Ero sivun ”Thomas Bernhard” versioiden välillä
| [arvioimaton versio] | [arvioimaton versio] |
Poistettu sisältö Lisätty sisältö
p viitteitä |
p viite |
||
Rivi 11:
Bernhard oli suosionsa huipulla seuraavalla teoksellaan ''Amras'' (1964), jossa kerronta kulkee [[päiväkirja]]merkintöjen, fragmenttien varassa. Bernhard voitti kirjalla myös [[Julius Campe -palkinto|Julius Campe -palkinnon]]. Vuonna 1967 hän sai puolestaan [[Wildgans-palkinto|Wildgans-palkinnon]] toisesta novellistaan ''Verstörung'' (1967), ja kolme vuotta myöhemmin novellilla ''Das Kalkwerk'' (1970) [[Georg Büchner -palkinnon]]. ''Das Kalkwerkillä'' Bernhard alkoi vahvistaa asemaansa erinomaisena romaanikirjailijana, ja samana vuonna hän aloitti onnistuneesti [[näytelmä|näytelmien]] kirjoittamisen, kun ''Ein Fest für Boris'' sai ensi-iltansa.
Bernhard ei mennyt koskaan naimisiin, mutta eli Hedwig Stavianicekin, lähes 37 vuotta itseään vanhemman naisen kanssa. Bernhard kuoli 12. helmikuuta 1989 kotonaan velipuolensa Peter Fabjanin seurassa.<ref>{{Kirjaviite | Tekijä=Fleischmann, Krista (toim.) | Nimeke=Thomas Bernhard – Eine Erinnerung. Interviews zur Person | Sivu=164 | Vuosi=1992 | Julkaisupaikka=Wien | Julkaisija=Österreichische Staatsdruckerei | Tunniste=ISBN 3-7046-0299X}}</ref> Vaikka Thomas Bernhardia pidetään yleisesti yhtenä kirjallisuuden tärkeimmistä [[modernismi|modernisteista]], ei hän saavuttanut elinaikanaan suosiota kotimaassaan, suurimmaksi osaksi johtuen Bernhardin kirjoissaan ja niiden ulkopuolella esittämästään katkerasta kritiikistä Itävaltaa kohtaan, vaikkakin kuolemansa jälkeen Bernhardin kirjoitukset kokivat odottamattoman suosion. Viimeisenä protestina Bernhard kielsi [[testamentti|testamentissaan]] kirjojensa uudelleenjulkaisun ja näytelmiensä esittämisen Itävallassa. Tätä on tosin sittemmin kierretty,<ref>Roinila, s. 170.</ref> ja esimerkiksi Bernhardin näytelmiä on saatu esittää, kunhan ne kunnioittavat alkuperäistä materiaalia.
Thomas Bernhardin useimmat proosateokset ovat pitkiä [[monologi|monologeja]], joiden kertoja ja toinen keskeinen henkilö ovat yleensä akateemikkoja, taiteilijoita tai yhteiskunnasta syrjäytyneitä. Toinen näistä henkilöistä on dominoivampi persoonallisuus ja useimpien romaanien teema käsittelee näiden henkilöiden suhdetta, persoonallisuutta ja sen autenttisuutta: esimerkiksi romaaneissa ''Der Untergeher'' (1983) ja ''Hakkuu'' (''Holzfällen: Eine Erregung'', 1984) joku keskeinen hahmo on omaksunut vahvemman henkilön persoonallisuuden taatakseen taiteellisen menestyksen. Bernhardin kirjoitustyyli on hyvin kaukana konventionaalisesta: lauseet ovat [[spiraali]]nomaisia, itseeääntoistavia, pitkiä – joskus jopa yli sivun mittaisia – ja rakenteellisesti monimutkaisia. Kertominen ei tapahdu koskaan [[lineaarisuus|lineaarisesti]], vaan se siirtyy luontevasti [[assosiaatio]]iden avulla asiasta toiseen. Tämä yhdistettynä [[kappalejako]]jen puuttumiseen tekee Bernhardin kirjoitustyylistä musiikillista ja [[tajunnanvirta]]a muistuttavaa. Vakavista teemoista huolimatta myös huumori on Bernhardin romaaneissa läsnä kirjoittajalle hyvin ominaisella tavalla. Bernhardin näytelmät puolestaan liitetään yleensä ns. [[absurdi teatteri|absurdiin teatteriin]].
| |||