Ero sivun ”Tihon (patriarkka)” versioiden välillä

[[Kuva:Tikhon of Moscow.jpg|thumb|220px|Patriarkka Tihon]]

'''Patriarkka Tihon''', siviilinimeltään Tihon Belavin, oli venäläinen munkkipiispa ja Moskovan patriarkka vuosina 1917 - 1924.

 

Maaliskuun vallankumouksen jälkeen kirkko oli lopulta onnistunut kutsumaan koolle kirkolliskokouksen, joka kokoontui 15.8.1917. Maallikkoja oli 314 ja papistoa 250 henkeä.

 

Pietari oli jo vallankumouksellisten hallussa ja Moskovassa käytiin katutaisteluja.<ref> Hakkarainen 2002, s. 53 </ref>

 

Ja heti uuden hallinnon alkajaisiksi kirkko menetti maaomaisuutensa sekä koululaitos valtiollistettiin. Siviilivihkimys tuli nyt mahdolliseksi ja uskonnonopetus kouluissa lopetettiin. Tammikuussa 1918 annetulla asetuksella kirkko erotettiin valtiosta ja koulu kirkosta. Lisäksi kansalaiset saivat oikeuden erota kirkosta ja olla tunnustamatta mitään uskoa.

 

Patriarkka Tiihon julkaisi jo 19.1.1918 kiertokirjeen, jossa hän tuomitsi uskonnon vastaiset toimet ja vainot. Hän varoitti nimenomaan yhteistyöstä ''”uskonnon vihollisten”'' kanssa. <ref> Laitila 1991, s.90 </ref>

 

Sisällissodan ratkettua lopullisesti alkoi ortodoksisen kirkon mustin aika. Patriarkka Tiihon totesi jo vuonna 1920 että ainakin 322 piispaa ja pappia oli teloitettu vuoden 1917 jälkeen. Ja vuonna 1922 uskovaisten teloitusmäärä saavutti jopa 8100 henkeä joista 28 oli piispoja ja 1215 pappeja.<ref>Hakkarainen 2002, s. 57</ref>

 

Patriarkka itsekin joutui istumaan kotiarestissa Donskoin luostarissa vuosina 1922 – 23. Eräs tekosyy hänen vangitsemiseensa saatiin, kun hän kieltäytyi luovuttamasta kirkkojen pyhiä esineitä jotta niistä saadulla rahalla olisi avustettu nälkää näkeviä. Hänen itse asiassa parempaa ehdotustaan luovuttaa vastaava summa keräysvaroina ei otettu kuuleviin korviinkaan: tilaisuus tehdä kiusaa kirkolle oli aivan liian hyvä tällä tavoin haaskattavaksi. <ref>Laitila 1991, s. 87</ref>

Oma sotkunsa aiheutui ns. [[Karlovcin synodi]]sta.

 

Emigranttipapisto oli joulukuussa 1921 perustanut Jugoslavian Sremski Karlovcissa (Karlowits) väliaikaisen hallituksen Venäjän maanpaossa olevalle kirkolle. Tämän myöhemmin Ulkomailla toimiva Venäjän kirkko – nimen ottaneen yhteenliittymän johtajaksi valittiin metropoliitta Antoni. Linjaksi tuli alusta alkaen länsivaltoihin vaikuttaminen, jotta ”bolshevismi, tuo tappamisen, ryöstämisen ja jumalanpilkan kultti hävitetään Venäjältä ja koko maailmasta”.

 

5.5.1922 pidetty Pyhän Synodin istunto tuli aivan päinvastaiseen tulokseen: karlovcilainen synodi ei poliittisen luonteensa vuoksi edustanut Venäjän kirkon virallista ääntä, ja yksimielisellä päätöksellä se tuomittiin hajotettavaksi sekä kaikki sen jäsenet erotettaviksi.

 

Emigranttikirkon monarkian kannatus ja neuvostovallan Venäjän kirkkoon kohdistamat kapinasyytteet saivatkin eräät papiston jäsenet suunnittelemaan koko järjestelmän demokratisointia. <ref>Laitila 1991, s. 88</ref>

 

Yhteistä molemmille oli luostarilaitoksen torjuminen, minkä taas Kirkon uuden elvyttämisen neuvosto halusi säilyttää jos kohta uudistaa sen hengellisesti.<ref>Laitila 1991, s. 88</ref>

 

