Ero sivun ”Sortovuodet” versioiden välillä

Suomi oli virallisesti liitetty Venäjään[[Venäjä]]än 17. syyskuuta [[1809]] [[Haminan rauhansopimus|Haminan rauhansopimuksen]] mukaisesti, jolloin [[Ruotsi]] luopui Suomesta. [[Venäjä|Venäjän keisari]] hallitsija [[Aleksanteri I (Venäjä)|Aleksanteri I]] oli antanut vakuutuksen, siitä että Suomen uskonto, lait ja erikoisoikeudet pidetään voimassa. <ref>Klinge, Matti, Keisarin Suomi, s. 17</ref> Suomi[[Suomen suuriruhtinaskunta]] liitettiin Venäjään elimellisesti itsenäisenä maana, jonka turvaamassavaltiomuoto valtiomuodossaturvasi kansa olikansan vapaavapauden.<ref>Parmanen, Eino I., Taistelujen kirja I, s. 32</ref><ref>Korhonen, Suomen historian käsikirja II, s. 49-52, 63-65</ref> <ref> Tommila, Päiviö, Venäläinen sortokausi Suomessa, s. 19</ref> <ref>Danielson-Kalmari, J. R, Suomen yhdistäminen Venäjän valtakuntaan, s. 2</ref><ref>Klinge, Matti, Keisarin Suomi, s. 16-17</ref> Täten erityisesti Ruotsin [[vuoden 1772 hallitusmuoto]] jäi voimaan Suomen perustuslakina, vaikka se Ruotsissa kumottiin jo samana vuonna.

Aleksanteri I:n kuoltua, Venäjän hallitsijaksi tuli [[24. joulukuuta]] [[1825]] [[Nikolai I]], joka vahvisti antamassaan hallitsijanvakuutuksessaan Suomen perustuslakeihin perustuvan erityisaseman itsenäisenä, joskin Venäjään liitettynä valtiona.<ref>Parmanen, Eino I., Taistelujen kirja I, s. 34</ref><ref>Korhonen, Suomen historian käsikirja II, s. 131</ref> <ref>Klinge, Matti, Keisarin Suomi, s. 76-77</ref>

Aleksanteri I:n ja Nikolai I:n aikana kansalliskiihko Venäjällä oli niin vähäistä, ettei se vaikuttanut Suomea oloihin. Seuraavan keisarin Aleksanteri II:n aikana, kansalliskiihkoiset venäläiset pyrkivät hävittämään Suomen erityisaseman sisäisesti itsenäisenä valtiona. <ref> Tommila, Päiviö, Venäläinen sortokausi Suomessa, s. 25-27</ref><ref>Klinge, Matti, Keisarin Suomi, s. 77</ref>

Suomi kohtasi sortokauden myöhempään, kuin monet muut sotien kautta Venäjään liitetyt alueet. Venäläistämistoimenpiteet olivat olleet jo pidempään käynnissä [[Ukraina]]ssa, [[Valko-Venäjä]]llä ja, [[Puola]]ssa ja [[Baltian maat|Itämeren maakunnissa]], kunennen kuin niitä alettiin vuorostaan toteuttamaantoteuttaa Suomessa. <ref>Th. Homen, Passiivinen vastarintamme, s. 130-131</ref> <ref>Klinge, Matti, Keisarin Suomi, s. 248</ref><ref>Cowles, Virginia, s. 220</ref>

22. ja 23. helmikuuta [[1863]] alkanut [[Puolan kapina]] sai aikaan suurten yhteiskuntayhteiskunnallisten uudistuksien lopettamisen. Suomessa vuosina [[1856]] ja [[1863]] aloitettuja uudistuksia saatiin jatkaa, sillä edellytyksellä, että kaikesta separatismista luovuttaisiin. Ensimmäinen murhayritys Keisariakeisaria vastaan tehtiin vuonna [[1866]]. <ref>Klinge, Matti, Keisarin Suomi, s. 211-211, 243</ref>

'''Aleksanteri III''' (s. [[10. maaliskuuta]] [[1845]], [[Tsarskoje Selo]] &ndash; k. [[1. marraskuuta]] [[1894]], [[Jalta]]) oli [[Venäjä]]nmaan [[VenäjänVenäjänmaan keisari|keisari]], [[Kongressi-Puola|Puolanmaan]] [[tsaari]] ja [[Suomen suuriruhtinas]] vuosina [[1881]]–[[1894]]. Sortokautta edeltäneet ensimmäiset sortotoimenpiteet tapahtuivat Aleksanteri III:n hallitsijakaudella, jolloin [[Suomen Posti|Suomen postilaitos]] määrättiin Venäjän postilaitoksen alaiseksi. Hänen hallitsijakautensa aikana taantumukselliset voimat pääsivät Venäjällä valta-asemaan ja liberaalit joutuivat sivuun.

Vuodesta 1883 lähtien monet venäläislehdet alkoivat kritisoida Suomen erityisasemaa. Venäjän ja [[Yhdistynyt kuningaskunta|Britannian]] välille kehittyi konflikti [[Afganistan]]issa vuonna 1885, mikä Suomessa herätti pelkoa rannikon ja kauppalaivaston joutumisesta sotatoimien kohteeksi, niin kuin [[Krimin sota|Krimin sodan]] aikana oli tapahtunut. <ref>Cowles,Virginia, s. 198-200</ref><ref>Hedenström, s. 138-140</ref>

Niinpä [[Helsingfors Dagblad]]in päätoimittaja, kiihkeä [[liberalismi|liberaali]] [[Anders Chydenius]] esitteli lehdessään, 15. huhtikuuta 1863, <!-- 1863? Vai 1883?<--> ajatusta Suomen julistamisesta puolueettomaksi. Ajatuksen takana oli huoli siitä, että suomenruotsalaiset joutuisivat sotimaan suomalaisia vastaan, jolloin Suomen puolueettomuus estäisi "veljessodan." <ref>Klinge, Matti, Keisarin Suomi, s. 210</ref> Ilmeisesti Dagbladetin aineiston perusteella brittilehti [[Daily News]] julkaisi jutun, jossa väitettiin suomalaisten poliitikkojen esittäneen, että Suomi ja Venäjä ovat kaksi eri valtiota ja toivoneen Suomen julistautuvan sodan syttyessä puolueettomaksi.

