Ero sivun ”Vanaja (Suomen entinen kunta)” versioiden välillä

'''Vanaja''' ({{k-sv|Vånå'', mutta myös'' Våno ''ja'' Vanå}}) oli [[Kanta-Hämeen maakunta|Kanta-Hämeessä]] sijainnut [[Suomi|Suomen]] [[kunta]]. Vanaja jaettiin vuonna [[1967]] [[Hämeenlinna]]n, [[Janakkala]]n, [[Renko|Rengon]] ja [[Hattula]]n kesken. Kunnan pääosat kuuluvat nykyään Hämeenlinnaan.

Voidaankin todeta alueen löydösten perusteella, että pakanallinen hautaustapa muuttui Vanajan-Hämeessä kristilliseksi jo 1100-luvun kuluessa. Varsinaisesta kirkollisesta organisaatiosta meillä ei ole minkäänlaista tietoa, ei myöskään mahdollisista kirkollisista rakennuksista. Mielenkiintoisesti saarelleSaarelle rakennettu kirkko on kuitenkin ollut lähellä alueen jyrkkäreunaisia linnavuoria (Hakovuori ja Mantereenlinna), kuten Janakkalassa on [[Hakoisten linnavuori|Hakoisten linnanvuoren]] ja [[Janakkalan kirkko|Janakkalan kirkon]] kohdalla.

Paikallisten tarujen mukaan kristinusko koki kovaa vastustusta saapuessaan paikkakunnalle, alueella olevan [[Katumajärvi|Katumajärven]] sanotaan saaneen nimensä kun pakkokastetut vanajalaiset pesivät siellä pois kasteensa. Tutkimuksen{{lähde tarkemmin}} mukaan asia ei kuitenkaan ollut näin voimakkaasti vastustettu. Aluksi uuden uskonnon omaksuminen oli mitä todennäköisimmin vapaaehtoista eikä missään vaiheessa ehdotonta. Suvannon ja G. Kerkkosen{{lähde tarkemmin}} hypoteesin mukaan kristinusko levisi alueelle todennäköisesti tanskalaisten tuomana Porvoonjoen laaksosta käsin noin vuoden 1200 tienoilla, siis ennen piispa Tuomaan aikakautta. Tästä on heidän mukaansa todisteena mm. Pyhän Ristin palvonta Hattulan vanhassa kirkossa, sinne suuntautunut pyhiinvaellus, kuin mm. [[Tanska]]n kuninkaallisten lahjat ko. kirkolle 1400-luvulla. Tiedot tanskalaisyhteyksistä tosin ovat vasta myöhäiskeskiajalta. Toisaalta 1200-luvun kristillistymiskehityksestä on vaikea saada varmaa kuvaa, koska kirjallisia tietoja kyseiseltä vuosiajalta on säilynyt vähän.

Kartano toimi piispan majapaikkana kun teki talvisia tarkastuskäyntejään. Lisäksi on muistettava [[Hämeen linna]]n läheisyys, se muodosti taloudellisen ja hallinnollisen keskuksen, jota piispatkin saattoivat käyttää hyväkseen Hämeen alueen kirkollisessa hallinnassa. Vuonna [[1324]] piispa Pentti vahvisti Vanajassa käydessään mm. eläkesopimuksen ja hän allekirjoitti sopimuspaperit «''in curia nostra Wanø''». On siis hyvin todennäköistä, että Vanajassa on heti 1200-luvun alkupuolella luovutettu uhrilehto ja kalmistoalue kirkolle ja on lisäksi todennäköistä, että nuo luovutetut alueet ovat sijainneet juuri ''Vaanansalossa'', paikalla sijaitsee nykyisin Vanajan kirkko, ja niistä on muodostunut piispankartano, heidän tukikohdakseen Hämeessä.