Kesällä 1923 Elävä kirkko järjesti uuden paikalliskonsiilin, jonka päätöksiin kuului mm. lähestyä entistä enemmän neuvostovaltaa. Patriarkka Tiihon tuomittiin menettämään niin munkkiutensa jos pappeutensakin sekä patriarkan asemansa. Samoin luostarilaitos päätettiin lakkauttaa, sallia piispojen avioliitto ja leskeksi jääneiden toinen avioliitto. Kirkon johtoon perustettiin 18-henkinen Ylin kirkkoneuvosto. 4.5.1923 lähetystö saapui kertomaan asiat Tiihonille Donskoin luostariin – mutta itsepäinen patriarkka kieltäytyi hyväksymästä mitään päätöksistä. Sen sijaan hän alkoikin korjata asennettaan samansuuntaiseksi kuin Elävän kirkon ja antoi lausunnon korkeimmalle oikeudelle.

 

Tässä hän totesi aiemman asenteensa olleen neuvostovastainen, ilmoitti katuvansa ja korjanneensa asenteensa. Kirjoitus julkaistiin IZVESTIJA – lehdessä 27.6.1923 eli kaksi päivää patriarkan vapauttamisen jälkeen. <ref>Laitila 1991, s. 90</ref>

 

Heti vapauduttuaan vuonna 1923 patriarkka Tiihon lähetti papistolle ja maallikoille paimenkirjeen. Niissä hän kertoi mielenmuutoksestaan valtiovallan suhteen ja ottavansa jälleen vallan jonka oli siirtänyt väliaikaisesti metropoliitta Agafangelille. Samalla hän myös kumosi Elävän kirkon kirkolliskokouksen päätökset pätemättömiksi ja syytti näitä laillisen esivallan vastustamisesta.

Elävä kirkko vastasi elokuussa 1923 syyttämällä Tiihonia mustasotnialaiseksi taantumukselliseksi.

 

Seuraavana päivänä IZVESTIJA -lehti, jossa syytökset oli julkaistu, kertoi Elävän kirkon eri osien yhtyneen uudeksi ”Venäjän ortodoksiseksi kirkoksi”, jonka toimintaohjeeksi määriteltiin Elävän kirkon kevään 1923 konsiilin päätökset. Samalla lakkautettiin Ylin kirkkoneuvosto ja valittiin uusi Pyhä Synodi, jonka johtoon valittiin Koko Venäjän Metropoliittana ensin Nizni-Novgorodin arkkipiispa Jevdokim (Meštšerski), heinäkuussa 1925 Rjazanin metropoliitta Veniam (Muratovski) ja hänen jälkeensä Tulan metropoliitta Vitali (Vvedenski), joka palasi patriarkan kirkon yhteyteen elokuussa 1941. <ref>Laitila 1991, s. 91 </ref>

 

Tuloksena oli kolme Venäjän ortodoksista kirkkoa, joista jokainen piti itseään ainoana oikeana - mikä tilanne ei miellyttänyt ensinkään mitään osapuolista. Karlovcilaiset työnnettiin kylmästi sivuun kun Tiihon ja Jevdokim aloittivat valta- ja valtiosuhdekiistan ratkaisemisen. Vaikka neuvottelut kariutuivat, niin vielä elokuussa 1924 Tiihon uskoi sovinnon mahdollisuuteen. <ref>Laitila 1991, s. 92 </ref>

 

Sittemmin Stalinin toimesta maanpakoon ajettu ja siellä tapettu vallankumouksen voimamies, välitöntä maailmanvallankumousta vaatinut [[Lev Trotski]] käytti menestyksellä tätä hajaannusta hyväkseen: se oli kommunistien klassisen ”hajota ja hallitse” – taktiikan mukaista. Hän tiesi että Elävän kirkon sisällä olevat neuvostomieliset papit auttaisivat häntä suunnitellussa kirkon omaisuuden takavarikoinnissa. <ref> Hakkarainen 2002, s. 58 </ref>

 

Lopputuloksena oli skisma: kaikkiaan 143 piispasta 37 tuki Elävää kirkkoa, 36 vastusti ja loput 70 jäivät odottavalle kannalle. Viranomaiset tukivat aluksi Elävää kirkkoa varsin avoimesti mutta jo vuonna 1924 he olivat kiinnostuneempia skisman lopettamisesta – koska Elävä kirkko ei lopultakaan onnistunut houkuttelemaan riittävästi ortodokseja puolelleen.

 

Patriarkka Tiihonin kuoltua huhtikuussa 1925 seurasi pitkä hajaannuksen aika joka päättyi kun metropoliitta Sergij määrättiin Locum tenens –patriarkaksi vuonna 1927.