Kiihkokansalliset venäläiset koettivat lehtiensä kautta juurruttaa venäläiseen väestöön käsitystä, ettei Suomi ollut valtio vaan venäläinen maakunta ja että Aleksanteri I:n [[Porvoon maapäivät|Porvoon valtiopäivillä]] tästä lausuma toteamus oli vain asianhaarojen mukaan sovitettu korulause. <ref> Tommila, Päiviö, Venäläinen sortokausi Suomessa, s. 17</ref>

Tässä tilanteessa senaattori [[Leo Mechelin]] julkaisi vuonna1885vuonna 1885 kirjan "Suomen suuriruhtinaskunnan valtio-oikeuden pääpiirteet" suomeksi ja ruotsiksi ja vuonna 1886 ranskaksi ''Précis du droit public du Grand Duché de Finlande'' ("Suomen suuriruhtinaskunnan valtio-oikeuden pääpiirteet"). Venäläinen historian ja valtio-oikeuden tutkija [[Kesar Filippovitsh Ordin]] käänsi teoksen venäjäksi, Pokorenije Finljandii niminen teos ilmestyi kahdessa osassa, noin 950 sivuisena, sisältäen 310 sivua liitteinä olleita lähinnä poliittisia kirjeitä, varustaen käännöksen ankaralla kritiikillä. Teos käännettiin vuonna 1889 myös saksan ja englannin kielelle. <ref>Klinge, Matti, Keisarin Suomi, s. 308, 316-317</ref>

12. kesäkuuta 1890 julkaistiin postimanifesti, joka alisti Suomen postilaitoksen Venäjän postilaitoksen alaiseksi. [[Suomen vaakuna|Suomen jalopeuran]] tilalle [[postimerkki|postimerkkeihin]] tuli Venäjän [[kaksipäinen kotka]]. Tarkoituksena oli alistaa myös tulli- ja rahalaitokset venäläisiin laitoksiin, mutta nämä saatiin estetyksi eräiden ajatusta vastustavien venäläisten toimesta. Rahaministeri [[Vyšnegradski]] vastusti Venäjän rahan määräämistä Suomen rahaksi.<ref>Juva, 8, s. 514–515</ref><ref name="Tk64" /><ref>Cowles,Virginia, s. 219</ref><ref>Virkkunen, Artturi Heikki, Laillisiin oloihin!, s.</ref><ref>Korhonen, Suomen historian käsikirja II, s. 265-268, 270</ref><ref>Klinge, Matti, Keisarin Suomi, s. 309-316</ref><ref>Juva, 8, s. 514-517</ref>

Senaatti[[Suomen senaatti]] oli vahvistanut uuden [[Suomen rikoslaki|rikoslain]], jonka piti astua voimaan vuoden 1891 alussa, mutta venäläiset katsoivat että siinä oli kohtia, jotka loukkasivat Venäjän etuja ja arvoa. Keisarin manifesti kumosi senaatin jo vahvistaman lain. Se oli oikeuden loukkaus, koska säätyjä ei oltu kuunneltu. Siitä seurasi se, että tuomioita annettiin sekä vanhan että uuden lain mukaan.<ref>Juva, 8, s. 520-521</ref> Uusi rikoslaki tuli keisarin vahvistamana voimaan vasta vuonna [[1894]], sen jälkeen kun Suomen [[säätyvaltiopäivät]] olivat hyväksyneet siihen erinäisiä muutoksia, joilla varsinkin valtiollisia ja julkiseen omaisuuteen kohdistuvia rikoksia koskeneet säännökset yhdenmukaistettiin Venäjällä voimassa olleiden kanssa.

[[Suomen asiain komitea]], jonka tehtävänä oli toimia senaatin ja ministerivaltiosihteerin[[ministerivaltiosihteeri]]n välillä ja edustaa [[Pietari (kaupunki)|Pietarissa]] maamme ja olojemme tuntemusta, lakkautettiin 13. toukokuuta 1891. Senaatille oli ehdotettu, että valtiosihteerinvirastoon ja kenraalikuvernöörin[[kenraalikuvernööri]]n kansliaan pitäisi nimittää virkamiehiksi venäläisiä tai suomalaisia, jotka täydellisesti hallitsivat venäjänkielen. Annettiin asetus Venäjän[[venäjän kieli|venäjän kielen]] opetuksen lisäämisestä oppikouluissa[[oppikoulu]]issa ja vaatimus virkamiehille venäjän kielen taidon edistämisestä.<ref>Juva, 8, s. 527-528</ref>

Suomen hallitsija Aleksanteri III kuoli marraskuun 1. päivänä vuonnamarraskuuta 1894 Krimin Livadissa kesäpalatsissaan.<ref>Juva, 8, s. 535</ref>

Venäjällä taantumukselliset piirit, [[PyhänPyhä Synodi|Pyhän Synodin]]n prokuuttorinprokuraattorin, lakitieteen tohtori [[Konstantin Pobjedonostsev]]in ja sotaministeri kenraali [[Aleksei Kuropatkin]]in innoittamina nostattivat kansallista kiihkoa, joka kohdistui myös Suomen erityisasemaa vastaan.

Kuropatkin, joka oli päättäväisimpiä ja innokkaimpia Suomen erityisaseman ja autonomian vastustajia, totesi puheessaan ''' "Valloitettuamme Suomen me 19. vuosisadan kuluessa liian vähän käänsimme huomiota tämän venäläisen maakunnan sisäisiin asioihin ja tuloksensa saimme pääkaupungin viereen meille vihamielisen, separatistisia pyrkimyksiä täynnä olevan paikkakunnan, jossa asuu tosin vähälukuinen, mutta itsepäinen kansa. 20:nnelle vuosisadalle siirtyy tehtävä, Suomen liittäminen venäläiseen valtakunnallisuuteen." '''<ref>Paasikiven muistelmia sortovuosilta I, s. 30-31</ref>

Kenraalikuvernöörin vaihtumisen aikana Isänmaallistenisänmaallisten venäläisten keskuudessa vaikuttanut sanomalehtimies Messarosch kirjoitti Suomen suhteesta Venäjään käsittelevän kirjan, Finljamdoka - Gosudarstva ili Ruskaja Okraina (Suomi - valtio vai Venäjän rajamaa), joka kuvasi niitä jyrkentyneitä asenteita, joita Kenraalikenraali Bobrikovilla ja muilla nationalisteilla oli Suomea kohtaan. <ref>Klinge, Matti, Keisarin Suomi, s. 336</ref>

