Ero sivun ”Bebop” versioiden välillä

 

 

Coleman Hawkinsin levytys Body and Soul vuodelta 1939 on bebopin tärkeä avaus ja edeltäjä. Hawkins halusi poiketa tavanomaisesta melodiakulusta ja hänen äkilliset siirtymänsä tuplatempoon merkitsivät etääntymistä jazzin ja swingin valtatyylistä. Levytys oli myyntimenestys, mutta sen merkitys perustui ennen kaikkea inspiraatioon, jota Kansas Cityn nuoret muusikot, etunenässä Charlie Parker, siitä ammensivat.

Vuoden 1950 tienoilla toisen polven bebop –muusikot Clifford Brown, Sonny Stitt ja Fats Navarro alkoivat omassa musiikissaan lieventää varhaisen bebopin rytmisiä erikoisuuksia. Katkonaisten fraasien sijaan heidän improvisaationsa muodostuivat pitkistä tasaisten kahdeksasosanuottien jatkumoista. Rytminen vaihtelu saatiin aikaan yksinkertaisesti korostamalla tiettyjä säveliä.

 

 

Bebop-musiikki erosi täydellisesti swingkauden suoraviivaisista sävellyksistä. Sen luonteenomaisia piirteitä olivat nopeat tempot, epäsymmetrinen fraseeraus, monimutkaiset melodiat ja rytmisektiot, joiden rooli oli paljon laajempi kuin pelkkä pulssin ylläpito. Bebop kuulosti erittäin sekasortoiselta Benny Goodmanin tai Glenn Millerin iloiseen ja tanssittavaan tyyliin tottuneista kuulijoista. Bebop oli hurjapäistä, hermostunutta ja katkonaista. Jazzmuusikoiden ja asialle vihkiytyneen jazzyleisön mielestä bebop merkitsi kuitenkin jännittävää ja tervetullutta musiikillista vallankumousta.

Bebop-soittajat käyttivät myös useita aiemmin tuntemattomia harmonisia keinovaroja. Perussoinnut korvattiin mutkikkailla sijaissoinnuilla. Ne sisälsivät usein tiettyjä dissonoivia intervalleja kuten pieni tai ylennetty nooni ja ylennetty undesimi (tai tritonus).

 

 

Klassiseen bebop-yhtyeeseen kuului saksofoni, trumpetti, basso, rummut ja piano. Tätä kokoonpanoa käyttivät sekä Gillespie että Parker 1940-luvun bändeissään ja levytyksissään. Joskus joukkoon liitettiin ylimääräinen saksofoni tai kitara (sähköinen tai akustinen) tai muita puhaltimia (usein pasuuna). Oli myös mahdollista jättää yksi kvintetin soittimista pois ja muodostaa kvartetti.

Vaikka bebop on vain yksi osa rikasta jazzmusiikin perinnettä, sitä soitetaan jatkuvasti eri puolilla maailmaa. Improvisaatio on muuttunut sitten bebopin harmoniasidonnaisen tyylin, mutta jazzkoulutuksen perustavoitteena pidetään edelleen bebopin edellyttämää kykyä improvisoida mutkikkaan muunnesointutaustan pohjalta.

 

 

Sanan ”bebop” katsotaan syntyneen scat-laulussa käytetyistä merkityksettömistä tavuista vuoden 1928 tienoilla. On myös spekuloitu Charlie Christianin hymisseen jotakin samalta kuulostavaa soittaessaan. Uskottavin selitys lienevät kuitenkin latinalaisamerikkalaisten bändinjohtajien "Arriba! Arriba!" –huudot heidän kannustaessaan orkesteriaan. Termit bebop ja rebop olivat käytössä rinnakkain, ja ”arriba” muistuttaa amerikkalaisittain lausuttuna jälkimmäistä. Vuoden 1945 tienoilla sanat ”bebop” ja ”rebop” olivat merkityksettöminä sanoina laajalti käytössä rhythm & blues –musiikissa, esimerkiksi Lionel Hamptonin kappaleessa Hey Ba-Ba-Re-Bop ja muutamia vuosia myöhemmin rock and rollissa, esimerkiksi Gene Vincentin hitissä Be-Bop-A-Lula (1956).

 

 

1950-luvun puoliväliin tultaessa muusikot, erityisesti Miles Davis ja John Coltrane, alkoivat tutkia bebopin tavanomaisen ilmaisukielen ulkopuolisia mahdollisuuksia. Samaan aikaan muualla laajennettiin bebopin keinovaroja. Syntyi uusia virtauksia kuten cool jazz, west coast jazz, modaalinen jazz, free jazz ja erilaiset avant-garde –suuntaukset George Russellin kaltaisten muusikoiden johdolla.