Vanajan kunnan kohtalona oli elää melko tarkalleen sata vuotta. PerustettiinhanSuomeen kunnallishallintoperustettiin maahammekunnallishallinto 1865 annetulla lainsäädännöllä. Hämeenlinnan kaupungin kasvu ja sen myötä asutuksen laajeneminen ympäristökuntiin johti ensin [[Hämeenlinnan maalaiskunta|Hämeenlinnan maalaiskunnan]] (1948) ja sitten Vanajan (1967) liittämiseen kaupungin alueeseen. Tähän tapahtumaan liittyvät ennusmerkit olivat olleet nähtävissä jo lähes koko kunnan olemassaolon ajan.{{lähde}}

Kunnallislain voimaantultua uuden hallintoyksikön toiminta pysyi melko kiinteänä osana seurakunnan, siis kirkkopitäjän, perinteistä hallintoa. Aluksi Vanajankin kunnalliset toiminnot keskittyivät kirkon välittömään läheisyyteen. Kuitenkin melko pian huomattiin, että Hämeenlinnan kaupunki olisi suurimmalle osalle kuntalaisia huomattavasti helpommin tavoitettavissa oleva paikka kuin kirkon seutu, sillä olihan kunta kolmen etelä-pohjoinen suuntaisen vesiesteen halkoma aluekokonaisuus. Näin kunta keskitti koko peruspalvelurakenteensa Hämeenlinnan kaupungin alueelle.

Hämeenlinnan kaupunki oli varsinkin 1900-luvun alkupuolella pitkäkatseinen maapolitiikassaan ja hankki omistukseensa laajoja maa-alueita niin naapurikunnista kuin edempääkin, esim. [[Padasjoki|Padasjoelta]] [[Päijänne|Päijänteen]] saaria jne. Näin myös Vanajan kunnan alueelta kaupunki hankki mm. Kantolan yksittäistilan, johon se saattoi hankkia teollisuutta. Näin Hämeenlinna tavallaan syleili Vanajan kunnan osaksi itseään. Varsinkin sodanjälkeinen asuntopula lisäsi voimakkaasti pakoa kaupungin tiukoista asemakaavamääräyksistä huomattavasti väljemmin säänneltyyn Vanajan kuntaa. Näin kaupungin ja Vanajan rajojen läheisyyteen syntyi lukuisia melko isojakin kyliä, kuten [[Luolaja]], [[Idänpää]] ja [[Kankaantaka]].

Pitkään kaupungin ja Vanajan kunnan välillä käytiin kädenvääntöä Punaportin alueesta, samasta paikasta, josta [[Irwin Goodman]] on tehnyt tunnetun laulunsa ''Punaportin blues''. Alue oli osa Kankaantaan kylää ja sijaitsi kaupungin välittömässä läheisyydessä. Kaupunki ostikin 1917 Paavolan tilan, joka käsitti käytännöllisesti koko alueen. Alueen liittäminen hallinnollisesti kuitenkin epäonnistui, ja syynä mainitaan kaupungin neuvottelijoiden kitsas asenne alueen asukkaiden köyhäinhoitoon, sillä alue oli tunnetusti hyvin matalan toimeentulon seutua. Vanaja toimi alueen kaupunkiin liittämisessä hyvinkin aktiivistiaktiivisesti ja teki sen suhteen useita aloitteita. Kuitenkin vasta vuonna 1948, Hämeenlinnan maalaiskunnan lakkauttamisen yhteydessä, myös Kankaantaan kylä ja siten myös monia neuvotteluja ja aloitteita aiheuttanut Punaportin alue liitettiin Hämeenlinnan kaupunkiin.

[[Hattelmala]] oli kasvanut merkittävästi jo ennen kaupunkiin liittämistä, sillä alueelle oli rakennettu [[Hattelmalan piirimielisairaala]]. Sairaalan tarpeisiin oli hankittu yli 500 hehtaarin suuruinen Lapion ratsutila. Nykyisin Hattelmala on Hämeenlinnan arvostettu esikaupunkialue, ja sairaalassa toimii [[Hämeen Ammattikorkeakouluammattikorkeakoulu]] ja uutta yrittämistä innovoiva Innopark.

Vanajan pitäjän, seurakuunan ja kunnan rajat ovat aikojen saatossa vaihdelleenvaihdelleet suuresti, samoin on tietenkin alueen kylien laita.

Vanajan historian osassa I-osassa määritellään Vanajan vanhat keskuskylät ja ne olivat: [[Hattelmala]], [[Kankaantaka]], [[Luolaja|Iso-Luolaja]], Kauriala, Saarinen, Kirstula, Vuorentaka, Pikku-Parola ja Ojoinen.<ref>Seppo Suvanto; Vanajan Keskiaika, Vanajan I, Hämeenlinna 1976, s. 123-129.</ref>