Kenraali [[Nikolai Bobrikov]] oli nimitetty Suomen kenraalikuvernööriksi ,ja hän piti Suomeen saavuttuaan 12. lokakuuta 1898 puheen kenraalikuvernöörin palatsissa, Suomen senaatille ja muutamille korkeimmille virkamiehille. Puhe julkaistiin seuraavana päivänä lehdissä, ja se herätti suurta hämmästystä sekä suuttumusta.<ref>Parmanen, Eino I., Taistelujen kirja I, s. 78–79</ref><ref>Juva, 8, s. 541</ref><ref>Klinge, Matti, Keisarin Suomi, s. 336, 341</ref>

Venäjän Keisari [[Nikolai II]] oli hyväksynyt sotaministeri [[Aleksei Kuropatkin]]in [[promeria]]n Suomen kysymyksestä. Se oli täydellinen venäläistämisohjelma. Hän nimitti kenraali [[Nikolai Bobrikov|Nikolai Bobrikovin]]in 29. elokuuta [[1898]] Suomen kenraalikuvernööriksi ja käski hänen asteittain juurruttaa paikallisen väestön tietoisuuteen kaikkea sitä merkitystä, mikä Suomen menestymiselle oli sen mitä kiinteimmällä yhdistämisellä kaikille todellisille alamaisille yhteiseen isänmaahan.<ref>Juva, 8, s. 540–541</ref><ref>Korhonen, Suomen historian käsikirja II, s. 294, 299-301</ref><ref>Klinge, Matti, Keisarin Suomi, s. 353-354</ref>

Tarkoituksena oli lopettaa suomalainenSuomen erillinen sotaväki ja siirtää suomalaiset sotilaan venäjänVenäjän sotaväkeen.<ref>{{Kirjaviite | Tekijä=Rein, Th. | Nimike= Muistelmia elämän varrelta I| Julkaisija= Otava | Vuosi=1918 | Sivu 394 | Tunniste=}}</ref><ref>Parmanen, Eino I., Taistelujen kirja I, s. 77</ref>

Vuodesta 1887 Suomessa oli ollut [[asevelvollisuus Suomessa|asevelvollisuuslaki]], jonka mukaan Suomen armeijan tarkoitus oli Suomen puolustus, mutta maan ulkopuolelle sitä ei saanut viedä.<ref name="Tk48">Parmanen, Eino I., Taistelujen kirja I, s. 48</ref> Lain mukaan armeijaan sai kuulua vain Suomen kansalaisia,<ref name="Tk48" /> lukuunottamatta sen kahta ylintä päällikköä, kenraalikuvernööriä ja Venäjän sotaministeriä. Suomalaiset rahoittivat yksistään armeijan ylläpitämisen.<ref>Öhquist, s. 29</ref>

20. kesäkuu 1900 keisari-suurruhtinas allekirjoitti kielimanifestin, joka määräsi että venäjänkielivenäjän kieli on vähitellen otettava Suomessa käyttöön pääkielenä maan hallintoa koskevia asioita käsiteltäessä. Määrättiin että Pietarissa oleva Suomen valtionsihteerivirasto sekä sen yhteydessä oleva passitoimisto ja [[Helsinki|Helsingissä]] oleva kenraalikuvernöörin kanslia käyttäisivät venäjää ainoana virkakielenään. Myös Senaatin talousosasto, ja[[lääninhallitus|läänihallitukset]] läänihallitukset ja ylihallitukset saivat saman määräyksen. Samaten määrättiin venäjän kielen opettamista huomattavasti lisättäväksi oppilaitoksissa. <ref>Juva, 9, s. 66</ref><ref>Rein, Th., Murrosajoilta, s. 7</ref><ref>Klinge, Matti, Keisarin Suomi, s. 372-373</ref>

Asevelvollisuuslain julkaisemista vastaan senaattia varten kerättiin 1901 maaseudulta [[Mauno RosendalinRosendal]]in ja talonpoikien toimesta 92 889 nimeä sisältänyt adressi. Adressi luovutettiin senaattoreille, mutta se päätyi säätytalon[[Säätytalo]]n arkistoon. Myöhemmin kerättiin Helsingistä lähteneen aloitteen johdosta Suuri asevelvollisuus adressiasevelvollisuusadressi, johon saatiin 473 468 nimeä.<ref>Parmanen, Eino I., Taistelujen kirja II, s. 109–128</ref><ref> Tommila, Päiviö, Venäläinen sortokausi Suomessa, s. 65</ref> <ref>Juva, 9, s. 89-90</ref>

Helsingissä oli 870 asevelvollista, ja heistä vain 57 ilmoittautui Venäjän armeijaan. Useissa pohjanmaan kunnissa ei kukaan saapunut paikalle.<ref>Öhquist, s. 75</ref><ref>Korhonen, Suomen historian käsikirja II, s. 325</ref><ref>Klinge, Matti, Keisarin Suomi, s. 384</ref>

Kesäkuussa 1902 annettiin uusi asetus Suomen[[suomen kielenkieli|suomen]] ja Ruotsinkielen[[ruotsin kieli|ruotsin kielen]] käyttämisestä tuomioistuimissa ja virastoissa. Asetus nosti Suomensuomen kielen tasa-arvoiseksi Ruotsinruotsin kielen rinnalle.<ref> Paasikiven muistelmia sortovuosilta I, s. 7-8.</ref>

Helsingissä syntyi kutsuntojen johdosta 17 - 18. huhtikuuta katumellakka, uteliaita ihmisiä oli kerääntynyt runsain määrin senaatintorille[[Senaatintori]]lle poliisikamarin eteen, jolloin venäläinen kuvernööri [[Mihail Kaigorodov]] komensi liikkeelle suuren joukon [[santarmi|santarmeja]], jonka johdosta paikalle kertyi entistä enemmän väkeä. Ihmiset vihelsivät santarmeille ja toiset pilkkasivat heitä. <ref>Klinge, Matti, Keisarin Suomi, s. 382</ref> Ratsupoliisit yrittivät pelotella väkijoukon hiljaiseksi, mutta eivät onnistuneet. Sitten kuvernööri komensi sata kasakkaa[[kasakka]]a torille, joidenja heidän lähestyttyälähestyessään kansanjoukkoja tori tyhjentyi.<ref name="Ö74–75">Öhquist, s. 74–75</ref><ref>Korhonen, Suomen historian käsikirja II, s. 337</ref>

