Ero sivun ”Willie Dixon” versioiden välillä

'''Willie Dixon''' (oik,. William James Dixon, s. [[1. heinäkuuta]] [[1915]] – k. [[29. tammikuuta]] [[1992]]) oli [[Yhdysvallat|yhdysvaltalainen]] [[blues]]-musiikin parissa työskennellyt [[kontrabasso|basisti]], [[laulaja]], [[lauluntekijä]] ja [[musiikkituottaja|tuottaja]]. Hän on yksi blues-musiikin keskeisiäkeskeisistä hahmoja,hahmoista ja on työskennellyt lukuisten suurten bluesmuusikoiden kanssa. HänenMyös kappaleistaanrock-artistit onovat tehtytehneet suuretsuuren määrätmäärän levytyksiä myöshänen rock-artistien toimestakappaleistaan.

Willie Dixon syntyi [[Mississippi]]n [[Vicksburg]]issa. Jo teini-ikäisenä Dixon kirjoitti lauluja ja myi niitä paikallisille yhtyeille. Hän opiskeli musiikkia matontekijä Teh Phelpsin johdolla. Dixon myös lauloi Phelpsin Union Jubilee Singers  -nimisessä lauluryhmässä, joka teki radio-esiintymisiä. Vallaton Dixon joutui teini-iässä usein ongelmiin poliisin kanssa. Hän matkusti lopulta kotiseudultaan [[Chicago]]on liftaamalla. Suurikokoinen Dixon päätti kokeilla nyrkkeilyä, ja voitti sillä alalla [[Illinois]]in alueen amatöörien [[Golden Gloves]]  -tittelin vuonna [[1936]].

Lupaavasti alkaneen nyrkkeilijän uran sijasta Dixon päätti kuitenkin keskittyä musiikkiin. Tämä voi johtua hänen kuntosalilla tapaamastaan kitaristi Leonard "Baby Doo" Castonista, jonka kanssa Dixon ystävystyi ja esitti musiikkia. Vasta tässä vaiheessa Dixon otti basson soittimekseen. Oppia soittamiseen hän sai Castonilta. Dixon ja Caston laajensivat duonsa viiden hengen Five Breezes  -nimiseksi yhtyeeksi ja levyttivät tällä nimellä Bluebird -merkille.

[[Toinen maailmansota|Toisen maailmansodan]] syttyessä Dixon kieltäytyi asevelvollisuudesta ja joutui kymmeneksi kuukaudeksi vankilaan. Vapauduttuaan Dixon muodosti Four Jumps of Jive  -nimisen ryhtmän. Vuonna [[1945]] hän soitti Castonin kanssa Big Three Trio  -nimisessä yhtyeen, jonka riveissä hän pääsi levyttämään [[Columbia Records]]ille. Dixonin ja Castonin lisäksi yhtyeessä soitti kitaristi Bernardo Dennis, jonka myöhemmin korvasi Ollie Crawford.

Dixon soitteli näihin aikoihin bassoa bluesklubilla, jonka puolalaiset Chess -veljekset omistivat. Kun Chessin veljekset Leonard ja Phil perustivat oman levy-yhtiön, pääsi vuonna [[1948]] Dixon heidän basistikseen [[Robert Nighthawk]]in taustamuusikoksi. Vuoteen 1951 mennessä Dixonista oli tullut Chessin täyspäiväinen työntekijä. Chessin veljekset olivat vakuuttuneet Dixonin taidoista muusikkona, lauluntekijänä ja sovittajana. Dixonin suhde Chessiin ei ollut aina ongelmaton, mutta yhteistyö kesti vuodesta 1948 aina 1960-luvun alkuvuosiin asti.

