Ero sivun ”Ihmeellinen Joosef” versioiden välillä
Tässä "eleganttia satiiria" wikikansalle |
(ei mitään eroa)
|
Versio 10. heinäkuuta 2009 kello 22.08
Ihmeellinen Joosef eli elämä on seikkailua on Mika Waltarin vuonna 1938 kirjoittama viihderomaani. Se julkaistiin ensin anagrammilla M. Ritvala. Waltari sovitti kirjan seuraavana vuonna myös näytelmäksi[1].
Juoni
Romaanin kertojana on "neiti ylioppilas" Karin Lauraeus, rikkaan perheen toimeton tytär. Hänellä ei ole juuri muuta tehtävää kuin seurustella ystäviensä kanssa, puhua tyhjänpäiväisyyksiä ja istuskella kahviloissa. Hän tutustuu kuitenkin sattumalta maisteri Joosef Huttuseen, joka on köyhä, epäsovinnainen tiedemiehenalku. Joosefilla on omaperäisiä ideoita, eikä hän välitä rahasta tai yleensäkään käytännön asioista. Hän on siis Karinin pinnallisten ystävien täydellinen vastakohta.
Karinin pikkuveljen Toivon pitää lukea kesälomalla ehtoihin, mistä Karin saa ajatuksen, että hänen perheensä voisi palkata Joosefin yksityisopettajaksi kesähuvilalle. Joosef onnistuukin tehtävässä erinomaisesti: hän voittaa puolelleen Karinin epäluuloisen äidin luottamuksen, saa Toivon opiskelemaan ahkerasti ja organisoi kylän pahatapaisille pikkupojille urheilukilpailuja. Hän myös puolustaa Karinia tappelussa ja saa puukoniskun takapuoleensa.
Vaikka Joosef yrittääkin aluksi vastustella ja vedota heikkoon taloudelliseen asemaansa, hän ja Karin päättävät mennä kihloihin. Tarinan lopussa Joosef on päättänyt hankkia rahaa esiintymällä ennustajana. Karin kertoo hänelle, että hirviömäinen Ulla-täti on saanut hänen äitinsä suostumaan avioliittoon, ja Joosef lupaa kysyä Karinin isältä tämän tyttären kättä.
Arvioita
Ihmeellinen Joosef on saanut alaotsikokseen "vakava ajanvieteromaani". Hannu Marttilan mukaan romaani on toisaalta aikaansa nähden moderni, mutta pitää samalla yllä perinteisiä arvoja ja asenteita esimerkiksi naisen aseman suhteen. Lauraeuksen perheen henkilöhahmot – hallitseva nousukasmainen vaimo, tossun alle alistettu miljonäärimies, vallaton ylioppilastytär ja laiska koulupoika – ovat viihdekirjallisuudessa tavallisia. Ainoastaan Joosefin hahmo on epätavallinen, sillä hän ei paljastukaan tarinan lopussa valepukuiseksi kreiviksi tai miljoonaperijäksi, vaan hän on aito seikkailija. Marttila pitää loppuratkaisua "häikäisevänä ja liikuttavana".[2]
Panu Rajala on kiinnittänyt huomiota siihen, että Ihmeellinen Joosef on ensimmäinen kerta, kun Waltari käyttää naista kertojana. Hän vertaa Karinin hahmoa Suuren illusionin ja Appelsiininsiemenen naispäähenkilöihin ja myös Hilja Valtosen "selviytyjänaisiin", ja tarinassa on hänen mielestään Wodehousen tyyppistä iloittelua.[3] Marttila vertaa Karinin vanhempia Vihtoriin ja Klaaraan, tuon ajan suosittuun sarjakuvaan[2].
Rajalan mukaan Ihmeellisessä Joosefissa on "leikkivää raikkautta" ja "luistavaa kepeyttä"[3], ja hän kutsuu sitä "elegantiksi satiiriksi"[1]. Marttila toteaa, ettei kirja ole tietenkään mestariteos, mutta "Waltaria kannattaa aina lukea"[2].
Näytelmä
Ihmeellinen Joosef sai kantaesityksensä 1939 Tampereen Teatterissa, jossa sen ohjasi Arvi Kivimaa. Esitys sai huonot arvostelut, ja se haukuttiin suorasanaisesti Kansan Lehdessä. Edvin Laineen mukaan Waltari oli kuitenkin suhtautunut kritiikkiin tyynesti ja todennut: "Tässä maassa saa jokainen sanoa vapaasti mitä haluaa." Samana vuonna näytelmää esitettiin myös Kansallisteatterissa, pääosissa Tauno Palo ja Kyllikki Väre, mutta se sai sielläkin viileän vastaanoton.[3] Rajala sanoo, että "Waltari oli menestyksen innostamana alkanut hutiloida"[1].
Lähteet
- Rajala, Panu: Unio mystica: Mika Waltarin elämä ja teokset. Helsinki: WSOY, 2008. ISBN 978-951-0-31137-0.