Vain muutamia yksittäisiä kävelijöitä kulki torilla, mutta siitä huolimatta Kaigorodow komensi kasakat hyökkäämän. Venäläiset [[kasakka|kasakat]] ajoivat takaa [[nagaikka|nagaikoillaan]] eli solmuruoskilla ruoskien torin lähistöllä kulkevia ihmisiä, jolloin useita naisia ja lapsia loukkaantui. Tämä sai aikaan tapahtumia nähneissä kansalaisissa yleisen suuttumisen, jolloin ihmiset alkoivat heittelemäänheitellä kasakoita kivillä, ja toisetjotkut käyttivät teräaseitakin.<ref name="Ö74–75" /><ref>Klinge, Matti, Keisarin Suomi, s. 382-384</ref>

Kuvernöörille toimitettiin viesti, että sulkeutuvista tehtaista tulee pian tuhansia ihmisiä kaduille, ja mitä silloin tapahtuisi, sitä oli tarpeetonta ennustaa, jolloin hän ymmärsi että oli parempi komentaa kasarmitkasakat pois kansalaisten kimpusta.<ref name="Ö74–75" />

Suomalaisia ei saatu Venäjän armeijaan, vaan kutsuntalakot aiheuttivat suomalaisten asevelvollisuuden lopettamisen. jaSen asevoimatsijaan korvattiinSuomen rahallisellaoli korvauksellasuoritettava rahallisia korvauksia, ns.niin sotilasmiljoonilla.sanotut sotilasmiljoona.<ref>Suomi – Maa kansa valtakunta II, s. 30</ref>Työväenliike arvosteli voimakkaasti lentolehtisissään 20 miljoonan markan antamista valtakunnan rahastoon.<ref> Paasikiven muistelmia sortovuosilta I, s. 128</ref>

Bobrikoville annettiin hänen omasta pyynnöstään, diktaattorin[[diktaattori]]n valtuudet 29. maaliskuuta 1903 Suomen rauhoittamiseksi.<ref>Maa kansa valtakunta II, s. 31</ref><ref>Jaakkola, Jalmari, Suomen historian ääriviivat, s. 178</ref><ref>Parmanen, Eino I., Taistelujen kirja II, s. 57</ref><ref>Korhonen, Suomen historian käsikirja II, s. 338</ref><ref> Paasikiven muistelmia sortovuosilta I, s. 137</ref> Diktaattorin valtuuksilla hän pystyi karkottamaan ja pidättämään kenet tahtoi, sekäja sai myös laillisen oikeuden puuttua useimpiin maan asioihin. <ref>Juva, 9, s. 162-163</ref>

[[suomen kieli|Suomen]] ja [[ruotsin kieli|ruotsin]] kielten asema sekä Suomen itsehallintoasema joutuivat erilaisten hyökkäysten kohteiksi, mm. Muun muassa suomenmielisiä poliitikkoja karkotettiin ulkomaille ja sanomalehtiä lakkautettiin.<ref name="S32">Suomi – Maa kansa valtakunta II, s. 32</ref><ref>{{Kirjaviite | Tekijä=Ignatius, Hannes | Nimike= Sortovuosista itsenäisyyteen | Julkaisupaikka = Helsinki | Julkaisija= Otava | Vuosi= 1927 | Sivut | Tunniste=}}</ref>

Kenraalikuvernööri Bobrikov karkotti vuonna 1903 muka Suomen turvallisuuden säilyttämiseksi 1903 Senaattorisenaattori Leo Mechelinin, joka oli yksi ensimmäisiä karkotettuja. <ref>{{Kirjaviite | Tekijä=Edv., Hjelt ym. | Nimike= Oma maa VI | Julkaisija= WSOY | Vuosi=1911 | Sivut 326 | Tunniste=}}</ref><ref>Ignatius, Hannes, Sortovuosista itsenäisyyteen, s. 34 </ref>

Muita tunnettuja karkotettuja olivat vapaaherra [[V. M. von Born]], kreivi [[Carl Mannerheim]], konsuli [[Eugen Wolff]], [[Reguel Wolff]], [[Jonas Castren]] ja [[Wentzel Hagelstam]]. Karkotukset herättivät huomiota muissa maissa ja Bobrikovin toimet tuomittiin. <ref>Juva, 9, s. 168</ref>

Puolue oli valmis käyttämään aseellista vastarintaa vapauttaakseen Suomen.<ref>Suomi – Maa kansa valtakunta II, s. 35</ref> <!-- Mikä puolue? -->

Vuoden 1903 kutsuntoihin saapui 68 % kutsuista, joten kutsunlakkokutsuntalakko ei onnistunut kovinkaan hyvin.<ref>Juva, 9, s. 148</ref>

Tammikuussa 1903 erotettiin viroistaan, ne kuvernöörit jotka eivät suostuneet sokeasti tottelemaan Suomen kenraalikuvernöörin Bobrikovin määräyksiä.<ref>{{Kirjaviite | Tekijä=Gripenberg, Lennart | Nimike= Murrosajoilta | Julkaisija= WSOY | Vuosi=1913 | Sivu 57 | Tunniste=}}</ref> Helmikuussa erotettiin 16 [[Turun hovioikeus|Turun]] ja 3 [[Vaasan hovioikeus|Vaasan hovioikeuden]] jäsentä ja virkamiestä, sekä 3 Vaasan, sen kannan johdostavuoksi, jonka he olivat omaksuneet 14. elokuuta 1902 annettuun asetukseen nähden. JokaMainitussa määräsiasetuksessa määrättiin vastoin voimassa olevaa lakia niin, ettei virkamiestä vastaan saa nostaa syytettä virkamiestä vastaan, ilman hänen esimiehensä lupaa.<ref>{{Kirjaviite | Tekijä=Rein, Th. | Nimike= Murrosajoilta | Julkaisija= WSOY | Vuosi=1913 | Sivu 57 | Tunniste=}}</ref><ref> Tommila, Päiviö, Venäläinen sortokausi Suomessa, s. 69-71</ref><ref>Juva, 9, s. 154</ref>

==== KuskienAjurien venäläistäminen ja venäjänkieliset katukyltit====

Helsingin pika-ajurit[[ajuri]]t käskettiin vuoden 1904 alusta pukeutumaan venäläismallisiin ajurinpukuihin. Katujen nimikilpiin vaadittiin venäjänkieliset tekstit, joiden alapuolella oli kadun nimi suomen- ja ruotsinkielellä. <ref> Paasikiven muistelmia sortovuosilta I, s. 83-84</ref>