Dixon alkoi saada mainetta säveltäjänä [[Muddy Waters]]ille tekemänsä "Hoochie Coochie Man" kappaleen johdosta. Muita varhaisia onnistumisia olivat [[Howlin' Wolf]]ille tehty kappale "Evil" sekä [[Little Walter]]in esittämä "My Babe". Dixonin tuottelijaisuus ja vaikutusvalta [[rhythm and blues]]  -musiikissa oli Chess vuosien aikaan valtava. Hän sävelsi runsaasti eri artisteille, esiintyi keikoilla basistina, levytti studiossa monien artistien taustayhtyeessä ja toimi samalla tuottajana. Dixonin yhteistyökumppaneita olivat esimerkiksi [[Chuck Berry]], [[Muddy Waters]], [[Howlin' Wolf]], [[Otis Rush]], [[Bo Diddley]], [[Little Walter]], [[Sonny Boy Williamson II|Sonny Boy Williamson]], [[Koko Taylor]], [[Little Milton]], [[Eddie Boyd]], [[Jimmy Witherspoon]], [[Lowell Fulson]], [[Willie Mabon]], [[Memphis Slim]], [[Washboard Sam]] ja [[Jimmy Rogers]].

Kaikesta työstään huolimatta Dixon sai hyvin pienen korvauksen työstään. Hän tuskin pystyi elättämään perhettään sadan dollarin viikkopalkallaan. 1950-luvun lopussa hän teki töitä myös kilpailevalle Cobra -merkille, mutta tästä ei ollut juuri apua rahatilanteeseen.

Dixonin kontrabasson soittoa on pidetty taidokkaana, ja hän soittaa esimerkiksi [[Chuck Berry]]n monilla tunnetuimmista levytyksistä. Dixon oli siis tekemisissä myös [[rock and roll]]  -musiikin kanssa, vaikka loistavana lauluntekijänä tunnetulle Berrylle hänen ei tarvinnutkaan säveltää mitään. Lauluntekijänä Dixon ammensi usein etelän vanhan bluesmusiikin sävelaiheista luoden niiden pohjalta uusia, moderneja sävellyksiä. Näin ollen hänen laulunsa perustuivat vahvasti bluesiin, vaikkakin suuntautuivat perinteisestä bluesista usein populaarimpaan suuntaan.

1960-luvun alkupuolella Dixonin bassonsoittoa alettiin kuulla yhä vähemmän Chessin levyillä, kun [[sähköbasso]] korvasi kontrabasson. Dixon alkoi 1960-luvulla järjestää kuuluisten bluesmuusikoiden tähdittämiä konsertteja kuten American Folk-Blues Festival  -nimisiä tapahtumia. Hän toimi usein Horst Lippman  -nimisen miehen leivissä, jolta hän saikin parempaa palkaapalkkaa kuin koskaan Chess -yhtiöltä. 1960-luvulla brittiläiset yhtyeet, kuten [[Rolling Stones]] ja [[Yardbirds]], levyttivät uusia versioita Dixonin 1950-luvun kappaleista. Jotkut Chess -artistit, kuten Howlin' Wolf ja Koko Taylor, levyttivät yhä Dixonin tuoreempaa materiaalia.

1960-luvun puolivälissä Leonard Chessin kuoleman myötä Dixonin ja Chess -yhtiön tiet erkanivat lopullisesti. 1960-luvun jälkipuoliskolla Dixon alkoi levyttää kappaleitaan omissa nimissään [[Columbia Records]]ille. Hän myös järjesti Euroopankiertueita, joissa monet tunnetuimmista bluesmuusikoista esiintyivät.

Vasta 1960- ja 1970-luvun vaihteessa Dixon alkoi ymmärtää, miten vähän rahaa hän oli saanut kappaleistaan. Tähän vaikutti osaltaan Chess -musiikin alaisuudessa toimineen julkaisuyhtiön, Arc musicin, tekijänoikeustaistelut [[Led Zeppelin]]iä vastaan. ZeppeliininZeppelinin pojat olivat julkaisseet Dixonin musiikkia omissa nimissään ja joutuivat sopimaan korvauksista Arc musicin kanssa. Dixonin manageri otti selvää näistä sopimuksista, joista Dixonille itselleen ei olisi muuten kerrottu mitään.