistuminen|esiteollistumista]]. Tämän aikakauden tutkimuksesta antaa hyvän kuvan Suomen kansallismuseo, jonka kansatieteellinen kokoelma sisältää muun muassa erinomaisen kokoelman käsityökaluja maan eri kolkilta. Työkaluissa ja käsitöissä esiintyneiden piirteiden tutkimus avasikin erittäin laajoja näköaloja koko maan kulttuurihistorian tutkimukseen.

 

 

[[1970-luku|1970-luvulla]] '''kaupunkikansatiede''' sai alkunsa. Kaupunkikansatiede oli aluksi vaisua sekä hitaasti etenevää tutkimusalaa ja kaupunkia tutkittiin samoin metodein kuin aiemmin maalaiskyliä. Mutta 1980-[[luku|luvulla]] osa tutkijoista heräsi ajattelemaan asiaa uudelta kantilta, mikä lisäsi myös kiinnostusta alaan. Syntyi ajatus uusien tutkimusmetodien hyväksi käyttämisestä kaupunkikansatieteessä. Kaupunkikansatieteen suurin ongelma on se, että kaupunki eroaa kyläyhteisöstä sen laajuuden vuoksi; suurta kaupunkia on lähes mahdotonta hahmottaa. Kaupungissa on laaja verkosto erilaisia ihmistyyppejä, tuloerot ovat suuria eikä asuinalueillakaan ole yhteisiä piirteitä. On myös kysytty, voiko kaupunkia pohtia yhtenä yksikkönä vai pitääkö kaupunkia tutkia monella eri tasolla. Tämä tarkoittaa tutkimuksen eritymistä sekä erilaisiin kaupunkityyppeihin että erilaisiin kaupunkien sisäisiin alakulttuureihin. Voidaan keskittyä tutkimaan esimerkiksi pienehköjä "maaseutukaupunkeja" (esimerkiksi [[Loimaa]]) tai suurempia kaupunkiyksiköitä, joissa yleismaailmalliset suurkaupungin ilmiöt ovat selvemmin havaittavissa.