Ministerivaltiosihteerin apulaisen Oerstroemin kertomuksen mukaisesti Bobrikovin murha oli nostanut yleisen venäläisen mielipiteen vaatimaan kostoa ja uhreja tapahtuneen johdosta, mutta Nikolai II oli yleistä mielialaa rauhoittaakseen lähettänyt erityisen venäläisen poliisituomarin asiaa selvittämään. [[Venäjän-Japanin sota|Venäjän ja Japanin välisen sodan]] aiheuttamat epävakaat olosuhteet Venäjällä, veivät kuitenkin huomion tapahtuneesta asiasta. <ref>Juva, 9, s. 213</ref> <ref> Paasikiven muistelmia sortovuosilta I, s. 87</ref>

Nikolai II nimitti 30. kesäkuuta 1904 Suomen kenraalikuvernööriksi ruhtinas [[Ivan Obolenskin,Obolenski]]n jatkamaan sitä venäläistämistä, joka keskeytyi Bobrikovin murhan vuoksi.<ref>Parmanen, Eino I., Taistelujen kirja III , s. 145–146</ref><ref>Korhonen, Suomen historian käsikirja II, s. 353-354</ref> <ref>Juva, 9, s. 226-230</ref>

Kenraalikuvernööri ruhtinas Ivan Obolenskin ja ministerivaltiosihteeri E. Öerströmin astuessa virkoihin näytti siltä että pahimmat ajat olisivat ohi. Sortotoimenpiteet kyllä jatkuivat, mutta hillitymmällä tavalla. Lehdet saivat kirjoittaa vapaammin kuin aikaisemmin. Siitä seurasi se, että nyt ihmiset tiesivät venäläisen hallinnon toiminnasta enemmän, myös niitä ikävistä asioita, jotka Bobrikovin aikana pidettiin voimakkaan sensuurin[[sensuuri]]n avulla pois julkisuudesta.<ref>{{Kirjaviite | Tekijä=Roos, Sigurd | Nimike= Suomen kansallislakko. I. | Julkaisupaikka = Helsinki | Julkaisija= Alex F. Lindberg| Vuosi=1907 | Sivu 4 | Tunniste=}}</ref><ref>Korhonen, Suomen historian käsikirja II, s. 355</ref>

2. joulukuuta 1904, valtiopäiville osallistumiseen oikeutetut karkotetut saivat luvan palata maahan.<ref>Juva, 9, s. 247</ref> Säädyt kokoontuivat valtiopäiville ja merkittävin päätös oli laillisten olojen täydellistä palauttamista vaativan, Suuren anomuksen hyväksyminen 12. joulukuuta 1904. <ref> Paasikiven muistelmia sortovuosilta I, s. 92.</ref> 19. tammikuuta 1905 peruttiin kaikki karkotukset ja Bobrikovin karkottamat saivat luvan tulla takaisin.<ref>Juva, 9, s. 253-254</ref>

Nikolai II oli 26. syyskuuta 1902 antanut senaatille tehtäväksi valmistaa yksityiskohtaisen ehdotuksen niistä asioista, jotka pitäisi siirtää yleiseen valtakunnanlainsäädäntöön. Senaatin asettama komitea valmisti 17 -kohtaisen ehdotuksen.

Maaliskuussa 1904 hallitsijan määräyksestä salaneuvos Tagantsevin perusti komitean, jonka jäseninä oli Suomen erikoisoikeuksien vastustajista valtioneuvos Sergejevski ja, kenraalimajuri Borodkin, sekä muita korkeita virkamiehiä. Komitean suomalaisina jäseninä olivat arkipiispaarkkipiispa Johansson, Borenius, Danielson, Hermansson, E. G. Palmen ja Antell. Komietan tuloksena oli Suomalaistensuomalaisten kannalta hyvä lakiehdotus, jossa Venäjän ja Suomen yhteiset lait luotellaanlueteltiin. <ref> Paasikiven muistelmia sortovuosilta I, s. 119-120</ref>

Perustuslaillisten suuressa kokouksessa lokakuun [[31. päivänä vuonnalokakuuta]] [[1905]] päättivätpäätettiint maisteri [[Georg SchaumaninSchauman]]in ehdotuksesta, että Tagantsevin komitean suomalaisten jäsenten pitää erota. ja niinNiin tapahtuitapahtuikin 5. marraskuuta 1905.<ref> Paasikiven muistelmia sortovuosilta I, s. 120</ref>

Suurlakkoa edeltäneet tapahtumat saivat Venäjän viranomaiset pelon valtaan. [[Viipurin lääni]]n kuvernööriä Mjasojedoffia haavoitettiin ja santarmiluutnantti Kromarenko surmattiin Viipurin[[Viipuri]]n Esplanaadissa, vaikka KenraarikuvernöörinkKenraarikuvernöörin apulaista salaneuvos Deutrichia vastaan tehtiin pommi-isku, ei kuitenkaan ryhdytty minkäänlaisiin kostotoimenpiteisiin.<ref>Ignatius, Hannes, Sortovuosista itsenäisyyteen, s. 52 </ref><ref>Korhonen, Suomen historian käsikirja II, s. 345</ref>

Suurlakon aikana perustettiin [[Punakaarti|punakaarteja]]. Tampereella[[Tampere]]ella annettiin [[punainen julistus]], jossa vaadittiin itsemääräämisoikeuden lisäämistä. Perustuslaillisten lakkoilu sulki virastot ja työläisten lakkoilu tehtaat. TyönantajatMonet useintyönantajat maksoivat työläisilleen palkkaa lakkoilustalakon ajaltakin. Isänmaallisia mielenosoituksia järjestettiin ja protesteja verhottiin myös erinäisiksi juhliksi, vastarintajärjestöjä urheilu- tai partioliikkeiksi jne.<ref> Tommila, Päiviö, Venäläinen sortokausi Suomessa, s. 125-126</ref>

Pietarhovissa allekirjoittamassaan Manifestissa keisari Nikolai II hyväksyi valtiosäätyjen 31. joulukuuta 1904 antaman anomuksen; laillisen järjestyksen palauttamista pyytävät toimet,. eliTällöin kyseessähelmikuun olimanifesti Helmikuunkumottiin manifestin lakkauttaminen.ja Sekäannettiin lupauksia yleisestä ja yhtäläistä ääni- ja vaalioikeuttavaalioikeudesta sekä [[sananvapaus|sanan]]-, [[painovapaus|paino]]-, [[yhdistymisvapaus|yhdistymis]]- ja kokoontumisvapautta koskevissa asioissa [[kokoontumisvapaus|kokoontumisvapaudesta]].<ref> Edv., Hjelt ym., Oma maa 6, s. 50–51, 920–921</ref>

