Ero sivun ”Atonaalisuus” versioiden välillä
| [arvioimaton versio] | [arvioimaton versio] |
Poistettu sisältö Lisätty sisältö
p iw |
|||
Rivi 1:
'''Atonaalisuus''' on termi musiikille, joka eroaa [[tonaalinen|tonaalisten]] rakenteiden muodostamasta järjestelmästä. Nämä ovat tyypillisiä klassiselle eurooppalaiselle musiikille 1700- ja 1900-lukujen välillä. Tavallisesti atonaalisuus viittaa sävellyksiin 1900-vuoden ja nykyhetken väliltä, joissa teoksen rakennetta ei ole järjestetty ensisijaisesti käyttäen tonaalisten keskusten muodostamaa hierarkiaa. Tonaaliset keskukset korvasivat asteittain modaalisen järjestyksen alkaen 1500-luvulta ja kulminoituivat duuri-molli -sävelavaimiin 1600- ja 1700-lukujen vaihteessa.
Kaikkein tunnetuin atonaalisesti säveltävä ryhmä on ''Toinen wieniläinen koulukunta'', jonka muodostivat [[Arnold Schoenberg]], [[Alban Berg]] ja [[Anton
== Atonaalisuuden historia ==
Vaikka musiikkia ilman tonaalista keskusta olikin kirjoitettu aiemmin, esimerkiksi [[Franz
Koulukunnan musiikki kumpusi klassisen musiikin tonaalisuuden kriisiksi kutsutusta tilasta 1900-luvun alun molemmin puolin. Säveltäjä Ferruccio Busoni kutsui tätä "duuri-molli -järjestelmän loppuunkulumiseksi" ja Schoenberg "soinnun kyvyttömäksi hallita kaikkia muita". Ensimmäistä vaihetta kutsutaan usein "vapaaksi atonaalisuudeksi" tai "vapaaksi kromaattisuudeksi" ja siihen liittyi tietoinen pyrkimys välttää perinteistä diatonista harmoniaa. Tämän aikakauden töihin lukeutuvat Alban Bergin ooppera Wozzeck (1917-1922) ja Schoenbergin Pierrot Lunaire (1912). Ensimmäisen maailmansodan jälkeen alkanutta toista vaihetta havainnollistettiin yrityksillä luoda järjestelmällisiä tapoja säveltää ilman tonaalisuutta. Näistä kuuluisin on tapa säveltää 12 nuotilla tai ''kahdentoista nuotin tekniikka'' (tunnetaan myös nimellä dodekafonia). Tämän aikakauden teoksia ovat Bergin Lulu ja Lyric Suite, Schoenbergin Pianokonsertto, hänen oopperansa Jacob's Ladder ja lukuisia muita lyhyempiä teoksia, mukaan lukien hänen viimeiset jousikvartettinsa. Schoenberg oli järjestelmän suurin innovaattori, mutta hänen oppilaansa, Webern, alkoi myöhemmin liittää mukaan dynamiikan ja äänenvärin järjestelmän ensisijaiseen sarjaan. Tällöin sarjat eivät enää sisältäneet nuotteja, vaan myös muita musiikin piirteitä. Tämä yhdistettynä Oliview Messiaenin parametrisointiin muodosti innoituksen serialismiin.
Rivi 11:
Atonaalisuus muuttui termiksi, jolla halvennettiin musiikkia, jonka soinnut oli järjestetty ilman näkyvää johdonmukaisuutta. Natsi-Saksassa atonaalista (ja muita silloisen hallinnon vihollisten säveltämää) musiikkia vastaan hyökättiin kuvailemalla sitä bolsevikkiseksi ja sitä kutsuttiin taantuneeksi (''Entartete Musik''). Useiden säveltäjien työt kiellettiin, eikä niitä soitettu julkisesti kuin natsivallan luhistumisen jälkeen.
Seuraavina vuosina atonaalisuus oli haaste monille säveltäjille - jopa tonaalisempaa musiikkia säveltäneet saivat vaikutteita. Toinen wieniläinen koulukunta ja etenkin dodekafoninen sävellystapa päätyivät avantgardististen säveltäjien ''uuden musiikin'' perustaksi ja johtivat serialismiin ja muunlaisiin musikaalisiin kokeiluihin. Näkyvimpiä toisen maailmansodan jälkeisiä tällä tavalla säveltäneitä ovat [[Pierre Boulez]], [[Karlheinz Stockhausen]], Luciano Berio, Krzysztof Penderecki ja Milton Babbit. Useat säveltäjät, kuten Elliott Carter ja Witold Lutoslawski, tekivät atonaalista musiikkia sodan jälkeen, vaikka olivatkin seuranneet muita tyylejä. Schoenbergin kuoleman jälkeen [[Igor Stravinsky]] alkoi tehdä musiikkia, joka sekoitti tonaalisia ja sarjaelementtejä. Tänä aikana tutkittiin ja nimettiin sointukulkuja, jotka välttivät tonaalisia keskuksia. Muodostui musikaalinen joukkoteoria, joka keskittyi sävelkorkeuden luokkiin ja joukkoihin.
Atonaalista musiikkia sävelletään yhä ja useat 1900-luvun loppupuolen atonaaliset säveltäjät ovat yhä elossa ja aktiivisia. Kuitenkin, atonaalisen sävellyksen määrä alkoi hiipua 1960-luvulla, jolloin toisaalta aleatorinen ja elektroninen musiikki saivat enemmän huomiota ja toisaalta, itämaisen mystiikan, modaalisuuden ja minimalismin vaikuttamat säveltäjät alkoivat tehdä ostinato-kuvioihin (jatkuvaan variointiin) perustuvaa musiikkia.
| |||