Anomuksen toimittivat keisarille Suomen ministerivaltionsihteeri Konstantin Linder ja hänen apulaisensa Edv.Edvard Oerstroem, tuodenjotka veivät sen Eläköön-laivalla Pietarista Pietarhoviin[[Pietarhovi]]in. AnomuksenAnomus esittely tapahtuiesiteltiin myöhään illalla 3. päivä marraskuuta., ja Keisarikeisari allekirjoitti sen yöllä kello 1 yöllä. Asiakirja vietiintuotiin Helsinkiin iltapäivälläEläköön-laivalla seuraavana iltapäivänä klo 5:n aikaan Eläköön-laivalla.<ref> Edv., Hjelt ym., Oma maa 6, s. 50–51</ref><ref>Setälä, E. N., Murrosajoilta II, s. 422</ref>

Marraskuun 4. päivän manifestin julkaiseminen sai aikaan käsityksen, että Helmikuunhelmikuun manifestin aiheuttamat epäkohdat olivat poistetut. Mutta melko pian toisen sortokauden alettua huomattiin manifestin lupausten ja odotuksien olleen vain tyhjiä toiveita.<ref> Edv., Hjelt ym., Oma maa 6, s. 50–51, 579 </ref><ref>Ignatius, Hannes, Sortovuosista itsenäisyyteen, s. 61 </ref><ref>Korhonen, Suomen historian käsikirja II, s. 372, 374</ref> <ref> Tommila, Päiviö, Venäläinen sortokausi Suomessa, s. 191-192</ref>

Suomen valtiosäätyjen toimikunta oli ehdottanut, että helmikuun manifesti lakkaisi olemasta voimassa, mutta Keisarinkeisarin vahvistama julistuskirja ilmoitti että helmikuun manifestia ei toistaiseksi noudateta. Manifestissa oli seuraava lause "Siksi kuin siinä mainitut asiat tulevat lainsäädäntötoimen kautta järjestetyksi" joka jätti avoimeksi sen mahdollisuuden, että myös jokin muu taho, kuin Suomen laillisen eduskunnan suostumuksella tapahtuva lainsäädäntötoimi, voisi asiat ratkaista.<ref>Setälä, E. N., Murrosajoilta II, s. 425–426</ref><ref> Tommila, Päiviö, Venäläinen sortokausi Suomessa, s. 191-192</ref>

Taivuttuaan myönnytyksiin Venäjällä suuriruhtinas halusi rauhoittaa myös Suomen ja suostui valtiosäätyjen vaatimuksiin marraskuun manifestilla, jossa hän jäädytti laittomat lait sekä antoi Mechelinin muodostaa [[senaatti|senaatin]] (hallituksen) (1905–1908), joka toteutti [[vuoden 1906 valtiopäiväjärjestys|valtiopäiväuudistuksen]] (yleisen ja yhtäläisen ääni- ja vaalioikeuden) ja sääti sanan-, paino-, yhdistymis- ja kokoontumisvapauden. Ensimmäinen sortokausi päättyi tähän, joskaan sosialistit eivät olleet täysin tyytyväisiä.<ref> Edv., Hjelt ym., Oma maa 6, s. 50–51</ref>

Nikolai II annettua manifestin laillisten olosuhteiden palauttamisesta, hän määräsi kutsuttavaksi ylimääräiset valtiopäivät käsittelemään Suomen eduskuntalaitoksen uudistamista yleisen ja yhtäläisen äänioikeuden periaatteelle. Vanhan nelikamarisen säätyeduskunnan tilalle tuli yksikamarinen [[eduskunta]], johon valitaan 200 edustajaa salaisella vaalilla käyttäen suhteellista vaalitapaa. <ref>Juva, 9, s. 367, 379</ref><ref> Paasikiven muistelmia sortovuosilta I, s. 172</ref>

Venäläiset sotilaat nousivat kapinaan [[Suomenlinna|Viaporin]] linnoituksessa ja saivat haltuunsa panssarilaiva Pamjat Asovan. Heidän aikomuksena oli julistaa Venäjä tasavallaksi ja hyökätä Kronstadtin[[Kronstadt]]in kautta Pietariin. Kapina epäonnistui, vain pieni osa sotilaista lähti mukaan kapinaan, muiden pysyessä uskollisina hallitsijalle. Punakaarti julisti Helsingissä yleislakon. Senaati kielsi punakaartin toiminnan 4. joulukuuta 1907.<ref>Juva, 9, s. 412-414, 424</ref>

Ensimmäisissä [[eduskuntavaalit 1907|eduskuntavaaleissa 1907]] perustuslailliset puolueet kärsivät tappion <ref>Korhonen, Suomen historian käsikirja II, s. 398</ref>, saaden kuitenkin 80 paikkaa. Sosialistit[[Suomen sosialidemokraattinen puolue|Sosialidemokraatit]] saivat n. 80-90 edustajaa. [[Vanhasuomalainen puolue]] sai 59 edustajaa., [[Nuorsuomalainen puolue|Nuorsuomalaiset]] 26, [[Ruotsalainen kansanpuolue]] 25, [[Maalaisliitto]] 9 ja [[Kristillinen työväenliitto]] 2 paikkaa.<ref> Paasikiven muistelmia sortovuosilta I, s. 195</ref>

17. lokakuussa 1907 valtiopäivillä säädettiin [[Suomen alkoholin kieltolaki|kieltolaki]]. Vuoden 1900 valtiopäiville oltiinoi jätetty 140.000 täysi-ikäisen kansalaisen allekirjoittama anomus yleisen kieltolain puolesta. Kieltolaki astui voimaan vasta myöhemmin.<ref> Paasikiven muistelmia sortovuosilta I, s. 205-206</ref> <ref> Paasikiven muistelmia sortovuosilta II, s. 32</ref>

Toisen sortokauden alkaessa Venäjällä olivat päässeet johtoasemaan kiihkokansalliset ja taantumukselliset piirit, duumassa[[duuma]]ssa valtaa pitivät nationalistiset puolueet, jonka johdosta sortotoimenpiteet varsinkin Suomea kohtaan, olivat entistä voimakkaampia. <ref> Tommila, Päiviö, Venäläinen sortokausi Suomessa, s. 32, 194-201</ref><ref>Hedenström, s. 258-259 </ref>

Venäjän valtakunnanduumassa [[Stolypin]] piti 18. toukokuuta 1908, kiihkoisan puheen, jossa hän hahmotteli ohjelmansa Suomea varten.<ref> Paasikiven muistelmia sortovuosilta I, s. 131</ref>

1. elokuuta 1891 asetuksen mukaan suomalaisen ministerivaltiosihteerin oli asianomaisten venäläisten ministerien kanssa keskusteltava Venäjän etuja koskevista asioista, ennen kuin asiat oli lopullisesti esitetty keisarille. Vain kenraalikuvernöörillä oli oikeus esitellä Suomen asiat suoraan keisarille. Suomalainen ministerivaltiosihteeri sai ratkaista mitkä asiat olivat yleisvaltakunnallista laatua. Stolypin tahtoi saada Suomen asiain valvonnan Venäjän ministerineuvoston alaisuuteen, perustellen että siten estettäisiin suomalaisella taholla tapahtuvat Venäjän etujen loukkaukset. Venäjän Finanssiministerifinanssiministeri Kokovtsov oli eri mieltä asiasta.<ref> Paasikiven muistelmia sortovuosilta I, s. 131</ref><ref>Juva, 9, s. 495</ref>

Heinäkuussa 1904 Nikolai II oli määrännyt että Suomesta Pietariin menevä [[Riihimäki–Pietari-rata|rata]] piti yhdistetäänyhdistää venäläiseenVenäjän rataverkkoon. Sen vuoksi suomalaisten pitääpiti maksaa neljäs osaneljäsosa tarvittavista yhdistämiskustannuksista, 6.&nbsp;670.&nbsp;000 [[Suomen markka|markkaa]].

Yhtenäistämistoimenpiteet aloitettiin jälleen [[1909]], nyt [[Franz Albert Aleksandrovitš Seyn|Franz Albert Seyn]]in alaisuudessa. Uusi sortokausi alkoi keisarin alistaessa Suomen asiat valtakunnan ministerineuvostolle. Tänä aikana venäläiset pyrkivät erottamaan [[Viipurin lääninlääni]]n Suomen yhteydestä, perustellen Pietarin turvallisuuden vaatimuksilla. <ref>Juva, 9, s. 506</ref> Venäjän kansallinen duuma otti Suomen asiat alaisuuteensa vuonna [[1910]]

Aleksanteri II nimitti 1908 Venäjän ministerineuvoston esityksestä, erityisen Stolypinin johtaman konferenssin Suomen asioita varten. Huhtikuussa 1909 konferenssin esityksen johdosta perustettiin venäläis-suomalainen komitea, jonka puheenjohtajaksi valittiin valtakunnan kontrollööri Haritonov. Suomalaisia jäseniä olivat Johansson, [[Emil Nestor Setälä|E. N. Setälä]], [[August Nybergh]], [[Robert Hermanson]] sekä E.[[Ernst G.Gustaf PalmenPalmén]]. Venäläisten mielipide tuli komitean päätökseksi. Eduskunnalle annettiin vuoden 1910 valtiopäiville lausunnon antamista varten, Stolypinin allekirjoittama "Ministerineuvoston puheenjohtajan ehdotus, niiden Suomea koskevien lakien ja asetuksien säätämisen järjestyksestä, joilla on yleisvaltakunnallinen merkitys". Se perustui Haritonovin komitean venäläisten osallistujien lausuntoihin.<ref> Paasikiven muistelmia sortovuosilta II, s. 166-167</ref>

Stolypin puheKun duumassa, kunkäsiteltiin Suomen asiaa, Stolypin sanoi pitämässään puheessa: käsiteltiin''' "Riippumatta suomalaisesta oikeuskäsityksestä on olemassa venäläinen oikeuskäsitys. Euroopan oletetulle mielipiteelle koko Venäjä vastaa: Uuden järjestyksen aikana Venäjä ei hajoa, vaan vahvistuu ja kasvaa itsetunnossa. Torjukaa, Hyvät Herrat, aave -- isänmaamme halveksiminen. Halveksinta esiintyy suomalaisten uhkaamassa passiivisessa vastarinnassa, se esiintyy pyytämättömien neuvonantajien puolelta ja halveksinta esiintyy myös valitettavasti oman yhteiskuntamme osan puolelta, joka ei usko Venäjän kansan oikeuteen eikä voimaan. Heittäkää päältänne, Hyvät Herrat, tämä paha uni ja, olennoiden Venäjää, jonka mieltä Tsaari on kysynyt asiassa, minkä vertaista te ette ole käsitelleet, osoittakaa että Venäjällä on kaikkein ylimpänä oikeus, joka nojautuu kansalliseen voimaan."''' <ref> Paasikiven muistelmia sortovuosilta II, s. 168-169</ref>

Mikael Stahovits piti kokouksessa puheen Suomen puolesta ja luki Aleksanteri I:n ja Aleksanteri II:n allekirjoittamia asiakirjoja ja lausuntoja, todeten Suomella olevan valtiosäännön ja konstituution ja hallitsijan antaman valan Suomen asemasta.<ref> Paasikiven muistelmia sortovuosilta II, s. 169</ref>

[[Viipurin hovioikeus|Viipurin hovioikeuden]] ja maistraatin jäsenet vietiin vankeuteen ja tuomittiin Pietarin piirioikeudessa.<ref> Paasikiven muistelmia sortovuosilta II, s. 183</ref><ref> Paasikiven muistelmia sortovuosilta II, s. 523-524</ref>

Suomen asiain erityisen neuvoskunnan valmistelukomitean laatima ja Nikolai II:n syyskuussa vahvistama ohjelma, jonka ensimmäisessä osassa määrättiin venäläisen valtiovallan lujittamista Suomessa ja lakien täyttämisen turvaamista. Toisessa osassa valtiollisen ja taloudellisen lähentymisen aikaansaamista. Ohjelman lukuisat yksityiskohdat toivat selvästi esille, että olitarkoituksena tarkoituksensaoli Suomen sisäisen itsenäisyyden hävittäminen ja Suomen tekeminen venäläiseksi maaksi.<ref>Juva, 9, s. 557, 561</ref>

Vuoden [[1914]] ohjelman mukaan Suomen autonomia piti lopettaa täydellisesti ja tehdä Suomesta keskusvallan alainen maakunta, mutta [[ensimmäinen maailmansota|maailmansodan]] vuoksi sitä ei pantu täytäntöön<ref>Suomi – Maa kansa valtakunta II, s. 62–63</ref><ref>Hedenström, s. 176</ref><ref>Korhonen, Suomen historian käsikirja II, s. 420-421</ref>

Peläten sortotoimenpiteiden aiheuttamaa vastustusta, Venäjä siirsi 1914 Suomeen useita sotilasosastoja, sen sijaan, että olisi lähettänyt joukot Saksan rajalle.<ref>Hedenström, s. 177</ref>

Nikolai II antoi senaatille määräyksen, yhdessä kenraalikuvernöörin kanssa säätää ohjeet

Perustuslailliset jatkoivat vastarintaansa, ja passiivisten toimien rinnalle syntyi muun muassa [[jääkäriliike]]. Sortotoimet kestivät [[helmikuun vallankumous|helmikuun vallankumoukseen]] [[1917]] asti. Venäjän liberaali väliaikaishallitus vapautti poliittiset vangit, saattoi voimaan sanan- ja painovapauden ja, lakkautti kuolemantuomion[[kuolemanrangaistus|kuolemanrangaistuksen]] sekä pidätti Seynin, joka vietiin Pietariin. Lokakuussa [[kommunisti]]t ottivat vallan ja seuraavana vuonna Seyn tapettiin.

Suomi muuttui käytännössä yhä autonomisemmaksi ja julistautui itsenäiseksi [[6.12. joulukuuta]] [[1917]].<ref>Suomi – Maa kansa valtakunta II, s. 80</ref>

Yrjö-Koskisen asettuessa entisestä enemmän myöntyväisyyden kannalle, myöskin myös Suomalaisen puolue omaksui hänen kantansa, mutta tästä oli seurauksena se että huomattava osa entisestä vanhasta suomalaisesta puolueesta erosi. Eronneiden joukossa olivat mm. [[Otto Donner]], [[Karl Ferdinand Ignatius|K. F. Ignatius]] ja [[E. N. Setälä]].<ref>Suomi – Maa kansa valtakunta II, s. 28</ref><ref>Korhonen, Suomen historian käsikirja II, s. 316</ref>

Myöhemmin sortokausien jatkuessa Yrjö Sakari Yrjö-Koskinen sekä toinen Suomalaisen puolueen johtohenkilöistä Johan Richard Danielson-Kalmari joutuivat luopumaan ehdottomasta myöntyväisyys politiikastaanmyöntyväisyyspolitiikastaan. <ref> Tommila, Päiviö, Venäläinen sortokausi Suomessa, s. 117</ref>

Passiivisen vastarinnan johtomiehen, Th. Homen ohjeiden mukaisesti vuoden 1900 laittoman lain vuoksi, joka antoi venäläisille oikeuden harjoittaa kulkukauppaa Suomessa, näille venäläisille kulkukauppiaille ei saanut antaa ruokaa, eikä asuntoa, eikä ostaa heidän tuotteitaan. Samaten tuli boikotoida muitakin venäläisiä kauppiaita, paitsi niitä, jotka olivat tulleet Suomen kansalaisiksi.<ref>Th. Homen, Passiivinen vastarintamme, s. 11-12</ref>

Suomalaista puolueesta eronneet muodostivat [[nuorsuomalaisennuorsuomalainen puolue|Perustuslaillisten]] suomenmielisen puolueen [[Otto DonnerinDonner]]in ja [[K. F. Ignatius|K. F. Ignatiuksen]] johdolla. Puoluetta nimitettiin myös nimellä nuorsuomalaisten puolue.<ref>Juva, 9, s. 78</ref> Nuorsuomalainen puolue oli passiivisen vastarinnan puolella ja heidän julkaisunsa oli [[Päivälehti]]. Lehden päätoimittajana oli [[Eero Erkko]]. Lehteen kirjoittivat [[Juhani Aho]], sekä [[Arvid Järnefelt]], [[Kasimir Leino]] ja [[Santeri Ivalo|Santeri Ingman]] (Ivalo).<ref name="Juva9, 47–48" />

venäläisiä santarmeja vastaan Helsingin senaatintorilla huhtikuunSenaatintorilla 18. päivä vuonnahuhtikuuta 1902. Eugen Schauman puolustautui samaisessa mellakassa puukollaan, häntä piiskalla lyönyttä kasakkaa vastaan.<ref> Tommila, Päiviö, Venäläinen sortokausi Suomessa, s. 138</ref>

Aktiivisen vastarinnan kannattajat hankkivat aseita Suomen aseistamiseksi. SveitsistäVuonna ostettiin1905 vuonna[[Sveitsi]]stä 1905,ostettiin 15.500 Wetterli -merkkistä kivääriä[[kivääri]]ä, 2500 sotilasrevolveriasotilas[[revolveri]]a, ammuksia ja räjähteitä, sekä kaksi konekivääriä. Aseet lastattiin [[SS John Grafton]] nimiseen laivaan, joka ajoi karille ja upposi 8. syyskuuta 1905.<ref> Tommila, Päiviö, Venäläinen sortokausi Suomessa, s. 150-151</ref>

Sortokausien aikana talous ja teollisuus kehittyivät voimakkaasti, senminkä aiheutti Krimin sodasta lähtien vilkastunut ulkomaankauppa. Runsas puutavarateollisuus nosti viennin arvon n.noin kymmenkertaiseksi 1800-luvun lopulla.<ref>Jaakkola, Suomen historian ääriviivat, s.171–172</ref><ref name="Tk48" /><ref>Korhonen, Suomen historian käsikirja II, s. 243-245</ref><ref>Klinge, Matti, Keisarin Suomi, s.471-478</ref>

[[Osmo JussilanJussila]]n poikkeavan tulkinnan mukaan toinen sortokausi oli Venäjän epätoivoinen yritys palauttaa Japanin-sodan jälkeen menettämänsä aseman imperiumina<ref>{{Kirjaviite | Tekijä=Jussila, Osmo | Nimike= Suomen suuriruhtinaskunta 1809–1917| Julkaisija= WSOY | Vuosi=2004 | Sivu 711 | Tunniste=}}</ref>

Vuoden 1863 Puolan kapina aktivoi isänmaalliset Venäläiset toimimaan maansa vahvistamiseksi, siten että Venäjän valloittamissa maissa asuvien vieraiden kansallisuuksien sulautumista venäläisyyteen helpotettiin, asettamalla Venäjänvenäjän kieli kansallisen kielen tilalle hallinnossa ja kouluissa. <ref>Cowles,Virginia, s. 220</ref> [[Ortodoksinen kirkko|Ortodoksikirkon]] toimintaa helpotettiin ja kansallisen uskonnon toimintaa rajoitettiin. Tavoitteena oli yhtenäinen ja jakamaton Venäjä.

Isänmaallisten venäläisten pääideologi oli M. N. Katkov,. hänenHänen mielipiteensä oli tämä: